↧
Out of office
↧
Luvialle förskottijoulunviettoon Pepin kautta piipahtaen
förskottijouluterveisin
Leena Lumi
Winter Song
↧
↧
Vuoden 2015 parhaat kirjat Leena Lumissa
Lukuvuoteni 2015 parhaat kirjat 83 luetun joukosta ovat:
1. John Williams: Stoner (Bazar 2015)
2. Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)
3. Audrey Magee:Sopimus (Atena 2015)
4. Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2015)
5. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Jo 28. tammikuuta kirjoitin blogiini Stonerista mm. näin:
Luin kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä.
Koko vuoden tiesin, että Stonerin ylittäjää ei tule, eikä tullut. Sen sijaan sain kokea kakkoseni eli Oneironin kanssa riemuisan yllätyksen:
Laura Lindstedt tuli ja näytti! Nyt nousi kotimaisen kirjallisuuden rima kohinalla ja olen siitä niin iloinen, että en sanotuksi saa. Ja näin mm. kirjoitn Oneironista:
Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.
Oneiron on niin paljon muutakin kuin Polinan humalatilan kuvausta, että kiteyttäkäämme tähän:
"Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa."
Audrey Mageen Sopimus on hyytävää kyytiä, joka sisältää loistavan kuvuksen siitä, miten silmänsä voi täysin sulkea toisten vainolta ja elää kuin mitään outoa ei tapahtuisi. Kirja sisältää myös unohtumattoman kuvauksen rintamalta, jossa Werner taistelee jäättävässä talvessa maansa puolesta. Näin Sopimuksesta:
Sopimuksessa kuka vain, sinä tai minä, ryhtyy tekoihin, sokaistuu tapahtumille, joista voisi hyvinkin sanoa etukäteen: ’En minä ikinä voisi...’ Oletko aivan varma ettet voisi? Audrey Magee huojuttaa lukijan mieltä tavalla, joka saa ymmärtämään, miksi tämä teos on Irish Timesin kymmenen myydyimmän kirjan listalla.
Nir Baramin Hyviä ihmisiäliikkuu kuten edellinenkin eli Sopimus Hitlerin ja Stalinin kuliseissa, mutta nyt pahaan ryhtyvät odottamatta kaksi juutalaista, toinen on Werner Saksassa ja toinen on Saša Neuvostoliitossa. Odottamatta pääsen kirjassa myös liki rakastamiani, vainottuja runoilijoita, heitä, joista yhdestä Riikka Pelo kirjoitti teoksessaan Jokapäiväinen elämämme:
Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille:”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.”
Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on meren valoa, joka ei estä näkemästä sodan pimeyttä. Siis edelleen jo kolmas kuuman ryhmän kirjani liikkuu toisessa maailmansodassa:
Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.
1. Sarah Watersin Parempaa väkeä(Tammi) kirjasta totesin mm. näin:
Sarah Watersin Parempaa väkeä, ensimmäinen Watersini, yllätti minut! Miten paljon löysinkään brittikirjailijan teoksesta rakastamani Virginia Woolfin tunnelmia aina ensimmäisestä sitaatista alkaen. Tietty kaunis alakulo, hetki on mennyt ennen kuin se on tullutkaan, kaikki merkitsee taikka mikään ei merkitse mitään, sillä eikö kaikki ole jo eletty, brittiläisen yläluokan puuduttava tapamuodollisuus sekä tietenkin ne lukuisat tunnistettavat erot, muutkin kuin aksentti, joilla parempi väki erottuu ja erotetaan alaluokasta. Waters ei pistä Woolfia paremmaksi, mutta liikkuu osin niin lähellä Vuodet tunnelmia, että tunsin ihollani, maistoin kielelläni menneen maailman pölyn: verhon väreilyn, itsekäärityn savukkeen tuoksun, koiran haukun, metallirenkaiden rahinan, pitkät kävelyt Lontoon kaduilla, kello neljän hämärän, surulliset puukujanteet, jotka eivät johtaneet mihinkään, aurinkokellon joka näytti kadonnutta aikaa...
2. Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava) olisi ihan hyvin voinut olla myös ensimmäisessä ryhmässä ja itse asiassa vatuloinkin pitkään Doerrin loistavan lukuromaanin ja McEwanin uutuuden välillä. Mutta ei tätä kannata ottaa niin vakavasti: Vaikka taivas tippuisi alas, minä olen McEwan-fani!
Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.
3. Katja Ketun Yöperhonen (WSOY) on uniikkia Kettua kuten oli hänen Kätilönsäkin:
Kettu on vahvoilla juuri sillä tyylillä mitä kirjoittaa. Lukijaa hän ensin lyö, sitten sivelee unohdussalvaa:
Kesäinen villintuoksuva iltahämärä, hevoset uneksivat usvaisella pellolla.
4. David VanninKylmä saari(WSOY) on jäätävä avioliittoromaani, josta kirjoitin mm.:
Vann kirjoittaa sekä tylyn arkisesti, että samalla laajoja tunnekaaria saavuttaen. Lukija imaistuu mukaan ja huomaamattaan elää alaskalaisen tragedian yhtenä onnettomista, täydesti pohjaimulle antautuen.
Ihmiselämä ei voinut olla vain sitä mitä oli. Se olisi liian pelottavaa. Ei kukaan sellaista halunnut.
5. Hermann KochinNaapuri (Siltala) on mitään kaihtamatonta, älykästä tylytystä, joka jatkaa Illallisen ja Lääkärin linjoilla, mutta toistamatta itseään:
Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa.
Muut Ihanat Kirjat esittelee erityisen huomattavia makupaloja vuoden varrelta. Riitta KonttisenElämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cavén(Siltala) on kuvataiteita rakastavalle vuoden odotetuin teos. En meinannut malttaa nahoissani pysyä tätä odottaessani ja kirja antoi kaiken, mitä odotin. Ihan puskista minut sen sijaan yllätti René Nybergin Viimeinen juna Moskovaan (Siltala):
Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi toistamaan virheitämme.
Eero Ojasen&Daga Ulvin Suomen myyttiset linnut(Minerva) on kiehtova ja kaunis kirja Suomen myyttisistä linnuista, niihin liittyvistä uskomuksista, joista monet elävät vieläkin sitkeinä elleivät muuten, niin sanonnoissa. Kirja on kuin taideteos upeine kuvineen ja kohderyhmä olemme me kaikki.
Antti TuomaisenKaivos (Like) on paras kotimainen trilleri, jonka olen eläissäni lukenut:
Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä.
Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.
Sara KokkosenKapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain) monista rakkaista tyttökirjojen kirjoittajista sekä faktaa että lukijoiden tunne-elämyksiä esiin tuoden. Ihana, ihana tietokirja, mutta mennäänpä tunteella ja annetaan erään lukijan muiston tiivistää kaikki näihin kirjoihin liittyvä tunnelma:
Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.
Mitä muuta tuli sanottua:
Pärttyli RinneViimeinen sana(Noxboox):
’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'
Jos haluat muistella viime vuotta tässä Vuoden 2014 parhaat kirjat Leena Lumissa
Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."
Love
Leena Lumi
↧
Kirjoja joululahjaksi eli mitä olen käärinyt paketteihin perheelle ja ystäville!
Lumimies halusi muistuttaa viime vuonna ilmestyneestä Näkemiin taivaassa, jonka voi hyvinkin löytää jostain kirjatorilta sekä kirjasta, joka ei jätä meitä rauhaan eli Hyviä ihmisiä. Baramin teos jää meille, joten ei sitä mihinkään kääritä ja tästä listasta en voi Joulusalaisuuden takia paljastaa, mitkä jäävät joulukuusemme alle, mutta Armas aika jää minulle, intohimoiselle jouluihmiselle. Mikä on yhtä ihana ottaa esiin jo marraskuun lopulla kuin jouluun viettelevä Joulukirja.
"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa virtaussuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Joulu on tarinoiden aikaa. Onko parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo joulun tarinan?"
- Ulla Janhonen -
rakkaudesta kirjaan ja jouluun
Leena Lumi
↧
Joulupöytä on sekä perinteitä että uusia tuulia
Aiomme tuoda kuusen sisään maanantaina koristeluun, tiistaina noudamme tuoretuotteet ja keskiviikkoiltana saapuvat jo nuoret. Aattona juhlistamme sekä joulua että 30 -vuotishääpäiväämme, joten aloitamme italialaisella kuohuviinillä...ja kuusen alla on lahjoja, oksilla hopeista lumentomua...
"Nyt kuville putoilee lunta,
nyt tauluissa on alkanut sataa.
...siellä täällä leijui
hopeisia kiteitä.
...lumiset kirsikkatarhat..."
- Saila Susiluoto -
joulutunnelmissa
Leena Lumi
Let It Snow
↧
↧
Joulu meidän kaikkien - vuodenaikajuhlista lumotuin aina vain!
Nyt kun mielet alkavat kääntyä jouluun ja tavallaan perheen sisäiseen, muistaa, miten kuluneena vuonna on kohdannut hetkiä, jolloin oma kotimaa on tuntunut täysin vieraalta. Lehdistä on saanut lukea mielipiteitä, joita lukiessa on syntynyt tunne, että ihminen ei välitä, ei pidä toista ihmistä enää ihmisenä. Onneksi vuodenaikajuhlista lumotuin saattaa liikkeelle Joulun Hengen, jonka luulisi herättävän kovimmankin sielun välittämiseen. Suomessa on tuntunut, että elämme jossain lintukodossa, mutta harva ajattelee niin tämän vuoden jälkeen. Meillä on monia ryhmiä, jotka kaipaavat välittämistä ja apua: Ovat maahamme saapuneet pakolaiset, jotka eivät todellakaan huvikseen kotimaitaan jättäneet. Ovat omat köyhämme, jotka elävät kuin eriössä, sillä heitä ei usein edes näe. Kirjoitin viime vuonna:
Kohtasimme erään megamarketin sisäänmenon välikössä tulitikkutytön. Miksi emme olleet häntä ennen huomanneet? Siksi, että olimme liikkeellä aikana, jolloin liikkuvat osattomat. Kesti jonkin aikaa tajuta tuokin asia. Olimme myös kauempana kuin tavallista eli alue ihan eri. Tytöllä oli pitkät vaaleat ja takkuiset hiukset. Hyvin kuluneet ja likaiset vaatteet. Koskettavinta oli pikkutytön ilme, sillä se oli täynnä suurta hämmästystä osattomuudesta ja kysymystä:"Tätäkö on elämä ja tällaistako on se, kun juolu tulee?" Odotimme syrjässä, että näimme vanhempien tulevan, sillä tyttö oli liian pieni kulkemaan yksin. Kunnollisen oloiset, eivät päihteissä olevat vanhemmat, tulivat näyttäen tasan yhtä osattomilta kuin tyttökin.
Lasten eriarvoisuus maassamme on kipeä asia ja tosi. Siinä, missä toinen lapsi näplää älypuhelintaan ja kantaa laukussaan iPadia sekä kertoo Lapin joulustaan omalla mökillä, toinen lapsi on hiljaa, sillä hänellä ei ole mitään toisia hämmästyttävää esitettävää, ei näytettävää. Julma varustelukilpailu alkaa jo hyvin varhain...
Otin talteen lauantain 19. joulukuuta Helsingin Sanomien Riikka Tuomivaaran jutun Onnen hinta, joka myötäilee meidän nykyisiä ajatuksiamme tavarasta ja elämyksistä. Tekstissä sosiologi Terhi-Anna Wilska kiteyttää osuvasti:
"Toisin kuin tavara, elämys ei koskaan vanhene."
Joulun Henki ottaa koirat sisälle perhelaumansa pariin. Joulun Henki täyttää lintu- ja oravalaudat. Metsässä peuran kostea katse kuin metsälampi...Pienet eläimet nukkuvat jouluyön untaan: punaturkki kiepillä, pikkuhiiret koloissaan, tupsukorvat pesissään. Uneton koiranulkoiluttaja tähtitaivaan alla. Joulupöydässä mummot ja papat kertovat tarinoita menneistä jouluista ja kaikkihan kuuntelevat, sillä:
"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä...Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat lattialle..." (Ann-Marie MacDonald Linnuntietä, suomennos Kaijamari Sivill)
Tarinoiden taika on yhtä ikuinen kuin on Joulu!
Toivotan hyvää joulua kaikille lukijoilleni. Toivotan hyvää joulua laivoille merillä. Toivotan hyvää joulua heille, jotka viettävät ensimmäistä jouluaan maassamme kaukana kotoaan. Toivotan hyvää joulua yksinäisille. Toivotan hyvää joulua unohdetuille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman ihmisille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman eläimille. Toivotan hyvää joulua heille, jotka tekevät pyyteetöntä työtä eläinten hyväksi. Toivotan hyvää joulua vaivaishiirille ja maailman kuninkaille. Toivotan hyvää joulua meille kaikille, että joulun rauha saisi laskeutua yllemme kuin lumenvalo...
"Lumi: pimeän maan ainoa valo."
"Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien huimaus puhkeaminen, tähtihuimaus."
- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg
rakkaudesta jouluun
Leena Lumi
Oi Jouluyö
The Chestnuts Roasting On An Open Fire
Walking in the Air
Ave Maria
O Holy Night
Oi Jouluyö, mukana laulaa shetlanninlammaskoira Iitu
jutun kaikki kuvat Hannele Salmela
↧
Unohtumaton joulu!
Joulusta ja hääpäivästämme tuli moninkertaisesti unohtumaton, sillä aattona Meri sai jonkun vatsapöpön, joka ei voinut johtua runsaasta noutopöydästämme, sillä söimme kaikki samoja ruokia. Kun Merin olo rauhoittui, aloitti Taika-koiruus, joka ei ollut myöskään saanut mitään koirille sopimatonta...Kaiken huipuksi tein siis sitten sitä mielettömän hyvää lanttulaatikkoa, joka löytyy täältä Minä ja Sami söimme sitä erityisen intoina, istuimme pöydässä ja sitten minulta putosi haarukka. Ihmettelin, että tyhjäkö se oli...Seuraavana aamuna tunsin hiuksissani jotain kovaa: Haarukassa ollut lanttulaatikko oli lennähtänyt hiuksiini, mutta kukaan ei huomanut sitä vaikka yksi kuvakin otettiin niin että...Astianpesukone irtisanoi itsensä aattona, juuri kun aloimme valmistautumaan monen päivän ruokailuihin useilla sorteilla ja kattauksilla. Olemme nauraneet ihan hysteerisinä, että tästä puuttuu enää vatsatautinen vauva!
Melkein Kiljusen herrasväki perhekuvissa, joita otimme tosi monta, sillä tästä joulusta halusimme muita muistoja kuin ruokakuvia. Rauha maassa, pesukone koki ihmekorjaantumisen, maassa kuuraa edes ja sielussa perhefiilis. Saimme myös aineettoman hääpäivälahjan, sillä 'latinoparimme' tarjosi meille huikean tanssiesityksen. Sami myös soitti kitaralla fadoa...Wau!
Jatkamme joulua vielä ja aiomme nyt täyttää juustotarjottimen ja siirtyä koko konkkaronkka takkahuoneeseen katsomaan elokuvaa Mamma Mia, jota minä ja R. emme ole vielä nähneet.
joulutunnelmissa
Leena Lumi
↧
Leena Lumin puolivuotiskatsaus 2015, syystalvi
Torstaina marraskuun 12, pnä listasin ihania asioita marraskuulta, jolloin maa ei enää martona makaa, vaanMarraskuu on mahdollisuus ja tilaisuus uuteen!
16. joulukuuta Vuoden 2015 parhaat kirjat Leena Lumissa
Kiitän teitä kaikkia menneestä vuodesta ja toivotan teille kaikille Onnellista Vuotta 2016♥
Love
Leena Lumi
Happy New Year
↧
Lupaan kautta tähtien ja täysikuun, että vuonna 2016...
Lupaan kautta tähtien ja täysikuun, että vuonna 2016:
♥unelmoin enemmän
♥lupaan unohtaa pahimman painajaiseni: elämäni ei riitä kaikkien kirjojen lukemiseen
♥kävelen enemmän samalla ihmetellen, miksi kävelin Salzburgissa 20 kilometriä viidessä päivässä sitä huomaamatta, kun täällä paratiisisaarella olen alkanut selvästi keksiä tekosyitä Olgan lähdön jälkeen...
♥järjestän ja pidän järjestyksessä vaatakaappini ettei Lumimies traumatisoidu enempää
♥lupaan vähemmän tavaroita, enemmän elämyksiä
♥nukun enemmän
♥olen läsnä enemmän
♥hankin HBOn, jos The Affair ilmestyy sinne kolmannella tuotantokaudella
♥lupaan olla luopumatta silmänympäysvoiteesta, joka on sairaan tyyris, mutta tehokas
♥lupaan olla lukematta yli sataa kirjaa vuodessa
♥palaan Wieniin Klimtin, tämän naisen sekä Ephrussin suvun takia
♥tuon blogiini paljon puutarhakirjoja
♥asennutan lisää linnunpönttöjä
♥tuplaan aamiaiseni
♥katson sydämeen, en kilpavarustelun tuloksiin
♥mahdun kolmeen kotelomekkooni kahdeksasta kesäkuussa
♥enemmän iloa, vähemmän inttäjiä
♥en sure sitä, mille en mitään voi
♥enemmän tilaa kuvataiteelle
♥mummoni Amandan poluille
♥hyvästi 8 cm:n korot....nyyyyh
♥roikun kiinni tähdissä vaikka kynnet irtoaisivat
♥muistan edelleen Mika Waltarin 'vapauden, suvaitsevaisuuden, kauniin turhuuden'
♥olen kiitollinen ja myös sanon sen
♥lupaan edelleen saada sinut nauramaan joka päivä
♥uneksin meristä, kevään kukista, kirjosiepon pesinnästä, alpeista, mustarastaan laulusta, pilkkeestä silmissäsi, sukeltamisesta...
♥olen täynnä valoa ja lopulta Valonkantaja, jos elämä suo
Tähtihuimausta♥
Leena Lumi
Englishman in New York
↧
↧
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.
Ja Mimi kertoo tarinan: ”Olipa kerran pieni acadilainen sairanhoitaja, jonka nimi oli Mimi, ja nuori komea ilmavoimien upseeri, jonka nimi oli Jack...”
Ann-Marie MacDonaldin teos Linnuntietä (The Way the Crown Flies, Tammi 2004, suomennos Kaijamari Sivill) on lukemistani tarinoista yksi pakahduttavimmista. Luin kirjan joulun verkkaisina välipäivinä lukijani Tarun suosituksesta. Luen mieluusti välillä muutakin kuin uutuuksia, joten tartuin kirjaan odottaen keskihyvää tarinaa yli 800 sivun verran. Olin valmistautunut romantiikkaan, siihen kudottuun rikokseen sekä lapsikertojaan Madeleineen. Olin valmis kohtaamaan vääryyttä, petosta, valehtelua, verta...Kukaan ei kuitenkaan varoittanut minua niistä tunnemyrskyistä, joihin tietyt maisemat, paikannimet, täydelliset isät, rikotut pikkutytöt, särjetyt nuoret miehet, keltaiset perhoset, painajaisunten labyrintit, aikuisten sokeus, eläinten silmät, loputtomat kilometrit pitkin itärannikkoa, sitten taas uusi koti kaikkien muiden jälkeen ja lopulta siitäkin tulee taas koti...kaikki asettuu paikoilleen, on gemütlich, minut vie. Saksasta tulee yhtä kaunis kieli kuin on nainen kaunis yllään miesten paita ja Mimi laulaa ”Bei mir bist du schön...”, mutta vasta sen jälkeen kun he ovat tanssineet”Unforgottable, that’s what you are...”
McCarthyn perhe on palaamassa komennukselta Saksasta. Isä Jack on ilmavoimien eversti ja Mimi on tietenkin kaiken järjestyksessä pitävä kotirouva, joka tuntee armeijan vaimonormit. Koti tehokkaasti sinne, missä on seuraava kohde, nopea, mutta kodikas asettuminen. Miehen paras on perheen paras, mikä McCarthyn perheessä on helppoa, sillä Jack ja Mimi ovat vieläkin Saksasta kaksi lasta mukanaan palatessaan hullunrakastuneita toisiinsa. Jack tuntee, että Mimi on hänen kotinsa ja Mimi saa tuskin pidettyään itseään irti komeasta, palvovasta miehestään. Mukanaan heillä on autossaan paitsi lapset, muistonsa Saksan vuosilta, alpit, herkut, monet ystävät, paljon saksan kieltä. On ’60-luvun alku ja satu on kuin alkamassa ja lentäjälle edes taivas ei ole kattona: He ovat päättäneet tehdä kaiken oikein, he ovat päättäneet saavuttaa paljon. Varjona seuraa kuitenkin kylmä sota, avaruuden valloituskilpa, taistelu kuusta, kertomus raketeista ja eräs tarina Hamelnista, vanha satu:
Rampa, niin kuin lapsi, joka säästyi joutumasta vuoreen kun pillipiipari johdatti lapset pois. Me emme ole maksaneet pillipiiparille ennen kuin olemme kuunnelleet tarinan. Ja hän vie meidän lapsemme yhä vain.
Tapahtumia ilman muistia. Luita ilman lihaa. Puolikas tarina – kuin tyhjään peiliin tuijottavat kasvot, kuin ihminen ilman varjoa.
Mitä varjot tekevät? Ne tavoittavat.
Hiljainen kanadalainen varuskunta Centralia ottaa sisään asettuvan McCarthyn perheen kotoisasti vastaan. Perhe asettuu ja kahdeksanvuotiaasta Madeleinesta tulee tarinan kertoja. Siinä, missä aina epäilen lapsikertojia, löysin Madeleinesta hetiJoyce Carolyn OatesinSisareni,rakkaaniSkylerin vertaisen kertojan. Hän on tarkka havannoija ja huomaa pienetkin yksityiskohdat, vaistoaa tunnelmat, näkee varjon pilkesilmissä, mutta hän on vain lapsi ja ennen kaikkea hän on isänsä tytär...Maman palvoo isoveljeä Mikea ja puhuu tämän kanssa ranskaa, Madeleine puolestaan tuskin jaksaa odottaa, että olisi jo ilta ja papa tulisi peittelemään hänet. Papa kuuuntelee kuitenkin ehkä Kennedyn puhetta maailman pisimmästä aseettomasta rajasta...ei, nyt on jo menossa Kuuban kriisi ja vanhempien huomio on täysin kiinni sekä Kanadan että Yhdysvaltojen suunnitelmissa. Jack saattaa olla myös ajatuksissaan ja katua, että lähti mukaan korkean luokan poliittisiin salaisuuksiin, joista hän haluaisi eroon keinolla millä hyvänsä, mutta aika kuluu ja kohta on Oktoberfest –tanssiaiset upseerikerholla, Mimi näyttää niin houkuttavalta tirolilaispuvussaan, joka maksoi omaisuuden Garmischissa ja
”Aimees-tu cette couleur, Michel?”
“Très chic”, Mike sanoo.
“Sehr schön”, sanoo Madeleine, ja Mimi halaa häntä.
Kukaan ei nyt ehdi huomata kuka on poissa. Kohta ovat grillijuhlat ja sitten...Missä istuvat varikset ja katsovat kangasta, jossa on keltaisia perhosia ja kankaan alla? Missä alkaa vääryys? Kerro Jack, missä se alkaa? Jack...
Olen nyt lukenut Ann-Marie MacDonaldilta ensimmäisen kirjan ja Armon yö, hänen esikoisensa on jo tulossa. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on syntynyt 1958 Baden-Badenissa, jossa Kanadan ilmavoimilla oli tukikohta. Sen jälkeen kirjailija on asunut monissa Kanadan kaupungeissa. Linnuntietä on niin täydellinen teos, että jos tämä ei olisi lukuvuoteni ensimmäinen kirja, sanoisin, että tässä on lukuvuoteni 2016 paras tarina. Ajattelen silti niin, sillä MacDonaldilla on juuri se, mitä ihailen: Tarina kasvaa hänen kertoessaan, hän osaa kasvattaa uhkaa ja kuljettaa samalla mukana kontrasteja, joiden takia piina ei kasvaSisareni, rakkaani mittoihin, vaan liikumme jossain Suojeluksenhengityksessä, sillä sama surumielinen usva lopulta muokkaa kirjan henkilöiden kohtalot ja sen mitä heistä tulee. Madeleine tietää jo teininä, että hänestä tulee koomikko ja kun hänen draamaopettajansa Aida toteaa hänelle:”Nauru kuplii kyynelten lähteistä, enkelini, ja sinun lähteesi pohjalla on verta”, minulle valaistui, että olen löytänyt uuden Phillipsini! Mutta palvon paitsi draamaa ja sen rakentamista, myös oikeaa tempoa ja kieltä joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Lukekaa, eläkää, maistakaa tätä:
Aamu on kaukainen maa, jonne pääsee vain yön kautta, eikä Sharon...
Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä...Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin...Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?
Linnuntietä on kirjoitettu tähtiin. Tähdet putoavat alas helähtäen soittaen tarinaa rikoksesta ja rakkaudesta, vääryydestä ja valosta, kaikesta mikä on meille annettu ja kaikesta mikä on otettu meiltä pois. Poissa ovat äänet, tuoksut, askeleet, nauru, eräs vilkutus...Talot katsovat tyhjin silmin ja olisimme aivan lohduttomia ellei loistava kertojamme tarjoaisi meille yhtenäisen juonen lohtua, tarinaa joka saa meidät näkemään keltaiset perhoset ilmassa juuri ennen kuin lennämme tähtiin.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa, Susa/Tunteella ja järjellä, Kirsi/Kirsin kirjanurkka, Maria/ Sinisen linnan kirjasto ja Luetut, lukemattomat
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa, Susa/Tunteella ja järjellä, Kirsi/Kirsin kirjanurkka, Maria/ Sinisen linnan kirjasto ja Luetut, lukemattomat
↧
Kolmas ja viimeinen
En halua pelkooni kohmettua,
paras kutsua Bachin Chaconnea
ja muuatta miestä sen mukana.
Ei hänestä tule puolisoa,
mutta kahdeskymmenes vuosisata
hämmentyy meistä kahdesta.
Satuin luulemaan häntä siksi,
jolle salaisuus oli lahjoitettu
ja katkera kohtalo säädetty.
Yö on sumuinen, hän on myöhässä
matkalla luokseni Fontankan taloon
juomaan uuden vuoden viiniä.
Ja siitä loppiaisillasta
hän muistaa kynttilänvalon
ja vaahteran ikkunan takana,
runoelmani kuolemanlennon...
Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
ei rukousta, ei sormustaan -
hän tuo minulle tuhon tullessaan.
- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot(Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
↧
Kevään 2016 kirjasatoa kohti pakkasen paukkuessa!
En helpostikaan ala luettelemaan niitä kirjoja, joita aion lukea, sillä mieli saattaa muuttua, kirja ei vedäkään tai mikä yleisintä, en nykyään enää tiedä kovastikaan etukäteen mitä aion lukea, sillä kun kaksi suurinta kustantamoa siirtyi paperisista katalogeista nettiin, olen ollut vähän pihalla. Alla oleva on vain suuntaa antavaa kevään lukemistoani, ei kiveen hakattua. Otan myös pitkin matkaa vinkkejä sekä kustantajilta, lukijoiltani että etenkin muilta kirjabloggaajilta. Valitan kustantajia, jotka puuttuvat tältä listalta, mutta harvoin tulee vuotta että en lukisi melkein kaikilta jotain viimeistään syyskaudella. Nyt keväällä olen jälleen huomioinut monet puutarhailua harrastavat lukijani ja myös keittiön puolella on luvassa herkuttelua.
WSOY:n keväästä ajattelin lukea ainakin:
Tommi Kinnunen: Lopotti
Anthony Doerr: Davidin uni
Tammelta:
John Irving: Ihmeiden tie
Colm Tóibín: Nora Webester
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Atenalta:
Ralf Rothmann: Kuolema keväällä
Gummerukselta:
Pirjo Rissanen: Paju pieni
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Marceline-Ivens ja Judith Perrignon: Isä, et koskaan palannut
Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Karistolta:
Marja-Leena Virtanen: Verho
Helena Lylyharju&Kari Martiala: Parasta kalasta
Otavalta:
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Sadie Jones: Kotiinpaluu
Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa
Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle!
Avaimelta:
Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä
Katja Jalkanen&Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Minervalta:
Peter James: Rikoksen merkit
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Miriam Gebhart: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä
Bella Linde&Lena Granefelt: Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja
Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha
Shawna Coronado: Viherseinät. Uutta ilmettä puutarhaan
Tiia Koskimies: Parhaat piiraat. 50 suolaista ja makeaa herkkua kotikeittiöstä
Kustantamo S&S:ltä:
Erica Jong: Elä ja uneksi
Outo, ajan katoava virta...Ensi viikolla kirjaboggaajat äänestävät jo Blogistaniassa viime vuoden parhaimmat kirjat. Aika tarkkaan aion nyt uppoutua noin kuusisataasivuiseen Ann-Maria MacDonaldin Armon yöhön,sillä sainLinnuntiestä sellaisen lukuhurmion, että haluan lukea myös kirjailijan esikoisen eli 'mistä hän oikein tulee, mistä on tehty Linnuntien kirjoittaja?' Näin kävi viime vuonna Jean Rhysin Kvartetin ja Huomenta, keskiyö kanssa ja sitä edellisenä Jayne Anne Phillipsin kanssa, jolta olenkin lukenut jo useampia teoksia, muttaSuojeluksella aloitin. Joistain kirjailijoista vain tulee 'omia kirjailijoita'.
Pidellään pakkasia, muistetaan pikkulintujamme monipuolisella eri lajit huomioivalla tarjoilulla, sytytetään kynttilöitä jo aamiaispöytään ja luetaan oikein nautinnolla lämpimien huopien alla kaakaomuki vieressä höyryämässä...talvi.
Love
Leena Lumi
ensimmäinen ja toinen kuva Pinterest
keskimmäinen kuva Riitta Konttisen kirjasta Taiteilijatoveruutta, Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896
↧
Let it snow...eli kuvamuistoja lumisista talvista
Koska on perjantai on aika miettiä myös ruokailua. Meillä on syöty nytkalasoppaa, hernekeittoa ja tänään tätä. Huomenna vasta kaupoille ja R. pyysi valmistamaanvalkosipuliyrttisilakoita, koska ei ehtinyt niihin asti jouluna. Maistuu muuten kaikkina vuodenaikoina, myös uusien perunoiden kanssa. Lisäksi lettuja mansikoillaja leffan kera homejuustoja sekä hedelmiä. Lisävinkkejä talviruokailuun saat kirjasta Talven makuja sekä Tammikuun Eevasta, jossa Marjatta Tapiola valmistaa klassikkoruokia: blinejä, lihaseljankaa ja Romanovin mansikoita!
Jaksan aina vain ihailla kurtturuusujen sisukasta kauneutta. Hansaruusu on ihan suosikkini jo tuoksullaankin!
Toinen ihailtava sisupussi on kesälumipisara, joka jaksoi viime keväänä kantaa märkää lunta monta päivää ja sen jälkeen jatkoi kukintaansa kuin ei mitään.
"Snegorotshka!", huudahtaa tästä kuvasta venäjäntaitoinen ystäväni.
Suuriruhtinatar Olga ja puolet hänen hoviväestään. Erään vuoden joulukortti...Let it snow!
"Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia."
- Mirkka Rekola -
Runot 1054-1978 (WSOY 1979)
Leena Lumi
↧
↧
Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
”Tyttö on tumma, tyyypillisen tattarin näköinen. Hänen henkinen rakenteensakin vastaa tyypillistä tattaria: tytön katse on välttelevä, hän on epäluotettava ja pelkurimainen.” Näin vuonna 1943 kuvattiin viranomaisten raportissa 17-vuotiasta tyttöä, joka piti steriloida. Tytön kerrottiin olevan ”tattare.”
Tapio Tammisen teos Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015) on karua luettavaa naapurimaastamme, mutta myös siitä epäinhimillisyydestä, jonka vallassa me täällä maan päällä vaellamme. Monet vaativat susia tapettaviksi petoina tajuamatta, että eläin ei ole paha, ihminen on luomakunnan ainoa peto: tietoisesti paha.
En yhtään ihmettele, että Tammisen kirja voitti Tieto-Finlandian 2015, sillä niin laajasti hän käsittelee vaikeaa aihettaan, niin hyvin pitää sen kasassa ja niin taitavasti tuo esiin pieniäkin tapahtumia, joilla on ollut suuria vaikutuksia vaikka siihen, miksi juutalaisia vainonnut ja heidän kärsimykseltään sydämensä sulkenut Ruotsi yllättäen käänsi kelkkansa juutalaiskysymyksessä 1943. Yksi syy tietysti oli se, että Saksa oli miehittänyt Norjan ja Tanskan, jolloin noista maista pakeni juutalaisia Ruotsiin. Norjan juutalaismäärä ei vielä herättänyt ruotsalaisia, mutta 7 700 Tanskasta tullutta juutalaista herätti jo ruotsalaisen ministerin radiossa toivottamaan juutalaiset tervetulleeksi maahan. Asiaan saattoi vaikuttaa rintamatilanne, jossa Saksa oli kokenut raskaita tappioita. Myös naapurimaiden ahdinko alkoi pelottaa. Samaan aikaan holokaustista alkoi kulkea huhuja ja sitten tapahtui eräs kohtaaminen:
Ratkaisevana yksityiskohtana tässä on pidetty Gösta Engzellin asenteiden muuttumista pakolaisia kohtaan. Maahanmuuton johtavana viranomaisena Engzell sai kuulla ruotsalaisen Göran von Otterin kertomuksen puolalaisen kuolemanleirin tapahtumista. Von Otter oli matkannut yöjunassa Varsovasta Berliiniin elokuussa 1942. Junassa matkusti myös Belzecin kuolemanleirillä vieraillut SS-upseeri Kurt Gerstein, joka pyysi päästä von Otterin puheille kuultuaan, että tämä oli ruotsalainen diplomaatti. Gerstein kertoi von Otterille yksityiskohtaisesti kuolemanleirin kauheuksista ja pyysi tätä välittämään hänen kertomuksensa muulle maailmalle. Von Otterin kautta upseerin kokemukset päätyivät Gösta Engzellille.
Paljon tätä ennen oli kuitenkin tapahtunut jo jotain sellaista, jonka perusteella juuri ruotsalaiset olettivat olevansa arjalaisempia kuin ketkään muut maailmassa. Koska heillä ei ollut omaa Kalevalaansa, he omaksuivat kuin huomaamatta islantilaisen Edda -runoelman omakseen. Eddan oli alunperin koonnut islantilainen Snorri Sturluson (n. 1179-1241). Tästä jumaltarustosta sekä Skandinavian mytologisesta historiasta syntyi Odin, joka oli sodan ja taistelun jumala ja ihan ylivertainen, germaanien johtava jumala. Kun tähän kaikkeen vielä sekoitetaan viikingit ja se myöhempi tapahtuma, että Ruotsi menetti Suomen, saamme tulokseksi kansan, josta tuli rotupuhtauden edelläkävijä, maa joka päätti laatia lait, joilla ruotsalainen perimä pidetään puhtaana. Maa haluttiin monin keinoin, joista vain yksi oli pakkosterilisaatiot, vapauttaa epätoivotuista yksilöistä, joita usein epämääräisesti kutsuttiin tattareiksi. Syyksi pakkosteriloinnille riitti vaikka vakava mielisairaus, heikkomielisyys tai huono geeniperimä. Myöhemmin myös irtolaisuus ja muut sosiaaliset syyt riittivät sterilointiin. Tällöin aloitettiin myös kallojen muotojen mittaukset ja muodon tarkistukset. Vaaleus oli valttia, tummuus ei. Silmien piti mieluusti olla siniset. Myöhemmin myös fyysiset sairaudet riittivät pakkosterilointiin. Sopii ihmetellä ja kiittää, että tässä asiassa Norja, Tanska ja Suomi seurasivat mukana tosi vähäisessä määrin. Ruotsissa riitti innokkaita nationalismin lietsojia ja jopa Tomten –runon kirjoittaja, runoilija, kirjailija ja lehtimies Viktor Rydbergin mukaan hänen kotimaansa oli arjalaisen rodun alkuperäinen tyyssija. Rydberg kertoo kirjassaan Himlens blå, kuinka hänet vihittiin ruotsalaisuuteen, arjalaisen veren puhtauteen. Kaiken kaikkiaan koko tuo aika kesti aina vuoteen 1975, jolloin tehtiin viimeinen pakkosterilointi. Koko asia on järkyttävä, mutta sekin huojuttaa, että steriloiduista oli naisia noin 90 prosenttia, mikä on outoa siinä valossa, että miehille kyseinen toimenpide olisi ollut paljon helpompi tehdä. No, päättäjät ja lääkärit olivat pääosin miehiä.
Äärinationalismi ei ole hävinnyt Ruotsista mihinkään, sen Tamminen todistaa hyvin. Ja ovathan äärioikeiston puolueet naapurimaassamme ihan suorastaan salonkikelpoisia, vaikkapa nyt Rikspartiet. ’90-luvulta on tunnettu valkoiseen ideologiaan erikoistunut lehti Nordland, jonka yhdeksi avustajaksi on kerrottu 190 vuoden tuomiota Yhdysvalloissa istuva David Lane. Ilmeisesti valkoisen rodun ylivaltaa ajavien ei tarvitse olla kunniallisia ja kunnollisia kansalaisia.
Kun äärinationalismi tuodaan tähän päivään se saa muukailaisvihamielisiä piirteitä. Ne jotka nyt vainoavat tänne sotaa pakoon tulleita ja avostelevat etenkin sitä, että maahanmuuttajista suurin osa on miehiä, ovat unohtaneet, että pohjoismaista on aina lähdetty muualle paremman leivän toivossa eli hakemaan parempaa elintasoa, ei vainoja pakoon. Esimerkiksi Ruotsi oli hyvin pitkään maastamuuttajien maa, sillä lähes 1,5 miljoonaa ruotsalaista lähti etsimään parempaa elämää ulkomailta. Ja muuttaneista suurin osa oli juuri miehiä.
Kun äärinationalismi tuodaan tähän päivään se saa muukailaisvihamielisiä piirteitä. Ne jotka nyt vainoavat tänne sotaa pakoon tulleita ja avostelevat etenkin sitä, että maahanmuuttajista suurin osa on miehiä, ovat unohtaneet, että pohjoismaista on aina lähdetty muualle paremman leivän toivossa eli hakemaan parempaa elintasoa, ei vainoja pakoon. Esimerkiksi Ruotsi oli hyvin pitkään maastamuuttajien maa, sillä lähes 1,5 miljoonaa ruotsalaista lähti etsimään parempaa elämää ulkomailta. Ja muuttaneista suurin osa oli juuri miehiä.
Noin yleisesti ottaen luin Tammisen kirjaa henkilönä, jota on aina kiinnostanut kansallissosialismi ja juutalaisten kohtalo. Tässä oli siis minulla paljon tuttuakin, mutta myös uutta, sillä Tamminen marsittaa esiin kuvia, tilastoja ja osin sellaista, että kaikki alkoi tuntua ihan uskomattomalta. Ei niinkö, etten uskosi, mutta Hitlerin papitar Savitri Devi, jonka oma äiti oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä juutalaisten puolesta, tuntuu ihan jonkun seikkailukirjan henkilöltä reissatesaan maasta maahan, pitäessään palopuheitaan ja etenkin jatkaessaan vielä kolmannen valtakunnan kaaduttua tarkoituksenaan perustaa uusi, uljas neljäs valtakunta!
Tamminen siis kirjoittaa kiinnostavasti ja hyvä niin, sillä ei riitä, että tutkii ja tietää, pitää hallita myös tiedon tarjoilu. Kansankodin pimeämpi puoli jakaantuu kuuten osaan: Skandinavia arjalaisuuden kehtona. Eugeniikka kansankodissa, Pohjoismainen mytologia ja germaanien uskonto, Neljännen valtakunnan rakentajat, Islamofobia ja Kansakunta orgaanisena kokonaisuutena. Alaotsikot ovat vaikkaMikä tattarien rotu? Melkein keitä vain saatiin tattarimääritelmän alle, jos oli tumma, sen jälkeen tuli lisämääreitä: kavala, ahne seksuaalisesti kyltymätön, tyhmä, ovela,älykäs, lyhyt...Oma lukunsa ovat avioitumislait, joissa piti osoittaa tulevan puolison arjalaisuus, rodullinen puhtaus.
Sopii ihmetellä, miksi eugeniikka tuli esiin vasta vuonna 1998 Dagens Nyheterin laajan artikkelin myötä. Historian professori Stig Ekmanin mukaan ruotsalaiselle yhteiskunnalle on leimallista salailun kulttuuri. Jos Ruotsi vaikeni niin Savitri Devi ei. Hän kipuili aikansa äitinsä tekoja Ranskan vastarintaliikkeessä ja ihmetteli, miten tämä saattoi sääliä juutalaisia, mutta löysihän hän riittävän syyn antaa äidilleen anteeksi:
”Äitihän on antanut minulle viikinkivereni. Hän on Pohjois-Tanskan Juutinmaan viikinkien perillinen. Äitini on kertonut, että hänen esi-isänsä tulivat Englantiin 900-luvulla. He eivät olleet kristittyjä, vaan Odinin ja Thorin palvojia. Ja minussa virtaa heidän verensä.”
*****
Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.
Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen.
Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomitut toistamaan sitä.
- George Santyana -
↧
Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2015...ja sijoitukset!
Nir Baramin Hyviä ihmisiä ei päässyt mukaan, sillä se olikin ilmestynyt jo vuonna 2014.
Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:
Laura Lindstedt: Oneiron 3
Katja Kettu: Yöperhonen 2
Antti Tuomainen: Kaivos 1
Tulos: Oneiron voitti, Kudottujen kujien kaupunki tuli toiseksi ja Yöperhonen kolmanneksi.
Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:
John Williams: Stoner 3
Audrey Magee: Sopimus 2
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe 1
Tulos: Minun rivini!
Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:
Riitta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén 3
Tapio Tamminen:Kansankodin pimeämpi puoli 2
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan 1
Tulos: Naparetki - Minun rakkaustarinani voitti, Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen tuli toiseksi ja kolmanneksi tuli Islantilainen voittaa aina.
Kategoriat ja tämän vuoden emäntäblogit ovat: Blogistanian Finlandia Blogistanian Globalia Blogistanian Tieto sekäBlogistanian Kuopus Itse jätin Kuopuksen väliin, sillä olen lukenut niin vähän lastenkirjallisuutta vuonna 2015.
Viime vuoden äänestys
Leena Lumi
↧
Ann-Marie MacDonald: Armon yö
He ovat jo kaikki kuolleet.
Katso katua, jonka varrella he asuivat. Water Street. Hyvin tallautunut kivinen kärrytie, joka johtaa kaupungin laidalle ja sieltä laajalle, merta kohti viettävälle hautausmaalle. Meri siellä vain huokailee.
Tämä talo on siis Water Street 191 New Waterfordissa, Cape Bretonin saarella, Kanadan itäisimmässä provinssissa Nova Scotiassa.
Ja tässä on Frances. Tai odota, ei hän olekaan siinä vielä. Tämä onkin elävä kuva. Se on otettu yöllä talon takana. Tuolla on puro, se virtaa mustana ja kiiltävänä...Kuvittele että kuulet puron solinan.
Tottakai on kummallista, mutta ei mitenkään yliluonnollista, että vedenpinta rikkuu ja veden alta nousee ihkaelävä, läpimärkä ja paleleva tyttö, joka tuijottaa suoraan meihin. Tai johonkuhun meidän takanamme. Frances. Mitä varten hän purossa seisoo, keskellä yötä? Ja mitä hänellä on sylissään, linnunlaihoilla käsivarsillaan? Märkä tumma mytty. Liikahtiko se? Mitä sinä teet, Frances?
Ann-Marie MacDonaldin Armon yö (Fall on Your Knees, Tammi 1999, suomennos Kaijamari Sivill) lupaa jo kaiken sen, minkä Linnuntietäsitten lunastaa. Jonkun mielestä ehkä enemmänkin, sillä esikoisessa kokonaisuus ei soi niin pakahduttavan katkeamattona, että lukija jää hapettomaan tilaan, jos vain hetkeksikin irrottaa tarinasta. Armon yö on armollisempi kertoillessaan neljän sukupolven tarinaa mukaleppoisana, kunnes iskee kerta kerran jälkeen iskun: Etkö ymmärrä? Etkö näe? Sokeako sinä olet!
Puron ympärillä pyörii tarinan tummuus, mutta ennen puroa oli James, nuori pianonvirittäjä, joka karkaa naimisiin rikkaan, katolisen libanonilaisperheen vain 12 –vuotiaan tyttären Materian kanssa. Tytön vanhemmat katkaisevat välinsä tyttäreen. Puron varren perheeseen syntyy kolme tytärtä: Kathleen, Mercedes ja Frances, joista Kathleenista tulee isän silmäterä. Ilmeisesti Mahmoudin suvun peruja Kathleen on musikaalisesti äärettömän lahjakas ja niinpä isä James tekee kaikkensa taatakseen tyttärelleen loistavan tulevaisuuden suuressa maailmassa, jota kelttiläis-libanonilaiselle perheelle edusti New York. Kathleen pääse koulutukseen New Yorkiin, mutta kukaan ei aavista, mikä tuli hänen sisällään palaa, mitä tuntee sopraanokoulutuksessa oleva nuori tyttö, joka on niin suojeltu, hellitty ja...
Armon yötä lukiessa en turhaan kokenut samoja väristyksiä kuin lukiessani Emily Brontën Humisevaa harjua, sillä tarinan keskiöön nousee nopeasti sisarusparvesta Frances kädessään Humiseva harju, kohtalossaan Brontën tarinan synkät nummituulet. Kirjailijakaan ei kaihda tuomasta esiin ehkä huomattavinta englanninkielistä romaania, sillä Armon yö alkaa dialogilla harjukirjasta:
”Miksi et voi aina olla hyvä tyttö, Cathy?”
”Miksi sinä et voi aina olla hyvä mies, isä?”
Kirjan kapinallinen on Frances, joka soittaa itse oman elämänsä tahdit. Näkee ja kokee liian varhain liian paljon. Hänessä virtaa öisen puron vesi ja palaa tuli, joka on päättänyt polttaa. Luolamieli ja unenrihmastot kutovat verkkojaan, kunnes...Äiti Materia kuolee, Kathleen kuolee, tulee uusi lapsi Lily, jolle Frances kuiskailee arabiaksi lohduttaen sekä paljastaen, sillä Frances on päättänyt tahtonsa avulla ojentaa purosta totuuden Lilylle ja näin saada puron satamaan hänestä pois.
Armon yötä voi lukea laadukkaana lukuromaanina, jossa voi tarkkailla paitsi Piperin perheen jäseniä myös kylän muita ihmisiä juutalaisesta Luvovitzin perheestä tummaan Teresa Tayloriin, joka on rikkaan Mahmoudin perheen palvelija. New Yorkissa tapaamme Rosen, joka toimii Kathleenin säestäjänä kohtalokkain seurauksin...James Piper on kirjan sinnikäs menestyjä, vaan kuka tietää hinnan?, kuka arvais huomisen? Frances...
Olisin halunnut lukea ensin Armon yön ja sitten vasta Linnuntietä, mutta näin se nyt meni. Hyvä! Sain löytää polut, joilla Ann-Marie McDonald kasvoi Linnuntiehen. Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa ja Oiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.
*****
Francesille♥
↧
Joulun rääppiäiset!
Illalla viimeksi käyn täyttämässä pimeällä kaikki lintujen ja oravien syöttölaudat. Puutarhurin parhaiden ystävien, suviyön laulajien päivät ja etenkin yöt ovat nyt kovia. Ilokseni olen kuitenkin joka päivä saanut nähdä vilahduksen mustarastaista eli ne jäivät pihapiiriimme. Kuvassa lehtikuvaaja Pekka Mäkisen ottama kuva urpiaisesta.
Kun Helmut oli luonamme, annoimme hänelle paketin, jossa oli Taika -sarjan espressokupit punaisena. Sain eilen Lucialta näin kivat jouluiset kuvat ja kuulin, että kupit olivat kovasti mieluisat.
Ja tässä Lucian kädessä. Nuoripari pitää erityisesti espressosta, joten lahjavalinta oli helppo. Vietimme Lucian ja Helmutin kanssa lokakuussa ikimuistettavan illan Slovakiassa ja Helmutin kanssa vielä seuraavan päivänkin, mutta Wienissä. Koska Iittalalta sanoivat minulle, että punainen Taika on vain kausiväri, päätin tänään lähteä ostamaan edullisemmin kuin ennen joulua, toiset kaksi Taika -espressokuppia, punaisina tietysti. Siis ensimmäinen tulevan joulun lahja on hankittu. Toisaalta voihan se olla tuliainenkin, jos...
Lokakuussa ei ollut ihan näin karnevaalia, mutta näiden kyyhkyläisten seurassa ei tule tylsää! (You always make us laugh, Love Birds!)
Eipä kuitenkaan mitään hätää, sillä takkahuoneessamme on melkein joka viikonloppu talviaikaan leffailta. Katsomme vanhoja hyviä leffoja uudestaan tai
viihdymme tallenteiden parissa. Uudessa Anna -lehdessä näyttelijä Maura Tierney (kuvassa oikealla), kertoi sarjan kolmannen kauden yllättävän. Helppo uskoa, sillä niin koukussa tähän draamaan olemme olleet. Maura esittää sarjassa äitiä ja puolisoa, jonka aviomies on häntäheikkikirjailija, itseään etsivä tai pakoileva mies, johon naiset sitten kuitenkin vain lankeavat. Monia palkintoja ja/tai palkintoehdokkuuksia kahminut draama ei ole ihan tavanomaista kauraa, joten odotan innolla tietoa, milloin kolmas tuotantokausi on nähtävillä HBO:lla.
Oikea talvi on alkanut, mutta kuljemme kohti kevättä tulppaaneista nauttien ja kohta jo siemenpusseja ostellen. Isän syntymäpäivänä 5. helmikuuta nostamme pelakuut ulos kellarista ja siitä se sitten taas alkaa...kevät.
Puuterilumihuimausta♥
Leena Lumi
Winter Song
↧
↧
Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...
Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.
Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...
Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.
Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.
- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012, suomennos Marja-Leena Mikkola)
kuva Anne Hämäläinen
↧
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Portieerin punaisen takin pitkät liepeet lakaisivat kaikkialle ehtivää sammuneen päivän tomua...Portieeri käyttäytyi arvokkaasti, kuin hotellin elämä olisi jatkunut yhtä majesteetillisesti, mihin rauhan vuosina oli totuttu.
Kun Israelin ja Libanonin välinen sota oli syttynyt kesäkuun kuudentena 1982, Siniltä oli kysytty lähtisikö hän töihin Palestiinan vapautusliikkeen PLO:n perustamaan Punaisen Puolikuun sairaalaan. Hän tuli Beirutiin kesäkuun lopussa ja hänet vietiin katsomaan kaupunkia, tai sitä mitä siitä oli jäljellä. Hän oli 32-vuotias, naimaton ja lapseton kirurginen sairaanhoitaja. Hän seurasi poliittisia käänteitä tarkemmin kuin Suomen politiikkaa ja käytti kotimaassa aikansa ja työssäkäyntinsä seuraavalle keikalle valmistautumiseen. Suomessa esitettyihin kysymyksiin työn raskaudesta ja alkeellisista oloista hän vastasi epämääräisesti, että jonkun sitäkin oli tehtävä.
Marjut Helmisen esikoisteos Appelsiinilehto (Minerva 2016) tarttuu palestiinalaisten ja juutalaisten sotaan siltä näkökannalta, jolta meidän lehdistömmekin sitä tarjoaa eli arabit ovat uhreja, juutalaiset syyllisiä. Olen jo kauan kärsinyt yksipuolisesta uutisoinnistamme, joten tähän kauniskantiseen kirjaan tarttuminen ei ollut minulle mikään helppo juttu. Saan juutalaisten ystävieni kautta faktaa heti kun tapahtuu, mutta lehdistämme en siitä saa lukea, en nähdä niitä kuvia, mitä olen nähnyt. Helmisen meriitit kuitenkin vakuuttivat minut, sillä hän on toimittaja, joka on erikoistunut ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipoltiikkaan, joten ehkä saanemme häneltä toisen appelsiinilehdon, jossa kaikki ovat yhtä syyllisiä tai syyttömiä.
Niin tai näin, luin kirjan yhdeltä makuulta! Helminen on rakentanut Sini Aho-Rabbon persoonasta niin kiehtovan, että ajoittain kirjaa luki vain haluten kaivautua tämän jännittävän naisen pään sisälle. Kirjan aika- ja paikkasiirtymät ovat täydellisessä tempossa viemättä lukijan voimia, antaen tilaa keskittyä Siniin. Kuin luistimilla liukuen siirrymme Beirutista 1982 Helsinkiin 2008, jossa Sinin hyvä ystävä, Fuad ajaa taksia, tai nousemme Jyväskylässä bussiin joka vie meidät Sinin äidin luokse Saarijärvelle 2009, kunnes singahdamme Hebroniin 2009, jonne yllättäen kymmenien vuosien jälkeen on saapunut myös Sinin hyvä ystävä Fuad.
Sinille ominaista on nopeasti katsottuna sairaanhoitajalle tyypillinen, kovissa tilanteissa Darfurissa ja Afganistanissa karaistunut luonne selvitä tilanteesta kuin tilanteesta vain työnsä mahdollisimman hyvin tehden ilman häiritseviä tunnelatauksia tai puolen valitsemisia. Mikään paitsi ammattitaito ei kuitenkaan päde Siniin, sillä hän on sisäisesti rikki sitä itse tajuamatta, viis veisaten terapeuttinsa sanoista tai siitä, että selviää vain lääkkeillä ja sillä tahdonvoimalla, jolla hän on aina käynyt:
Sini teki itsestään tarpeellisen siellä, missä rauhallinen arki oli eksoottista juhlaa. Jokainen matka kriisialuille sai veren virtaamaan nopeammin, pulssin kohoamaan. Se oli elämää, ei rauhassa uinuvan maan arkea ja sen ahdistavaa onnentavoittelua...Tavallinen arki hermostutti, ja silloin oli aika lähteä uudelle komennukselle...Saattoi sietää vaikka mitä, kun tiesi, että sietämisen aika oli rajallinen.
Sini on kirjan kiinnostavin henkilö kaikellaan, mutta mitä lähemmäs häntä menee, sen nopeammin Sini etääntyy. Hän on täynnä monenlaista menetystä ja ilmaisee sen torjunnalla. Sen sijaan maasta raskaana olevan vaimonsa Leilan kanssa Karjaalle pakolaiskeskukseen syyskuussa 1982 paennut Fuad, tuo tarinaan tasapainoa. Hän juurtuu perheineen Helsinkiin joulu joulun jälkeen syvimmin ja haluaa tyttärilleen yliopistotasoisen koulutuksen. Fuad ei nähnyt itseään taksinkuljettana tai vaimoaan kotiäitinä lopun elämää: kaikki oli vain siirymävaihetta siihen, mitä suku oli edustanut, opettajia, lääkäreitä, insinöörejä. Kotoutuminen on tapahtunut ja esikoinen viettää jo joulua avovaimon vanhempien luona Turussa. Fuadin perheen joulukuvaus on herkullinen: Pieniä, lampaanjauhelihalla ja riisillä täytettyjä, kanelilla ja pippurilla maustettuja munakoisoja ja viininlehtikääryleitä, kirpeitä, maustettuja oliiveja, tahinilla ja sipuleilla maustettua paistettua kalaa. Jälkiruoaksi vielä baklavaa ja kahvia. Joulutunnelman läpikin Fuad muistaa, mikä sai heidät lähtemään Beirutista, kun Leila odotti Khalilia. Tapahtuman toivoisin kaikkien, mutta etenkin pakolaisvastaisten lukevan. Pohjoismaista on lähdetty sadointuhansin hyvän elitason perään Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, mutta Fuadin kaltaiset ovat lähteneet pakoon kuolemaakin pahempaa menettäen elintasonsa, säilyttääkseen henkensä.
Appelsiinilehto on täynnä yllätyksiä ihan viimeiselle sivulle. Ihailen Helmisen draaman tajua ja tietysti hänen eritäin sujuvaa kynäänsä. Lisäksi hän yllättää näkemällä äidistään sellaista haavoittuvuutta, kylmää virtaa, joka helposti siirtyy sukupolvelta toiselle. Tätäkö Sini pakeni:
Äidin kanssa oli ahdistavaa, muutama tunti riitti. Äiti suojautui ulkoisilta uhilta rakennettuun kupuun, joka päästi äänen ulos mutta vain huminan sisään ja vaimensi tunteet ja reaktiot. Sorina pyöri kuvussa ilman alkua, loppua, sisältöä ja merkitystä. Se sai Sinin mykistymään ja kutistumaan. Hän tarkkaili. Luki muutoksia äidin silmissä, pupillien terävyydessä, silmäkulmien rypyissä...
Äiti peitti kaiken tajunnanvirtapuheen taakse. Hän saattoi sanoa valvoneensa ja murehtineensa koko yön. Mitä ihmeen asiaa? Toisinaan Sini yritti pohtia äitiä uudelta kannnalta. Ehkä äiti ei pitänytkään itseään kaikkivoipana ja virheettömänä. Sisimmän peittely ja tunnekylmyys olivat heikkoutta ja osaamattomuutta.
Saarijärven käynnit Sinin elämässä herättävät lukijassa monia kysymyksiä: Oliko Sini jo saanut kylmän virran tartunnan, jossa parasta lääkettä olivat paot kriisialuille, vieraat ihmiset ja maisemat, alati vaihtuvat. Ei kiintymistä mihinkään, ettei tule haavoitetuksi.
Vertailu ei tule Appelsiinilehtoa lukiessa ensimmäisenä mieleen, mutta kyllä vain eräs kirja muistutti heti lukumuistojen tajunnassa ja se on Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Jos pidit siitä, pidät tästäkin!
Sain etiäisen, että tämä kaunis, ylivetokantinen, taidokkaasti kirjoitettu, psykologinen teos on tämän vuoden Finlandia –ehdokkaana ja sanomattakin on selvää, että kansi lähtee blogini Valitse Vuoden 2016 Kaunein Kirjan Kansi –kisaan!
Tunnetko salvian yötuoksun....
↧
Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa! ...sekä jatkot yleisön pyynnöstä
Tässä ihana jokapaikan mekkoni! Tänään tämä Nansonihanuus farkkujen ja mustan puseron kanssa -25 asteen pakkasessa, huomenna illalla ravintolassa muuten sama paitsi mustat, paksut sukkahousut, ei farkkuja, suvella paljain säärin ja ilman mitään puseroita kesämekkona.
Lumi lumisessa lehdossamme. Ylläni oleva takki on ainakin 15 vuotta vanha eli käytän todellakin vaatteet loppuun. Ostimme aikanaan Bessun kanssa samanalaiset, mulla vain vähän oliivinvihreä, hänellä ruskea. Monikäyttöinen, sillä hupun voi laskea alas jättikaulukseksi. Ja kun minusta on kysymys, tietenkin karva on tekoturkista!
Veni, vidi, vici, sillä mulla on jo kesämekko! Viime suvena ramppasin kaikki harjukaupungin kaupat, vietin tunteja etsien jokapaikanmekkoa tai edes yhtä kivaa hellemekkoa. En löytänyt kertakaikkiaan mitään. Lopulta tilasin Peter Hahnilta ja se saapui vasta joskus syyskuun lopussa...eikä ole yhtään niin ihana kuin tämä Nanson tunika/mekko.
Puuterilumista, kuurankaunista viikon jatkoa kaikille tasapuolisesti! Helmut on saapunut Itävallasta ja vietämme huomenna hänen kanssaan iltaa kaupungilla hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.
Love
Leena Lumi
Pyynnöstä nyt tänään otimme vain -20 asteessa Nanson mekosta kuvia sukissa ja korkkareissa eli tällä sitten tänään ravintolaan, jos vain tarkenen.
Kuvaajan ja tyttären suosikki.
Ihana mekko♥
↧