Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

September 24, 2015, 3:05 am

≫ Next: Villiviini - syysruskan airut...ja magnolian kukan tärkeä asia

Mikä ikinä onkaan yhtä innoittavaa kuin pikkulintujen ruokinta ja niiden elintapojen seuraaminen. Jotkut meistä ovat niin eläinrakkaita, että ovat luovuttaneet yläoloterassistaan melkein puolet lintujen ja oravien käyttöön ja sen lisäksi roikkuu puutarhan puissa, riittävän korkealla, mitä moninaisimpia syöttölaitteita. Kaiken kruunaavat tietenkin talvikauden kookoskakut, joihin on lisätty joukkoon hassel-ja maapähkinöitä sekä auringonkukansiemeniä. Kun kakkuja on kaksi ja syöttölautoja monia, mukaan mahtuvat samanaikaisesti sekä oravat että linnut. Haukkakin on nähty, mutta silloin kyllä lakkasi iloinen sirkutus ja meikäläinen jähmettyi patsaaksi, sillä ihmeekseni haukka jäi paikoilleen, katseli suoraan kohti ja olisi ollut suurenmoinen kuvauskohde, mutta ei tullut mieleenkään liikahtaa ottamaan kameraa: On asioita, jotka saa talletettua vain muistojen huoneisiin.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää – Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun(Docendo 2015) on hyötykirja, jossa Mauri kertoo sekä tietopohjalta että omiin kokemuksiinsa perustuen lintujen talviruokinnasta, eri lintulajien tunnistamisesta ja monesta, monesta muusta. Kaikki kirjan kuvat ovat Leivon omia ja kiitän Mauria kuvista, sillä mitä olisikaan lintukirja ilman kuvia! Teos jakaantuu viiteen osioon, jotka ovat Lajisto, Linnunruuat ja ruokinta, Ekologia, Käyttäytyminen ja Linnut ja lintulauta harrastuksena. Koska kirja on niin täynnä monenlaista kiinnostavaa eikä ole tarkoitus vaikka olenkin tätä lajia jo aktiivisesti kymmeniä vuosia harrastanut, kertoa kaikkea, ei tietenkään, etenen mutu-tuntumalla ja tarjoan välähdyksiä, joita mieleen tulee niin Maurin kirjasta kuin omista kokemuksistani.

Ihan tästä hetkestä tulee nyt mieleeni, että mitä ilmeisemmin meille on nyt jäämässä pieni peippopopulaatio ja vaikka kirjassa niiden sanotaan syövän lähes yksinomaan maasta, niin onneksi ne meillä tulevat myös tarjoilupöydälle ja ovat yllättäen oppineet napsimaan oraville annettuja pähkinöitä, mutta tänä viikonloppuna mukaan tulevat myös niiden herkut eli auringonkukansiemenet. Olen nyt ihastunut peippoihin, sillä kaksi suosikkiani on kadonnut: Viime talvena ei näkynyt hömötiaisia ja siihen löytyy selitystä Leivon kirjasta. Sitten meiltä katosivat punarinnat, joihin suorastaan kiinnyin. Tämä Englannin kansallislintu on niin kesy, että iäkäs naapurimme, Lapin kävijä, luuli sitä ensin kuukkeliksi, sillä lintu söi hänen kädestään murusia. No, kuukkelia meillä ei ole Keski-Suomessa, ei ainakaan meidän saarella ja punarinnat eivät tule ravintolaamme, sillä ne syövät nimenomaan murusia. Miksi emme sitten laita murusia eli vaikka kuorittuja auringonkukan siemeniä johtuu siitä, että jos laitan niitä ruokintapöydälle, ilmestyvät hiiret. Ei minulla edes hiiriä vastaan mitään ole, mutta Perheen Järki on väsynyt niitä elävänä pyydystämään ja tappamaan meilllä ei aleta. Miksi en laita sitten kuorittuja auringonkukan siemeniä turvallisiin syöttöautomaatteihin? Siksi, että vaikka mitä automaattia on kokeiltu ja ne tukkeutuvat just noista kuorituista siemenistä kosteiden kelien aikana ja sitä taikinaa saa sitten pestä sieltä pois, että automaatti alkaisi taas toimia eli ei suju. Maahan en siemeniä laita, sillä haluan lintujeni olevan turvassa irrallaan kulkevilta kissoilta.

Tämän magneettisen kauniin keltasirkkukuvan kera annan Leivon tarjoamaa faktaa lintujen suurimmista turman syistä:

Useiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkimusten perustella on voitu arvioida, että ikkunoihin törmääminen on yksi yleisimmistä lintujen kuolinsyistä. Pelkästään Yhdysvalloissa on laskettu satojen miljoonien lintujen, jopa miljardin, heittävän henkensä joka vuosi linnun ja ikkunan kohdatessa.

Yhdysvalloissa autot vievät henkirievun joka vuosi kymmeniltä tai sadoilta miljoonilta linnuilta, Suomessakin parilta miljoonalta. Kissojen hampaissa päivänsä päättää monien tutkimusten mukaan vielä useampi lintu.

Kaikkihan tiedämme, että lintuja vaanivat myös luonnonkiertokulun saalistajat ketut, näädät, lumikot ja monet muut, mutta kuten Leivo toteaa:

Itse en soisi yhdenkään luonnoneläimen, varsinkaan pikkulinnun, päätyvän ihmisten helmoissa asuvan lemmikkimirrin suihin, koska kissat pärjäävät vallan hyvin ilman luomuateriaakin.

Välittävät ihmiset rakentavat kissoilleen ulkoilutarhan, kuten teki yksi naapureistamme ja me kiitämme! Se että lintu joutuu luonnon kiertokulkuun on vain se hyväksyttävä asia, mutta on niin monta asiaa, jotka eivät ole luonnon kiertokulkua ja kun nyt olemme muuttolintujen matkassa lähdössä sinne, missä on runsaasti reitin varralla tuulivoimaloiden siipiä, toivon, että näemme vain pärjääviä etelään matkaajia, ei siipiin ruhjoutuneita.

Eläinystävä on kaikkien eläinten ystävä ja ketään ei silloin syrjitä. Kuulun itse Eläinsuojeluliitto Animaliaan, joten minulta eivät saa kaunoja kuin punkki ja hirvikärpänen. Joskus harmittavat närhet, kun ne vetävät hetkessä kupuunsa kalliita pähkinöitä sen annoksen, millä eläisivät koko päivän puutarhamme ja lehtomme oravat ja pähkinöitä syövät linnut, mutta elämästä selviytyminen niilläkin on vain menossa, joten annetaan luonnoneläinten selviytyä ja autetaan niitä parhain mahdollisin tavoin. Olemme nyt istuttaneet useita tammia terhojen toivossa...siis ihan oraville.

Nämä kylpevät kyyhkyset ovat onnellinen näky ja voisin jäädä tähänkin kuvaan, mutta nyt faktaa Leivon kirjasta. Kirjan yksi parhaista tärpeistä on heti alussa eli koska en itse ole kovin hyvä erottamaan toisistaaa sirkkuja, kaikkia peipposia enkä varpusia ja kerttusia, luku Tunnista lintulautavieraasi on ihan superjuttu! Meillä on monta lintukirjaa, mutta yksi on niin suuri, että siitä ei mitään hyötyä, toinen taas pieni retkiopas, mutta tästä Lintulaudan elämää, tulee nyt uusi pihabongauskirja, sillä koko on hyvä, ja alun tunnistamiset loistavat. Tunnistamisen helpottamiseksi, on kuva ja väriselostus, vaikka kuvat ovat värikuvia. Parhautta myös, että aina kyseisen linnun kohdalla on mainittu sen pääravinto. Näin voi houkutella lintupihalleen/pöydälleen juuri niitä lintuja, joista erityisesti pitää, mutta alan kallistua kyllä lisäämään meillä menuun myös kauran, vaikka sen energia-arvo ei vastaakaan rasvaa tai pähkinää, ei edes auringonkukansiementä, sillä haluan varpuset takaisin! Muistan lapsuudesta merenkyläraitin, jossa useimman keskustan talon ympärillä oli orapihlaja-aita. Laulavat orapihlaja-aidat, sanoin minä niistä. No, varpuset olivat siellä niin suojassa, että myös pesivät aidoissa. Meillä on tontin pitkällä sivulla kuusiaita ja olen huomannut, että se on suosituin turvapaikka mustarastaille, jotka ovat viihtyneet pihallamme jo vuosia.

Mauri Leivon Lintulaudan elämääon juuri sellainen lintukirja, jollaista olen kaivannut. On faktaa, on Maurin oman pihan hauskojakin kokemuksia, joista osa alkoi naurattaa ja sehän on vain hyvä: Minäkin toivon, että lintuni tunnistavat ääneni eivätkä säntää pakoon, hah-hah. Kuvia on paljon ja myös hauskoja tilannekuvia, joiden kohdalla Leivo sitten selittää lajityypillistä käyttäytymistä, sillä linnut tottavieköön ovat persoonia! Kun alussa oli mainittu tarkkaan eri ruokien ravintoarvot ja keille ne kelpaavat, on lopussa vielä tiivistetty parin sivun juttu Ohjeita ja vinkkejä lintujen talviruokintaan. Kirjan löydät myös täältä

Mitäkö tällainen lintukonkari sitten oppi kirjasta uutta? No ainakin sen, että nyt tiedän, mitä tehdä linnulle, joka on törmännyt ikkunaan. Ainahan me on odotettu ja annettu törmääjän toipua, jos ei ole ollut varmuutta, onko lintu menehtynyt, mutta nyt otamme pahvilaatikon valmiiksi, laitamme siihen vähän reikiä ja kun onnettomuus tapahtuu, lintu menee hetkeksi laatikkoon ja talon lämpimimpään paikkaan eli pannuhuoneeseen. Sitten siihen takkahuoneen sohvalle vain odottelemaan, milloin alkaa kuulua räpistelyä vai eikö ala. Petolintujen kyseessä ollen, kannattaa tietää, mihin soittaa. Me olemme näin pelastaneet kerran mm. pöllön ja onneksi oli tallella edesmenneen hamsterin häkki, sillä petolintukeskus otti linnun vastaan vasta aamulla. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme läpi yön. Saimme soiton kun pöllö oli kunnossa ja se päästettiin luontoon eli hyvin palveltu. Lisäksi opin kirjasta sekä ulkonäkötunnistusta että myös lintujen ääniä. Osaan jo monta ketun merkkiääntä, mutta nyt alan opetella lintuja. Ei hajuakaan, mikä lintu äänessä ellei se ole tilhien tiukukellot, kurjet, joutsenet, lokit tai tiaset, jotka olen aika tarkkaan oppinut. Jopa kuusitiaisen, vaikka sitä tapaankin vain kiivettyäni saarellamme eräälle korkealle paikalle, jossa on vahva kuusikko. Pihakuusiimme ne eivät ole tulleet, eivätkä lintulaudalle. Ah, en vain voi lopettaa eli vielä se, jos nyt peipposet jäävät, ne voivat olla jo talvehtimiseen sopeutuneita yksilöitä: Kirjassa on mielenkiintoista tekstiä, miten entiset muuttolinnut kehittyvät osittaismuuttajiksi, josta taas seuraa...

Mauri Leivon loppusanoja saa koristaa kuukkeli. Kun alla olevaa luette, lisään mukaan sen, että on olemassa myös ’puutarhurin palkka’ eli mitä enemmän suvella hyönteissyöjälintuja, kuten tehokkainta niistä eli kirjosieppoa, sitä vähemmän puutarhassa haittaeliöitä:

Kuinka paljon iloa meille tuottaa lintu, josta näkee, että se luottaa ihmiseen kuin ystävälliseen naapuriinsa ja jatkaa aherrustaan lintulaudalla meistä välittämättä. Kiitollisuutta siltä ei kannata kerjätä, tokkopa se sellaista tunteekaan, mutta silmän ja sielun iloa saamme siltä kosolti aivan pyytämättäkin. Olkoon se meidän palkkamme – jos sellaista vaadimme – siitä, että puolet vuodesta, läpi tuulen, tuiskun ja pakkasten, huolehdimme ystäväisemme nokan alle tuoretta, hyvälaatuista apetta. Ilman tätä vuorovaikutusta molempien, ihmisen ja linnun, elo läpi pitkän pimeän talven olisi paljon ikävämpää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Kaisa Reetta

*****

Aikaisemmin Mauri Leivolta luettua:

Savanni hengittää

Kuikka - alkulintu

↧

Villiviini - syysruskan airut...ja magnolian kukan tärkeä asia

September 25, 2015, 10:20 am

≫ Next: Kirjoitan sinulle täältä kaukaa...

≪ Previous: Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Koska yöt eivät ole olleet saarellamme kylmiä, ruska viipyy ja viipyy. Parin viikon takaisesta kuvasta näkee, että villiviini aloitti jo silloin. Jos katsotte, mitä terassin ruokailukatoksenen kaaren takana näkyy, siellä olisi tulossa valtava korallikanukka ja sen oikealla puolella vaahtera, josta on joka vuosi tullut täydellisen oranssi.

Köynnöshortertensiakaan ei ole vielä vaihtanut väriään ja syyshortensiatkin pidättelevät, joten nyt keskitymme villiviineihin, joita minulla on sekä imukärhi- että säleikkövilliviiniä. Kun yleenstä ottaen katsoo villiviiniä kiipeässä pitkin suomalaisten talojen seiniä, tulos ei aina ole kovin loistava, mutta se johtuu vain siitä, että Suomessa rakennetaan kylmän ilmaston takia hyvin ja talon seinän viereen tehdä leveät routaeristykset. Tämän takia vanhemmissa rakennuksissa näkee usein tosi upeita ja tuuheita villiviiinejä, mutta uudemmissa rakennuksissa ne jäävät alhaalta helposti lehdettömiksi. Jos näin käy, suosittelen kylmästi istuttamaan mukaan köynnöshortensiaa, joka kasvaa tiheänä alhaalta asti ja levittää juurensa toisella tavalla kuin villiviini, joka hakee syvyyttä. Jos katsotte kuvaa tarkasti, huomaatte, että terassimme oikeanpuoleista palkkia pitkin nousee ylös jo köynnöshortensia, josta kohta lisää kuvia ja jos kiinnostaa, tarinaa ihanasta köynnöshortensiasta löytyy lisää täältä

En pysty laskemaan montako villiviiniä meillä on, mutta tässä on uusin. Kasvaa talon pohjoispuolella ja on toistaiseksi vielä tuuhea myös alhaalta. Kaikissa uusissakaan taloissa ei routaeristys ole välttämättä vatupassissa, vaan se riippuu siitä, onko talossa kellarikerros vai ei. Kellarikerrostalossa routaeristys on pystysuunnassa siltä osin, miltä talo on maan sisällä.

Jos palataan nyt tähän talomme pituisen yläterassin ruokakatosta ympäröivään villiviiniin voimme verrata sen kasvua alla:

Tältä näytti syyspesämme vuonna 2013.

Ja tällaista oli viime syksynä, jolloin olimme ulkoruokinnassa vielä lokakuun alussakin. Tämä kuva tosin taitaa olla syyskuun grillausillalta, jolloin

hämärtyvässä illassa nautimme tällaista

Ja uloimmassa kulmassa villiviini menee näin eli sieltä seinästä päin se tulee ruokakatosta verhoilemaan.

On helppo huomata, että villiviini on tuuheutunut ja se antaa suvisina, kuumina iltoina suojaa myös auringolta. Tuon takana olevan männyn vasemmalta puolelta pilkottaa Päijänne. Villiviini tarvitsee syvän istutuksen, kohtuullisen runsaasti kastelua ainakin aluksi ja joka vuosi olen lannoittanut kanankakkarakeilla. Ja nyt kurkistamme tätä systeemiä pohjoisen eli keskipihan puolelta:

Villiviini kasvoi just tällä seinän pätkällä tyhjänä alhaalta, mutta istutin siihen köynnöshortensian, joka nyt siis hakeutuu hieman pohjoisseinälle ja hyvä niin. Sen sijaan villiviini on erittäin tuuhea ylhäältä ja siitä riittää ruokakatoksen 'verhoiksi'! Ne lukijat, jotka ovat alusta asti seuranneet köynnöshortensioitamme, näkevät tästä kuvasta miten valtavaksi reunimmaista pylvästä kiipeävä hortensia on tullut: Tänä vuonna sen ensimmäinen kukinto lepäsi jo ruokakatoksen apuhyllyllä. Mutta mitä onkaan tapahtunut pergolan alla: Katsokaa tarkkaan, jos näette oikeassa reunassa jotain kuin valoa;)

Sijoitimme pari suvea sitten pergolan kattoon köynnösritilät, joihin varovasti/keveysti kiinnitimme sinne hakeutuvia köynnöshortensioita, mutta viime viikonloppuna istuimme tuossa vasemmalla saunan jälkeen ja aloimme miettiä tähtiä...Saimme idean: Seuraavana päivänä kiinnitimme ritilöihin pysyvästi ledit. Ne näkyvät nyt toisen sisääntulon päällä enemmän, mutta aiomme jatkaa systeemiä tännepäin. Niistä tuli nyt kaamosvalot, jotka ovat paljon viehättävämmät kuin alaterassin perusvalot. Olen niin innostunut ledeistä, että en sanotuksi saa!

Villiviini on ihana kasvi, mutta se kysyy aikaa ja hermoa. Nyt on 30 vuotta tehnyt tehtävänsä ja olen oppinut sietämään sitä, mitä tämä kasvi ei tarjoa ja toisaalta ihailemaan, mitä se tarjoaa. Ja mitä sävyjä sen ruskassa löytyykään!

Tämän magnolian myötä haluan haastaa teidät kaikki Bikken pilttuun Roosa nauha -haasteeseen! Yhteisvoimin syöpää vastaan, tautia joka koskettaa meistä useimpia ennemmin tai myöhemmin: Annetaan sille kyytiä ja autetaan tutkimusta.

Love
Leena Lumi

Amazing Grace

Leena Lumin puutarhassa

↧

Kirjoitan sinulle täältä kaukaa...

September 27, 2015, 2:18 pm

≫ Next: Ritta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén

≪ Previous: Villiviini - syysruskan airut...ja magnolian kukan tärkeä asia

Kirjoitan sinulle täältä kaukaa
tietääkseni että elän vielä,
toivoit sitä tai et.
Kuin naava kuusen rungossa
olen kiinni muistossasi, en enää sinussa,
kyllä minä tiedän!
Mutta kuusen ajatteleminen
tuo mieleeni monta asiaa:
syvän viileän varjon, lähteen saniaisten suojassa,
mustikoiden mehun.
Kirjoita, kerro niistä,
kerro mitä lähteelle on tapahtunut,
kerro siitä, vastaa.

- Eeva Tikka -
kuva John Lavery

↧

Ritta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén

September 29, 2015, 4:41 am

≫ Next: Muuttolintujen matkassa...eli blogipaussi!

≪ Previous: Kirjoitan sinulle täältä kaukaa...

Lokakuun viimeisenä päivänä 1908 Alvar Caven laskeutui junasta Gare du Nordilla Pariisissa. Pitkän matkan monessakin mielessä oli kokenut korpilahtelainen Mutasen pappilan poika, sillä voiko suojatummasta ja hiljaisemmasta lähteä kuin Korpilahden metsät. Lisäksi Alvarilla oli käytännössä ennen junaan nousua ollut ikuinen kahtiajako, kummalle hän omistautuu, musiikille, joka lienee ollut hänelle äidin soittamisen perua jo geeneissä, vai omalle kutsulleen tulla kuvataiteilijaksi. Sattuman kautta Alvarin taiteelle antautumisen primus motoriksi ilmaantuu Wilho Sjöström, joka maalasi kesän Korpilahden alttaritaulutilausta Mutasen pappilassa. Hän näki Alvarin lahjat ja sen seurauksena Alvar heittäytyi elämänvirtaan, jossa Pariisi näytti sekä yö- että päiväkasvonsa. Nyt oli Alvarin ja kohtalon käsissä nouseeko hän taiteilijana vai vajoaako mitättömyyteen, sammuuko ennen syttymistään, tämä Suomen sydänmailta lähtenyt poika, joka alla olevassa kuvassa on valmistautumassa tukanleikkuuseen ennen kuin hänet lähetetään sukulaisten luo käymään koulua Hämeenlinnaan, vasta lukioon poika pääsi Jyväskylän lyseoon:

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén (Siltala 2015) on lukuvuoteni odotetuin teos. Vuosi vuodelta nälkäni kuvataiteisiin kasvaa, suorastaan pakahdun siihen, joten vedän tietokirjailijan kirjat tunteella toivoen, että Konttisen tieto ja minun tunteeni löytävät sen symbioosin, joka innoittaa muitakin taiteen pariin. Koska aineisto on runsas, keskityn juuri siihen, mistä sydän huutaa, mutta vastapainona annan faktaa luettelona ja tuon tunnelmia kuvilla, joiden kuvaluvista kiitän sydämellä. Muita Riitta Konttiselta lukemiani ovat Modernistipareja,Taiteilijatoveruutta ja Fanny Churberg, jotka kaikki ovat Konttisen teoksia. Jo Modernistipareja kannessa näemme kaksoiselämäkerran pariskunnan Ragni ja Alvar Cavénin. Erittäin parhautta, että suosikkikuvani kyseisestä kirjasta on päässyt Elämänvirran kansikuvaksi, josta se jatkaa matkaa Valitse Vuoden Kaunein Kansi –kisaan blogissani loppuvuodesta. Tässä kuvatekstini maalaukseen Modernistipareissa:

Kuva on Alvar Cavénin Ateljeen sisäkuva vuodelta 1923. Kuvassa Ragni, vielä Holmberg, tulevan aviomiehensä teosten keskellä Ilolan huvilan yläkerrassa. Ragni Holmberg-Cavén arveli miehensä ’löytäneen itsensä’ taiteilijana juuri 1920 –luvun alkuvuosina, jolloin Cavén alkoi maalata ohuella värillä usein väriä imevälle liitupohjalle, jolloin jäljestä tuli freskomainen.

Pariskunnan häämatka Italian taideaarteiden ääreen 1924 kuin heitti bensaa Alvarin freskomaisuuden hakuun ja alkoi syntyä upeita töitä, joissa juuri tämä 'puuterisuus' toi niihin sen vavahduttavan tunteen, jossa katsoja kuin pakahtuu voimatta purkaa itseään muuta kuin mykällä huudolla. Kirjassa on tästä oivallinen esimerkki Kuoripojat, joten etsikää ihmeessä kuva ja häikäistykää!

Alvar Cavenin Naisen pää, 1914, kertoo taiteilijan värimaailmasta sekä kubismista, joista ainakin toinen vain vahvistuu loppua kohden. Palaan siihen myöhemmin, mutta nyt annan faktoja ja sitten palaamme Pariisiin. Ei voi tarjota kuin sirpaleita, välähdyksiä teoksesta, joka alkaa kahden taiteilijan taustoista, kertoo kiehtovia yksityiskohtia molempien vanhemmista, niistä ympäristöistä, joissa he kasvoivat miltei täysin erilaisissa maailmoissa, yhteisenä nimittäjänään vain veto ja perheen sallimus kuvataiteisiin. Pääluvut ovat: Sukuja, perheitä ja koteja, Alvar uppoutuu taiteen maailmaan, Ragni taiteen ja taideteollisuuden välimaastossa, Yhteinen polku löytyy, Avioliiton virrassa, Taidemaailmassa, Elämä virtaa taiteessa ja Lannistumaton Ragni. Historiallisessa kulississa ovat tietenkin maailmansodat, vapaussota ja vielä kielikysymys, josta monikaan ei tänä päivänä enää tiedä, mitä se todella oli. Kaiken aikaa asioita värittää myös naisten alisteinen asema myös niinkin boheemilla alueella kuin taiteessa!

Monet miestaiteilijat, mutta eivät kaikki, ajattelivat, että naisten maalaus on vain näpertelyä ja piirustamista. Usein naisille tarjottiin pienemmmät ateljeet kuin miehille, mutta otettiin hintaa tuplasti. Naisia myös kiellettiin käyttämästä miesmalleja alastonkuvaharjoitteluissa ja jos he sitä yrittivät, saattoi joku julkea miestaiteilija heittää vaatteet yltään ja seistä naistaiteilijoiden edessä munasillaan! Ja nyt en edelleenkään tarkoita Alvaria, joka ei ole Rodin, kateellinen ja kuuluisa, jonka oppilas Camille Claudel,oli ohittamassa rakastajansa ja opettajansa...

Alvarin Pariisista on kirjoitettu paljon ja vakuutan, että Konttinen ei säästele, vaan panee likoon asioita, joista en ollut kuullutkaan. Pariisissa oli salakapakoita, joissa tapahtui tosi outoja asioita, mutta kuka sinne meni, meni omalla vastuullaan. Meidän suomalaiset miestaiteilijamme tietenkin halusivat edes kerran kokeilla, mutta toista kertaa ei tullut...onneksi! Alvarin yhteenveto Pariisista, päivänvalossa viattomasta, yön kasvoiltaan ihan toiselta, on:

”Ole siunattu, mutta kirottukin sillä toista suloisempaa mutta samalla kamalan viekasta paikkaa en luule löytyvän.”

Se mikä odottamaton asia Alvarille sattui Pariisissa oli tutustuminen aateliseen de Hahnin perheeseen, jossa hän näyttää rakastuneen palavasti perheen Lucie tyttäreen ja sai tältä vastarakkautta, joka minusta kaikellaan oli suurta intohimoa. Olisimme halunneet ehkä tietää enemmänkin, mutta kreivitär Lucie kuolee vakavaan sairauteen. Ennen kuolemaansa Lucie lähettää jäähyväiskirjeen, joka minusta kertoo paljon:

Siis hyvästi, rakkaani, minä menen Jumalan luo, jonka lähellä on aina pilvetöntä ja jonka luokse sinäkin kerran tulet. Siellä, Hänen valtaistuimensa läheisyydessä, me voimme rakastaa toisiamme vuosisatojen ajan. Rakastettuamme toisiamme niin syvästi kuin olemme rakastaneet, jäljellä ei ole enää muuta kuin Jumala. Jumala ei petä, Jumala ei valehtele. Haluan, että palvelet vain häntä. Hyvästi rakas sielu, jonka minä täytin, tunnen sinut: sinä et rakasta kahdesti. Niin, minun hautani tulee olemaan sinun sydämessäsi.

Sisällä mukanaan, kätkettynä, Alvar lienee kantanut nuoruuden intohimoaan aina, mutta hänen tyylistään voi aistia ken haluaa, surua. Ne taiteilijat, joista hän oli erityisen kiinnostunut, kertovat hänestä taitelijana paljon: Paul Cézanne, Paul Gaugin ja Vincent van Gogh.

Näihin aikoihin Elin Holmberg kasvatti helsinkiläisessä virkamieskodissa kolmea tytärtään, Ragnia, Dorrittia ja Kerstiniä. Kodista on kirjassa vaikuttavia sisustuskuvia ja paljon myös perhekuvia. Siinä missä Kerstin piti kaikesta tarkasta ja luki ylioppilaaksi ja valmistui arkkitehdiksi, Ragni ei kestänyt mitään jämptiä eikä hänellä ollut oikein lukuhalujakaan, vaan hän jätti koulun kesken. Kun äiti Elin huomasi Ragnin kiinnostuksen kuvataiteisiin, hän tuki tätä kaikellaan ja lähetti mm. Saksaan ja Ranskaan opetusta saamaan. Hieman se oli vaikeaa, sillä Ragni tuntuu olleen arka ja kovasti aina kaipasi kotiin. Kaiken kaikkiaan Ragnista tulee myöhemmin miehensä taiteen vahvin ymmärtäjä ja tukija ja ilman häntä, tietäisimme Alvarista tosi vähän, sillä avioliitto ehti kestää vain yksitoista vuotta, sillä Alvarin terveys oli heikko ja hän kuoli varhain.

Kuvassa Alvarin maalaus vaimostaan Ragnista, Taiteilijan vaimo, 1925. Mikä värien taju! Kirjassa on näitäkin värejä vahvempi Muotokuva, jonka Alvar maalasi Katarina Bäcksbackasta, 1920.

Cavénien avioliitto vaikuttaa harmoniselta ja heillä oli aina kotona ovet auki ystäville. Boheemielämääkin oli ja kieltolaki vain kuin kiihdytti sitä. Viiniä juotiin enemmän tai vähemmän ja ystäväpiirissä pistettiin juhlat pystyyn milloin mistäkin syystä tai syyttä: Aina oli aihe juhlaan. Niistä ystävistä, jotka olivat jo varhain kuvioissa ja jotka kaikista riidoista ja näkemyseroista huolimatta jäivät, oli ehkä vaikuttavin pariskunta Jansson, Faffan ja Signe, joiden kanssa kesät vietettiin saaristossa ja talvet pidettiin seuraa Helsingissä. Pariskuntien välit olivat kuitenkin muutamaan kertaan vakavasti katkolla, sillä vaikka molemmat perheet olivat ruotsinkielisiä, Janssonit olivat myös ruotsinmielisiä ja se loukkasi Cavéneita. Etenkin Ragni antoi helposti kuulua mitä oli mieltä suomalaisten mollaamisesta ja Alvar muisti aina juurensa Mutasen pappilan poikana, jossa isän seurakunta oli pääosin suomenkielisiä. Politiikkaa olisi voitu välttää kokonaan, mutta Faffan, Tove Janssonin isä, sotki sitä aina kaikkeen ja hänen rasistiset lausuntonsa mm. juutalaisista aiheuttivat myöhemmin kitkaa myös isän ja tyttären välille. Pahin riita pariskuntien kesken syntyi varmaankin kevättalvella 1923, jolloin Alvar kirjoitti jälleen Ragnille, että”Faffan ja rouva ovat sanoneet irti tuttavuuden minun ja Collinin kanssa.” Nyt oli kyseessä ateljeehanke, joka olisi rahoitettu ruotsalaisella rahalla, mutta Alvar ja Marcus (Collin) halusivat ettei hanke olisi kielipoliittinen. Ja he kertoivat mielipiteensä myös Nya Pressenissä. Signe ja Faffan taas olivat sitä mieltä, että sinne tuli ottaa vain ruotsinkielisiä,” ei roskasakkia ja suomenkielisiä”. Tällöin Alvar heitti bensaa asiaan ja muistutti: ”Faffan, kenen rahoilla pystytettin Tampereen monumentti!” Kiistelty monumenttihan maksettiin suomalaisella rahalla. No, tällaista se oikeasti silloin oli ja vieläkin kovempaa joissain piireissä, mutta kyllä sopu aina löytyi ja parhaiten siten, että Faffan saatiin olemaan puhumatta politiikkaa.

Tässä sitä ollaan, Alvarin lumoissa. Yllä Omakuva 1919. Tuon mieluusti esiin naistaiteilijoita, mutta Alvarin työt veivät minua ja Ragni jäi väistämättä tässä vähemmälle, mutta ei kirjassa. Konttinen kertoo, miten Ragni ja Alvar saavat pojan, Matin. Hän kertoo, miten tarmokkaasti Ragni jatkoi miehensä töiden näyttelyiden valmistamista aina ulkomaita myöten, jopa maalasi valmiiksi Alvarilta keskenjääneen alttaritaulun. Hän myös pitkästä, pitkästä aikaa tarttui siveltimeen ja alakuvassa näemme hänet ateljeessaan maalaamassa. Kirjoitin pariskunnasta näin luettuani Modernistipareja:

Ragni-Holmberg-Cavén ja Alvar Cavén ehkä harmonisin, nämä kaksi kriittistä ja hemmoteltua, jotka ’löysivät toisissaan luotettavan kallion elämän kaikkiin vaiheisiin.’ Pariskunnan yhteinen työ oli taide ja yhteinen harrastus puutarhanhoiot. Ragni maalasi vielä yli 80-vuotiaana ja oli yllättävän tuottelias.

Yllä oleva voi tuntua oudolta tässä yhteydessä, mutta sitä ennen oli mainittu monta kiinnostavaa pariskuntaa, joista saamme ehkä kuulla Konttiselta myöhemmin. Sen teoksen parina ehkä Eva Bremer ja Eemu Myntti...Saahan sitä toivoa.

Alvar ammensi tauluihinsa lapsuudenkodistaan Mutasen pappilasta, joista maalauksiin tulivat uskonto ja musiikki. Alvarin työt sekä soivat että pysäyttävät värisyttävällä hartaudellaan. Ranskan ja Italian katolisuus ja kotipappilan luterilaisuus, äidin musikaalisuus ja metsäkorpien kuiske leimasivat Alvarin töitä, joiden edessä miettii, mihin hän olisi yltänytkään, mitä saavuttanut jos olisi saanut elää pitkän elämän. Kotoaan Alvar sai opin ja empatiakyvyn arvostaa kaikkia ihmisiä ja hän onkin kirjannut muistiin englantilaisen kirjailijan Oscar Wilden toteamuksen, että taide oli tarkoitettu kaikille, ”kaikkien omaisuutta, eroituksetta”.

Alvar Cavén itse, se itse hänen töissään ja muutenkin, pakahduttaa. Riitta Konttinen on antanut tilaa tunteelle, jättänyt mahdollisuuden kokea, miten Alvarin maalauksissa humisee suuri yksinäisyys syleilyssä kauniiseen alakuloon. Tällaisen kirjan ja näiden kuvien äärellä en voi muuta kuin tukeutua Edith Södergraniin lausumaan kirjassa Kaikkiin neljään tuuleen:

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.

*****

Tampereen taidemuseossa on Elämänvirrassa näyttely 10.1.2016 saakka

↧

Muuttolintujen matkassa...eli blogipaussi!

October 1, 2015, 7:31 am

≫ Next: Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan

≪ Previous: Ritta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén

Muuttolintujen matkassa aiomme nyt Lumimiehen kanssa vastata alppien kutsuun. Vietämme 30-vuotishääpäivää, siellä missä meistä tulime. Tämä tarkoittaa blogipaussia ja jopa sitä, että olen ajoittain täysin somen saavuttamattomissa. Osittain reittimme on sama kuin keväällä 2013, mutta nyt menemme idän kautta ja otimme aikaa lisää. Rahtilaivalta Saksasta Tsekkeihin ja sitten Puolaan. Onhan se Krakova nyt koettava, sillä olen tosi kauan säilyttänyt erästä juttua, joka sai minut ihastumaan Krakovan 1200-luvulta säilyneeseen vanhaan kaupunkiin. Toinen sinne vetävä asia on entinen juutalaiskaupunginosa Kazimierz, joka sijaitsee vanhan kaupungin kupeessa. Krakovasta jatkamme tapaamaan itävaltalaista ystäväämme Slovakiaan. Hän haluaa esitellä meille sekä Bratislavan että Wienin. Vihdoinkin koen Gustav Klimtin maalaukset livesti! Ach, Olen niin kauan odottanut tapaavani Emilie Flögen, että...

Wienin jälkeen sitten melkein viikko Salzburgissa ja sieltä..., mutta lopussa ehdottomasti nyt yksi päivä enemmän Cellessä, sillä tässä Pohjois-Saksan kaupungissa on oma taikansa etenkin kun sen yhdistää ehkä parhaimpaan keittiöön, jonka olen ikinä kokenut. Kevään 2013 matkajutussani olen antanut yhteystiedot tuohon tasokkaaseen paikkaan. Ei kannata antaa niiden hassujen hirvenpäiden hämätä!

Yksi kolmasosa luontopihamme huolehtijoista istuu tässä vuosaarelaisessa kesäravintolassa viime viikonloppuna. Gradun aihe selvisi ja helpotus on ilmeinen. Nyt sitten vähän tänne grillailemaan ja chillailemaan, että mamin oravat ja linnut saavat totuttua vaalimista. Olen täydellisesti sisäistänyt Riku Cajanderin kirjan Luontopihaja Mauri Leivon Lintulaudan elämää vain lisäsi innoitusta. Pitää tänään kirjoittaa vielä vähän ohjeita...Tyylityttären asu osoittaa, että harmaa on uusi musta!

Näin unta, että saan tämän Hahnin Ponchon punaisena joululahjaksi!

Se olisi sitten tämä. Minusta unelmat on tehty toteutettaviksi ja hyvät unet tulkoot todeksi. Lupaanko taas kuvat...katsotaan, miten onnistuu parinkymmenen Apfelstrudel mit Vanille Eis jälkeen.

Yritän olla ihan hirveän laiskana ja vain nauttia olostamme, mutta kumpikin ottaa mukaan pari kirjaa, sillä etenkin rahtilaivalla aikaa on. Minulle lähtee mukaan kaksi kotimaista naiskirjailijaa: Taina Haahdin Mariaanien hauta ja Raili Mikkasen Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. Sekä tietenkin saksan kertauskurssi, sellainen tehoisku, jolla yritän palauttaa aiemmin opittua nopeasti. Viimeksi mukanani oli Tua Harnon Ne jotka jäävät ja olisin nyt ottanut Harnon Oranssin maan, mutta se ei vain ehtinyt painosta. Kotimaassa luen paljon käännöskirjallisuutta ja ulkomailla kotimaista...En edes miettinyt mukaan muuta kuin valitsemiani, paitsi yhtä, johon innostuin Ompulla, mutta päätinkin lukea sen marraskuulla ilman kirjastosakkouhkaa päälläni.

Marraskuussa sitten valitsemme jälleen kauneimpia kirjan kansia. Tässä vaihteeksi vuodelta 2013

Nää pakkaa nyt ihan hulluina ja sitten nää lähtee seikkailuun. Nää tykkää toisistaan kuin hullu puurosta!

Ihanaa lokakuuta teille kaikille!

Love
Leena&Lumimies

The Windmills of Your Mind

↧

Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan

October 8, 2015, 1:00 am

≫ Next: Puolitoista miljoonaa visiittiä Leena Lumissa: Te teitte sen!!! Kiitos!

≪ Previous: Muuttolintujen matkassa...eli blogipaussi!

Syysmatkamme Itävaltaan alkaa samasta paikasta kuin kevätmatkamme Itävaltaan vuonna 2013. Paikka on Landhotel Heine ja se sijaitsee Pohjois-Saksassa Kyritzissä. Se upean upea magnolia, josta sain magnoliakuumeen näkyy nyt vasemmalla hieman leikattuna. Nyt on villiviinin aika. (Klikatkaa kuvia isommiksi.)

Hotellissa piipahdimme nyt vain nauttimassa viileät valkkarit ja Lumimies otti oluen. Tunnelma on hulppea ja ilma just mun makuun eli noin +20 astetta.

Ihana paikka, jonne on kiva palata vaikka muutamaksi päiväksi olemaan irti, irti...

Huoneistot ovat puutarhasiivessä, josta on mukava tulla ulos nauttimaan vaikka kesäkeittiön herkuista tai ihan vain hiljaisuuudesta. Niin olimme tunnelmissa, että kun jälleen kerran sanoimme omistajalle näkemiin ja katsoimme kaunista rakennusta

R. unohti kääntyä seuraavasta pikkutiestä vasemmalle, kuten teimme viimeksi kiertääksemme Berliinin. Siispä jouduimme yli kolmen tunnin ruhkaan (Stau) miljoonakaupunkiin ja koimme sitä toista Berliiniä, josta ovat Brandenburgin portti ja ostoskadut kaukana.Vakuutuimme jälleen kerran, että emme ole suurkaupunkilaistyyppiä. Kun siitä selvisimme illastimme hyvin uupuneina Ylä-Saksissa eräässä pienessä paikassa ja tutulullaa saapui jo ennen puoltayötä.

Seuraavana päivänä jatkoimme kohti Saksan ja Tsekin rajaa. Görlitzin ja Zittaun välillä kuvasin vain yhdellä kadunpätkällä seuraavat rappioromantiikkakuvat lukuunottaen yllä olevan.

Kaunista on yritetty saada aikaan kadulla, jolla rappio kohtaa ihmisen jokapäiväisen elämän sen kaikessaan.

Punaista vahvaa lokakuun hehkua ja haalistunutta mennyttä suvea, mennyttä aikaa.

Talo, jonka rakentamisessa käytetty naulojen sijasta puutappeja ja siinä asutaan...

Ja se katui päättyi tähän suihkulähteelle, josta jatkoimme matkaamme kohti yllätystä, joita matkat aina tarjoavat. En odottanut paljoakaan Saksan ja Tsekin väliseltä rajalta, mutta kun saavuimme seuraavaan majapaikkaamme, Oybin yllätti meidät sataa!

Tunnelma oli kuin jossain alppikylässä, ruska oli upea ja paikkakunnalla oli yksi kauneimpia näkyjä tämä

vuoristo, jonka yllä vanhat luostarirauniot. Paikka on Burg&Kloster Oybin ja uskomattoman kaunis etenkin yövalaistuksessa. Kamerani ei tee oikeutta maisemalle eli toivon niin kunnon järkkäriä...Oli alppi-ilmaa, oli kosteutta, sillä vettä, vettä...ja

paljon hyvin hoidettuja puutarhoja eikä puutarhatonttuja, mutta sentään tämä hauska pariskunta kärryineen. Kaikki tervehtivät kaikkia (ihan kuin Sveitsissä...) ja oli mukava kävellä valaistuilla iltakaduilla ihaillen rauniolinnoituksen huikeaa valaistusta.

Nautimme kodikkaasti illallistatäällä ja paikka oli todella sekä kodikas että tasokas. Saimme myös kuulla, että Oybin on paitsi patikoijien myös laskettelijoiden suosikki.

Tällaista miljöötä ruokasalissa...

Vähän myös kuin ripaus brittiläisyyttä. Ruoka hyvää ja riittävästi kuten Saksassa aina.

Näkemiin Oybin, me palaamme!!! Kuvan värikäs kasvi on Essigbaum eli etikkapuu tai -pensas. Se kasvaa noin 2-5 metriä korkeaksi ja on viralliselta nimeltään samettisumakki. Niitä on riittänyt ja miten ne loistavatkaan kuin syysnuotiot.

Tsekin puolella pysähdyimme jo puoliltapäivin ihmettelemään ja

nauttimaan matkamme ensimmäisen Apfelstrudelin. Herkullista oli teen kanssa. Ainoa mikä tuntui oudolta, oli runsas tupakointi ravintoloissa...Tässä rajapaikassa sai hyvin palvelua saksaksi, ei englanniksi. Hintaesimerkki: kaksi Apfelstrudelia ja kaksi teetä maksoi kolme euroa (raha muunnettu Tsekin valuutasta). Cappuccinon sai 1,50 eurolla etc.

Náchod oli seuraava yöpymispaikkamme. Kaupunki oli Lumimiehelle jo työmatkalta tuttu, joten hän tiesi, minkä hotellin tilata ja missä syödä etc. Tässä yksi kaupungin vanhoista rakennuksista ja näitä oli keskustassa paljon. Pikkukaupunki, jossa jotain vanhojen aikojen loistoa, historian kaikuja ainakin 1400 -luvulta saakka, mutta jossain kohtaa aika oli kuin pysähtynyt.

Kaduilla oli kukkia, torilla oli yksi myyntikoju, vaateliikkeissä kukaan ei puhunut englantia eikä saksaa, vaan kysyttiin,'ettekö puhu puolaa?' Vaatetusliikeiden valikoimat eivät olleet yhtään makuuni, onneksi, mutta sitten keksimme poiketa yhden pikkuasian takia kemikaliomyymälään, jossa oli kaikkea mitä ikinä keksi tarvita. Ostimme tuttuja tuotteita vähintäin puolet edullisemmin kuin Suomessa niitä saa. Tulimme ulos kassi täynnä hyödyllistä tavaraa ja rahaa oli euroissa mennyt kymmenen. Kaiken päälle kassatyttö laittoi vielä kaupanpäälliseksi ilmaisen jättipurkin tuttua Dove -vartalovoidetta!

Yksinäinen Josef istuu torilla miettimässä nykyajan menoa. Takana kirkko. Hotellistamme näkyy tämä aukio, joka siis myös tori.

Kuvassa hotellimme, jossa pääsimme R:n ajoissa tehdystä pyynnöstä vanhalle puolelle. Alakerrassa ravintola, jossa nautimme eilen illallisen viineineen ja kera aperativien sekä jälkiruoan 40 eurolla. Vuorossa oleva miestarjoilija puhui hyvää englantia. Jos tänne tulette kannattaa vain pyytää sitä listaa englanniksi, kyllä se lopulta löytyy! Aluksi saimme tuhdin listan, joka vain tsekiksi. Hotellihuoneemme on ylin ikkuna oikealla eli kuin kyyhkysten pesäpaikka.

Tässä huoneemme, jossa ehdimme vietää viisi tuntia, sillä maantie kutsuu. Aikataulumme on varsin löysä eli emme käytä moottoriteitä, pysähtelemme matkalla pikkukyliin ja -kaupunkeihin, mutta tämä päivä on kiireinen ja pitkä sillä Krakova kutsuu ja olemme siellä vain yli yön, jonka jälkeen olemmekin jo Slovakiassa. Siellä ehdin ehkä päivittää Krakovan, jos saamme kohtuullisia kuvia, sillä ensimmäinen paikka on vain muuttolintujen levähdys

ja sitten kohti itävaltalaista ystäväämme Helmutia, joka asuu Nitrassa vetämässä perheensä yritystä. 'Das Photo wie ein Malerei...'

Kuulumisiin Náchodista! Matka jatkuu...

Miten tässä näin kävi: Menetin sydämeni Krakovalle!!! Palaan linjoille heti kun ehdin ja jos vain kone toimii seuraavassa hotellissamme Slovakian Popradissa, joka on eräällä tavalla välipäivämme ennen toista Slovakian päiväämme, jonka olemmekin jo Nitrassa ja tapaamme Helmutin.

Jäimme tähän Krakovan vanhan kaupungin aukiolle, jossa väki vain lisääntyi pimeyden pudotessa. Kauppahallin valot kutsuvat...

Sähkövalot sekä myös elävät tulet houkuttivat ihmisiä nauttimaan herkuista, viipyilemään ja juomaan athmosfääriä. Punaiset huovat sekä kaasulämmittimet saivat monet viihtymään ulkona.

Suihkulähteellä oli menossa morsiusparin kuvaus ja ilmassa lensivät valaistut minikopterit.

Kauppahalli kutsui ja niinpä siirryimme tavarataivaaseen eli pieni paussi tunnelmaan...tai sen nostatus!

En ole koruhullu, mutta eilen meni korukojuilla tunti ja vähän ylikin. Mukaan lähti jotain kaunista, mutta ne kääritään joulupakettiin, joten hys,hys.

Tässä kohtaa tuli nälkä, mutta jatkoimme aukiolta ulos ja löysimme

tämän uunin, joka sijaitsi ravintolassa, josta tiesimme heti, että 'tämä on meidän juttu'. Näimme nimittäin yläerran ravintolan puukaton kadulle, joten tiesimme kiivetä toiseen kerrokseen. Koska nyt haluan joulutorien lähetessä kertoa teille todella hyvän ravintolan Krakovan vanhasta kaupungista sekä antaa myös tiedon hotellistamme, joka on ihan lyhyen kävelymatkan päässä niin tässä ne: Ravintola on Wierzynek ja sinne kannattaa varata pöytä (sen hoitaa oma hotellikin). Oli tuuria, että pääsimme sisään ilman varausta tähän ravintolaan, jonka nimen perässä on vuosiluku 1364!

Hotellimme oli Hotel Fortuna Bis. Molempia voin suositella, mutta hotellien kohdalla jos haluaa rauhaa, kannattaa aina sanoa'Wir hätten gern ein Zimmer nach hinten' eli haluamme huoneen pihan puolelta, ja vakuutan, että kannattaa. Tämäkin hotelli on ihan unelmaa, mutta jos joutuu kadun puolelle kuuluvat ratikan äänet sisälle. Me olimme huoneessa, joka oli jälleen kuin kyyhkyjen pesä ja villiviini suikersi tiheänä ikkunamme ympärillä ja oli 'sehr ruhig'.

Palatkaamme ravintolaamme ja siihen, että totta totisesti oli huimaavaa. Tässä alkupala kera Chabliksen.

Lumimieskin suostui ottamaan valkoviiniä, kun se vaan oli niin laadukasta. Tässä vaiheessa, emme aavistaneet mitä seuraa, sillä päätimme vain, että nyt syömme todella hyvin eli hinnasta viis, mutta Puolassahan on edullista...

Siinä sitten nautimme talon antimista ja etenkin siitä, että olimme läytäneet Wierzynekin Nyt iski ajatus, että niin vähän kuin lentämisestä perustamme (ahtaus, hiilijalanjälki, ei voi pakata mukaan monia kenkiä, ei voi ostaa reissusta edes yhtä tuolia etc.), että tänne on palattava pitkäksi viikonlopuksi plus yksi päivä. Seuraava kohde on siis kiveen hakattu ja huolimatta siitä, mitä lopuksi tapahtui...Tässä ruokalajissa joku liha, kantarelleja, hunaja-valkoviinikastike ja taivaallisesti käsitelty piparjuuri tms. En muistanut nimiä enkuksi, kun olin kääntänyt kieleni saksaksi ja lista oli vain puolaksi ja englanniksi.

Otimme jälkiruoaksi tietenkin Apfelstrudelin, mutta halusimme sen kanssa kuohuviiniä, siis kuohuviiniä. Hyvin kohtelias tarjoilija kertoi, että vain oikeaa samppanjaa saa laseittain, emmekä tietenkään enää halunneet nauttia pullollista sektiä. Päätimme sitten, että nyt juhlistamme 30-vuotishääpäivämatkaamme 'oikealla samppanjalla', joten tilasimme sitten sitä. Saimme kuvassa olevan huikean tarjoilun ja tunsimme olevamme aika 'high'. Sitten koitti laskun aika. Lumimies hoiti sen silmää räpäyttämättä juomarahoineen enkä minä kysynyt summaa. Kadulla R. paljasti sen ja täytyy myöntää, että ikinä 30 reissuvuoden aikana ei ole tapahtunut, että mitkään kaksi juomaa olisivat maksaneet enemmän kuin koko illallismenu. Kuljimme pitkin katuja ja nauroimme kuin hullut puurossa... ei vaan: kuin hullut oikeassa samppanjassa!!!!

Kuvassa Krakovan hotellimme sisäpiha, jonne saimme myös automme. Hyvinkin voitte arvata, että kyyhkyslakkamme on vasemman kulman avoinna oleva ikkuna, jonne ei toisen puolen atumelu kuulunut. Huone oli numero 23!

Palaamme Krakovaan vähän toisissa tunnnelmissa eilisen jälkeen. Kävimme tänään entisessä juutalaiskaupunginosassa Kazimierzissä ja pienellä juutalaisella hautausmaalla. Kiinnostavassa miljöössä nautimme Kazimierzissä auringon paisteessa cappuccinot ja haikailimme yhtä vuorokautta lisää Krakovassa: Paljon olisi ollut vielä nähtävää. Nyt olemme jo Slovakiassa ja Hotel Sobotan illallinen odottaa. Etten vain unohda, laitan tämän nyt tähän:Ich hab noch einen Koffer in Kraków!

Krakovan aamupäivän vietimme juutalaiskaupunginosassa Kazimierzissä. R. sai päähänsä kipan ja pääsimme kurkistamaan pientä synagoogaa.

Synagoogan katto oli nin upea. Kauneuskaan ei kuitenkaan vienyt mielestä historian kaikuja....

joten mieleen tuli vain rukous, ettemme olisi tuomitut toistamaan menneisyyttämme.

Tästä ovesta pääsimme juutalaisten vanhemmalle hautausmaalle.

Rukous, joka ei katso uskontokuntaa...

Hautakiville oli tuotu kiviä: Vainajia ei ole unohdettu. Muistattehan elokuvan Schindlerin lista, sen vaikuttavan loppukohtauksen. Se on hyvä elokuva, mutta täällä tapahtunut tuli todeksi.

Kazimierzissä ehdimme nauttia cappuccinot auringonpaisteessa ennen kuin oli jatkettava matkaa.

Koska palaamme Krakovan vanhaan kaupunkiin, palaamme myös Kazimierziin ja sen moniin kauppoihin ja ravintoloihin...toivottavasti pian.

PopradissaZakopanen likeisyydessä kartiovalkokuuset kasvoivat näin komeina. Tätä kuvaa ennen tapahtui, että ajoimme hyvin mutkaisia ja mäkisiä teitä Tatra-vuoristossa, joissa teillä ei ollut kaiteita noin 2 kilometrin korkeudessa, mutta emme voineet kuvata mitään, sillä sumu oli niin tiheä, että tuskin näimme paria metriä pidemmälle. Yhtäkkiä jouduimme jumiin, sillä liikenne seisoi: Paha onnettomuus. Kun vihdoin pääsimme siinä hernerokkasumussa liikkelle, oli vuorossa toinen onnettomuus...Tässä olivat siis käytännössä meidän alpit, sillä olimme jo etukäteen päättäneet Salzburgissa tehdä muuta kuin ajella ylös alpeille, joissa kuitenkin olisi voinut olla kelivaroitus, kuten oli toukokuussa 2013.

Nitrassa meitä odotti Chateau Appony

Meille tämä on sellainen kerran elämässä -juttu, mutta ei tämä ole Slovakiassa niin kallista kuin voisi luulla.

Ajatukset jossakin...

Tässä vielä 8 senttimetrin upeissa niittibuutseissani...ystäviämme ja illallista odottamassa.

Illasta tuli ihana, sillä saimme tavata myös Helmutin viehättävän (sehr schön/very beautiful) slovakialaisitalialaisen Lucian!!! Lucia oli paitsi kaunis kuin Lucia-neito, myös auttoi aterian kanssa. Linnan listat olivat slovakiaksi ja englanniksi, mutta silti tuli epäselvyyttä. Lucia sitten ystävällisesti tulkkasi. Helmutin olemme tunteneet jo 15 vuotta, kuten hänen Itävallassa asuvan perheensäkin. Koko poppoo on mm. vieraillut meillä Muuratsalossa.

Unohdimme kuvata keskustelun ja nauttimisen tuoksinassa pääruoat ja alkukeitot, joten tässä nyt Lucian ja Helmutin jälkiruoka, josta minulla ei ole täyttä varmuutta mitä se on...

R. ja minä nautimme suklaakakkua kera käsintehdyn kirsikkajäätelön. Super!

Kyyhkyläiset Lucia ja Helmut...

Ja koko porukka. Minulle rankka kuva, sillä jouduin kesken illan vaihtamaan oikean polveni takia pinkit tennarit jalkaan. No, rankka ja rankka, pitää nyt vain alkaa uskoa, että vaihdan 8-10 senttimetrin korkoni johonkin about 4-5 senttimetrisiin. Vielen Danke liebe Lucia&Helmut!

Nyt jatkamme Helmutin kanssa aurinkoisessa säässä kohti Wieniä...

Hotellimme Wienissä oliHotel Bellevue, joka oli kuin jostain Agatha Christien kirjan filmatisoinnista. Sitä eivät olleet vain raskaat, pitkät verhot, lukuisat ala-aulan mukavat seurustelunurkkaukset, eivät vain upeat katot ja maalaukset seinillä, eivät vain narisevat lattiat, vaan kaikessa kohtasi entisten aikojen matkustajat, jotka tekivät matkaa viikkoja, kuukausia ja myös viipyivät kauan.

Onneksi Helmut tarttui automme rattiin ja ajoi Nitrasta Wieniin sekä etenkin Wienin läpi. Rikkaalla ja kuuluisalla kaupungilla on monet kasvot ja yhdet ovat lukuisat kerjäläiset, joista yksi yritti autoomme seistessämme ruuhkassa. Onneksi Helmut oli lukinut ovat ja kehoitti myös meitä tekemään sen lähtiessämme seuraavana päivänä.

Wien pommitettiin käytännössä maan tasalle toisessa maailmansodassa, mutta suurin osa on rakennuttu uudestaan entisten aikojen mukaiseksi, siksi kaupungin yleisilme on viehättävän vanhahtava, mutta toki eloisa, jonka takaavat noin kaksi miljoonaa asukasta sekä lukuisat turistit.

Tässä Helmutin puhelimella ottamassa kuvassa nautimme teetä ja Apfelstrudelia ennen lähtöä Belvedereen ja taiteen lumoihin.

Belvedere on Itävallan pääkaupungissa sijaitseva kahden barokkilinnan muodostama linna-alue, Ylä- (Oberes) ja Ala-Belvedere (Unteres Belvedere). Me kävimme kuvan Ala-Belvederessä sekä ihastelemassa Gustav Klimtin töitä sekä hämmästelemässä rakennuksen mahtavuutta. Maalauksia ei saanut kuvata, mutta arkkitehtuuria kylläkin:

Ikkunoista näkee upean Ylä-Belvederen...

Aikamoista!

Lähdin Klimtin perään, mutta löysinkin Hans Makartin maalauksen Magdalena Plach, 1870 (kuva netistä). Tämä on livenä todella vaikuttava, kuten varmaan kaikki maalaukset.

Gustav Klimtin töitä oli esillä varsin vähän, mutta sitäkin enemmän oli tarjolla kaupassa Klimt -tuotteita. Ostin vaikuttavan pinon Klimtin maalauksista tehtyjä kortteja ja tietenkin myös Suudelman (Der Kuss). Klimt oli perusteellinen taiteilija: Malli saattoi joutua istumaan ateljeessa jopa 100-140 kertaa! Suudelmaa pidetään Klimtin töistä kuuluisimpana ja kuvassa Gustav tutkijoiden mukaan kuvaa salaista unelmaansa eli suhdetta kälyynsä Emilie Flögeen. Emilie Flögen kuvasta alkoi ihastukseni Klimtin taiteeseen ja loppua sille ei näy.

Kuvaan paljon ikkunoita sekä ovia. Tässä jo pimeys laskeutumassa öisen Wienin vaelluksemme ylle, mutta Wien oli apposen auki kaikkineen ja yöelämä vain vilkastui, mitä pimeämpää tuli.

Johannes Guttenbergia saamme kiittää kirjoista, sillä hän keksi painokoneen vuonna 1436.

Kahden herran seurassa en huomannut kuvata upeita näyteikkunoita ja tarjontaa, jolle sana huikea ei tunnu riittävän. Liikuimme sekä taksilla (taksi maksoi vain noin puolet Suomen hinnasta, joten suosittelen!) että kävellen, joten lyhyessä ajassa nautimme sekä wieniläisestä ateriasta että Wienistä by night. Saimme nähdä myös Edmund de Waalin juutalaisen suvun mahtitalon Ringestrassella. Veimme Helmutille tuliaisiksi mm. de WaalinJänis jolla on meripihkanväriset silmät - saksaksi (auf Deutsch). Ilman Wienin läheltä kotoisin olevaa ystäväämme emme olisi saaneet päivässä irti niin paljon kuin saimme. Vielen Danke Helmut!!!

Kyllä maistui uni kun pääsimme 1873 perustettuun hotelliimme takaisin...

Tänä aamuna automme starttasi Bellevuen sisäpihalta kohti Salzburgia, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Bis bald!

Kotihotellimme Salzburgissa on ollut jo kauanHotel Drei Kreuz Nyt hotellia oli remontoitu, mutta hyvin tyköottavasti ja lisätty sekä kodikkuutta että tilaa. Tässä R:n puoli ja kuten huomaatte hän lukee Tuomaisen Kaivosta

Minä vasta olen aloittamassa Mikkasen Voidaan kutsua ulkopuolelle lain...

Illalla kun vedämme verhot eteen, näyttää näin kodikkaalta. Varasimme vanhaan tapaan hotellimme jo hyvissä ajoin eli tänä vuonna heinäkuussa, joten se vaikuttaa hintaan. Mitä aikaisemmin, sen parempi! Sijaintimme on täydellinen, sillä vain kulman takana on suosikkiravintolamme Salzburgissa, jonne ehdimme jo eilen.

Ravintola avautuu vasta klo 17, joten tältä näytti aamupäivällä. Sisäpihalla kasvaa suuri puu ja tunnelma on kuin jostain vanhasta linnasta sekä osin hyvin vanhasta, suositusta ruokapaikasta, josta tieto kulkee puskaradion välitykselllä. Ravintola on todella liki, mutta keskustaankin on vain kivenheitto ja siellä tuli tänään käytyä, huomenna on isosti vuorossa vanha kaupunki.

Kuvitelkaa nyt: Täällä on jo joulu esillä!

Pöllöjä kuusenkoristeiksi?

Tonttuja jo liikkeellä...

Shoppailun välissä tietenkin Apfelstrudelia kera teen!

Taisimme tänään löytää Salzburgin parhaan kahvilan. Lumimiestä halusin kuvata ja hän poltti rassukka kielensä..., mutta on salaa niin tyytyväinen, sillä löysi aivan uuden värin paitaan ja neuleeseen (jotka siis eivät kuvassa vielä yllä). Kassit nököttävät siinä hänen vieressään ja on siellä mukana vähän joululahjojakin.

Tällaista tavaraa tietenkin löytyy paljon turistikaupungista...

...mutta näkee myös näitä hurmaavia 'ovivahteja'!

En ole ikinä lähtenyt Salzburgista laukkua ostamatta ja tarvetta oli nytkin, sillä Monten laukusta on sisävuori jo rikki. Se laukku jonka ostin viimeksi Salzburgista on edelleen iskussa, mutta toimii suvilaukkuna. Pitkästä aikaa halusin ruskeaa ja tällaisen jämäkän, joka ei kaatuile.

Oi elämisen sietämätön keveys!, taidanpa ottaa käteeni Brigitte Woman Das Magazin fur Frauen Uber 40 ja heittäytyä sänkyyn. Tai ehdinkö, sillä pitää lähteä kohta syömään. Päivän kohokohta oli se, kun erään liikkeen myyjä kehui saksaani ja minusta se on niin rapistunut...Helmutkin nauroi linnaillallisella, että vaihdoin kuulemma huomaamatta englannin saksaan ja äänsin tehokkaasti;) No, haluan vain niin kovasti puhua saksaa, että yritän koko ajan. Nyt tuli tunne, että suosikkikieleeni on alettava panostaa tosissaan.Bis später!

Edellisiltana kävimme tutussa italialaisessa ruokapaikassa ja odotellaan ruokaa. Minä kuvasin häntä ja

tätä Turandot-kuvaa.Turandot oli ensimmäinen oopperamme ja se tapahtui upeimmassa paikassa ikinä: Savonlinnan oopperajuhlilla!

Eilen kävelimme vanhan kaupungin puolella tunteja. Oli sateista, mutta ei pahasti ja minähän nautin sateesta.

Päivän ovi.

Päivän näyteikkuna.

Päivän pakollinen patsas, josta en osaa kertoa teille muuta kuin upea. Siinä on useita suihkulähteitä ja mm. monia hevosenpäitä, joista suihkuaa vettä sekä suusta että sieraimista.

Tämä nyt vain halusi tulla kuvatuksi...

Samoin kuin tämä joulukaupan sisäänmeno. Olin tuolla noin tunnin, mutta koristeiden sijasta päädyimme ostamaan muutamia joululahjoja. Se kuusen pallo, josta minä pidin eniten maksoi 10 euroa, mutta eihän yhdellä tee mitään ja meillähän on ne 'Romanovin kävyt'. Mutta tässä vinkki, että hienoja koristeita löytyy!

Halloween lähestyy! Ehkäpä siksi näimme vanhan kaupungin Cafessa tyttäremme Merin kaksoisolennon (Doppelgänger mit Meroi). Yhdennäköisyys oli niin hämmentävä, että R. alkoi pohdiskella isänsä suvun puolen kadonneita juuria...;) Kerroin nuorelle kaunottarelle asiasta ja nyt olemme jo vaihtaneet kuvia etc.Liebe Grüsse Sally!

Salzburg vanhan kaupungin puolelta kuvattuna. Nuo puut ovat kastanjoita, jotka kukkivat vaaleanpunaisin kukin kevätmatkallamme 2013...

Eilen oli sitten aika ottaa kokeiluun uusi ravintola meille ja taitaa se muutenkin olla uusi. Avasimme oven Linzer Gassella paikkaan nimeltäLa Cucina. Totisesti kannatti!

Pitkän kävelypäivän jälkeen olin unohtanut kameran pois matkasta, joten huikeasta ruokailusta on vain tämä Lumimiehen puhelimella ottama kuva. Himoitsimme jo risotttoa, sillä rakastamme riisiä, joten oli selvä valita risotto. Risotto frutti di mare (Black cuttlefish risotto with seafood). Ruoan kanssa nautimme järisyttävän erinomaista valkoviiniä, joka tulee Puglian alueelta Italian saappaankorosta: Verdeca 2013.

Tässä netistä poimittu kuva, jossa näkyy vain osa ravintolatilasta. Me istuimme tuolla kahden hengen pöydässä ikkunan edessä. Mitä hurmaavin tarjoilija (für Frauen nur: ihan kuin Monacon Carolinen edesmennyt aviomies!) sanoi meille saksaksi, että 'mitä pöytää rakastatte eniten, ottakaa se'. Kun lähdimme paikka oli jo täynnä ja ovella jonoa. Vahingosta viisastuneena osaamme jo joko lähteä ajoissa tai sitten tehdä pöytävarauksen illaksi.

Tänään (Heute) päivän ovi.

Sekä ikkuna, jonka takana sijaitsee ravintola jota kokeilemme seuraavalla kerralla. On iso paikka, sillä näitä ikkunoita oli oven kummallakin puolella. Silti: Haluan mennä uudellen ja uudelleen (wieder und wieder) La Cucina.

Päivän kaunis enkeli.

Ja paikka, joka on takuulla jo keväällä varhain hurmaava herkkuttelun keidas.

Hotellimme ovivahti, pieni chihu, joka haukkuu vain ohikulkevat koiruudet, muut eivät kiinnosta.

Viimeinen Apfelstrudelimme Salzburgissa tältä erää, sillä huomenna matka jatkuu kohti Ambergia. Illalla vielä kulmaravintolaamme, joka on hyvin perinteinen itävaltalainen ruokapaikka.

Kuvasin ravintolaa jo kevätmatkalamme ja se on niin suosittu, että sinne ehdottomasti kannattaa joko mennä jo klo 18 tai varata pöytä. Me teimme nyt jälkimmäisen ja saimme 'oman pöytämme'.

Ich trinke niemals Bier!!!...ausser: Savonlinna ja muikut (ennen oopperaa), joskus Bratwurstin kanssa ja Tämä Yksi Paikka, jossa olemme käyneet jo kauan. Huomatkaa ilmeeni, vaikka 'poikien' tekemä olut ei ole ollenkaan huonoa.

No ok, tämä menettelee...Onneksi kohta on tulossa viiniä.

Tschüss!

Aamulla sitten hyvästit Salzburgille ja kotihotellille tuttuine ihmisineen. Saksan rajan ylitettyämme ajelimme pitkin pikkuteitä ja sitten muistin nähneeni koko matkan ulkona lehmiä, kuten viime reissullakin. Suomessa olen nähnyt lehmiä ulkona laiduntamassa ehkä joskus kymmenen vuotta sitten. Pyysin Lumimiestä pysäyttämään ja hän jäi autoon odottamaan. Kävelin jonkun matkaa, sitten tien yli ja lähdin painamaan lehmiä kohti. Yllätykseni oli suuri, kun huomasin laitumen viereen kaivetun syvän ojan. Mutta en vain pystynyt antamaan periksi, joten aloin varovasti liukua alas jyrkkää ojanpenkkaa, kunnes tapasin pohjan, jossa onneksi ei ollut vettä. Kun aloin nousta kohti lehmiä, jotka jo tuijottivat minua pusikon läpi uteliaina, rinne pakeni altani ja tartuin ensimmäisiin oksiin, jotka käteni tapasivat. Ne olivat jotain piikkikasvia ja repivät käteni verille. Päätin vain pelastaa kamerani ja kuvata lehmät, en perääntyä. Löysin yhden puunrungon ja sen avulla heivasin itseni ylös. Nypin tikkuja käsistäni ja juttelin lehmille, joilla oli pienet, surulliset silmät. Ei sellaisia suuria kosteita kuin on suomalaisilla lehmillä. Joku suru niillä oli, mutta vakuutan, että olen nähnyt rinteillä upeita lehmälaumoja, lammaslaumoja paimenineen ja taas lehmiä ja sitten hevosia. Täällä eivät lehmät ole parressa suvet kiinni, vaan elävät lehmäelämäänsä ruohoa märehtien ulkona.

Saavuin sitten autolle pinkit tennarit mudassa, kädenselkämykset veressä ja pinkit farkkuni sekä mudassa että ruohon vihreässä. En tajua ollenkaan, miksi Lumimies sanoi minulle:"Mitä ihmettä minun pitäisi sun kanssas tehdä..."Muistutin häntä, että tänään on päivä, jolloin minua puhutellaan:"Kaiserin Lena..." Hmmmm....ei sille mitään voi, että keisarinna Sissin elämä vaikuttaa Wienin ja Salzburgin jälkeen...

Nopea majoittuimen Ambergin hotelliimme, josta olimme nyt ymmärtäneet pyytää huoneen Vils-joen ja vanhan kaupungin puolelta. Tärkeä pointti, sillä muuten kuuluvat liikenteen äänet. Tuossa upeassa ikkunassa oli yöpöydän vieressä nappi, jota painamalla sai ulkopuolen ikkunaluukut avattua ja suljettua. Siis noiden puiden takana heti ovat vanhan kaupungin muurit.

Siis nämä. Amberg sijaitsee Baijerin osavaltiossa ja varhaisin maininta Ambergista löytyy jo vuodelta 1034!

Tästä muurissa olevasta aukosta sisään keskiaikaan, joka kuitenkin elää myös tässä päivässä.

Muotimainos, pinkki pyörä ja tarakalla omenoita.

Paljon kaunista ja vanhaa rakennuskantaa.

Satoi ja oli kylmä, joten kuva ei näytä yhtään samalta kuin kevätmatkalla 2013. Huomiseksi on luvattu lämpimämpää.

Tämä vanha silta vie Vils-joen ylitse.

Jo viime kerrasta pidin Ambergia kyyhkyjen kaupunkina...

tosin sorsiakin oli ja paljon, vaikka tässä kuvassa näkyy vain kaksi.

Jokimaisema oli kaunis ja kaupungissa ei oikein voi kulkea kohtaamatta koko ajan Vilsiä ylittäviä siltoja.

Eräs sisäpiha...

Ja päivän ovi.

Nälän yllättäessä poikkesimme tuttuun italialaiseen ravintolaan, Mamma Mariaan, josta saimme pöydän akvaarion vierestä.

Palvelu oli todella hyvää ja saimme tilata listan ulkopuolelta lohta herkkutateilla sekä runsaalla salaatilla. Suosittelen!

Kyyhkysillä oli jo menossa yöpaikkojen varaukset...Schönes Wochenende!

Lauantaina lähdimme kohti Bad Kissingeniä, jossa R. täytti 40 vuotta joskus vuonna koivu ja tähti. Matkalla poikkesimme tietysti teelle ja Apfelstrudelille. Nappasin tämän kuvan jostain siitä kahvilamme läheisyydestä.

Bad Kissingenissä majoituimme Kurvilla Am Park -hotelliin, josta kävelimme vartissa keskustaan.

Meitä odotti jättimäinen huone, jossa mitä romanttisin vuode. On sohvapöytäryhmä sekä työpöytä ja vaatekaappi sekä meidän olkkarin kokonoinen kylppäri.

Tuolla vasemmassa nurkassa on sohva ja pöytä ja sitä vastapäätä muhkea nojatuoli lukuvaloineen. Ikkunasta näkymä puutarhaan.

Kylppärissä oli mm. komuutti, mutta se oli osa sisustusta eli löytyi mm. iso kylpyamme ja lavuaarit etc.etc.

Bad Kissingen Baijerin osavaltiossa palmuineen ja suihkulähteineen on aika mykistävä kokemus: Kuuluisa, vanha kylpyläkaupunki, joka vieläkin henkii menneen maailman loistoa.

Lähdimme hotelliltamme kaupunkiin syömään vaeltaen ohitse suihkulähteiden, palmujen, runsaiden kukkaistutusten sekä kartiovalkokuusien. Päädyimme Winstube Hofmanniin, joka on jo vuodelta 1889!

Vaikka olimme varhain liikkeellä yhtään pöytää ei ollut vapaana, mutta kaksi paikkaa löytyi vastapäätä bremeniläistä pariskuntaa Ullaa ja Lutzia. Meillä olikin niin hauskaa, että ruoka unohtui kuvata, mutta jotain kalaa me söimme, tällä kertaa ei lohta...Puhe luisti ja nauru raikui: Ulla&Lutz, es war schön euch kennen zu lernen!

Lutz nappasi meistä 30-vuotishääpäiväsuukon...

Hauskimmatkin illat päättyvät joskus ja niinpä kävelimme suihkulähteiden maisemissa lävitse iltaöisen Bad Kissingenin. Bad Kissigen by Night.

Gute Morgen aus Bad Kissingen!!! Parhaat aamut alkavat hyvällä teellä ja herkullisella aamiaisella. Saksalaiset aamiaiset ovat tunnettuja runsaudestaan ja niinpä teetä ja sämpylöitä eri päällyksillä, munakokkelia, erilaisia jogurtteja, juustoja, maksamakkaraa, hilloja, jopa paistettuja makkaroita on ollut tarjolla ja päälle vielä teetä croissantilla tai suklaapäällysteisellä suklaahippukakulla.

Tämä uskomattoman kaunis talo on täynnä historiaa, vaikka kaikki pinnat onkin pieteetillä uusittu ja olisin voinut ottaa jokaisen tapetin, sillä niin kauniita ne olivat. Puutarhakin on läsnä kaikkialla myös aamiaishuoneessa. Sitä on lyhtykoisoissa, yrttiruukuissa sekä ikkunasta näkyvässä maisemassa.

Tätä ihailin ja ihmettelin, sillä kuvassahan näkyy hana ja allas, joka tosin nyt on täynnä kukka-ja kiviastelmia. Sitten näin pöydällä mustavalkoisen valokuvan ja tajusin, että

nykyinen aamiaishuone on toiminut noin sata vuotta sitten talvipuutarhana sekä ruukutushuoneena.

Tältä näytti kirjasto, jonne teki mieli aikamatkustaa divaanille lukemaan...menneeseen maailmaan. Matka kuitenkin jatkui ja seurasi Lumimiehen yllätys, joka ei ollut timanttisormus, vaan

hotelli eläimiä rakastavalle puolisolle! Nyt kuitenkin syömään hieman lannalta tuoksahtavana...

Olemme nyt siis paikassa Weisse Mühle Breitenworbs. Niin vähän kuin välitän eläintarhoista, pidän sen sijaan eläintiloista, joissa asukeilla on paljon tilaa ja vapautta sekä ne hoidetaan hyvin. Esittelen nyt tämän tilan asukkaat melkein kaikki eli tässä shetlannninponi, jolle kohta vien leipää.

Hänen kanssaan asustaa tämä muhkea pässi, jonka rodusta ei aavistustakaan, mutta villaa tulee paljon. Hänellä oli parinaan myös lammas.

Hänkin syö kohta kädestäni ja kiitän aamuherätyksestä. Onnellinen aasi maailmassa, jossa aasien kohtalot eivät useinkaan ole helpoimmasta päästä.

Tämän ponin siis näen nyt juuri ikkunastamme. Siellä hän seistä töröttää, mutta laidun on iso ja siellä on puita, rinteitä ja sadesuoja sekä vauhdin pitäjänä selvästi aasi.

Jöötä kolmikolle näyttää yrittävän pitää tämä komistus.

Vieressä on aitaus pupuille, joita oli todella paljon ja osa niistä juoksenteli pihalla vapaana. Hotellin emäntä sanoi heti, että heillä ei lemmikkejä syödä.

Parhaat kaverukset...

Nasulan allas, jossa onnelliset 'minivillisiat saavat tonkia ja röhkiä kätkeytyy näiden kasvien sekaan. Mutta pääsevät sinne muutkin eli saimme tavata hurmaavia possuja myös sisäkautta.

Tässä nasu otti Lumimiestä takin helmasta kiinni, mutta irrotti sitten nätisti, kun sitä rapsutti.

Possut olivat niin hellyydenkipeitä, että oijoi. Taikarapsutuksellani, jolla saan koiratkin nukahtamaan sain tämän possun sulkemaan silminsä ja ynisemään, että 'lisää, lisää, tätä lisää!'

Nasulan alueen sisäpoluilla kulkivat myös kaksi ankkaa sekä sorsa.

Kaikkein kivoimpia olvat nämä töpselinokat. Aloimme jo nähdä itsemme tällaisten omistajina...Niiden röhkinä on niin hauskaa ja olemus hellyttävä!

Weisse Mühlen etuterassia, jossa nyt oli jo liian kylmä istua.

Nousimme huoneeseemme toiseen kerrokseen ja matkalla näimme tämän ison Klimtin Suudelman...

ja käytävällämme tämän kauniin lipaston.

Maaseutuhotellin vuode oli kodikkaasti viistokaton alla. Tästä tänään hyvin heräsimme uuteen aamuun aasin toimiessa herätyskellona. Nyt aamiaiselle ja sitten kohti Celleä, jossa viivymme muutamia päiviä.

Tuttu hotellimme Cellessä Schifferkrug Hotel oli remontin vallassa osittain, joten 'jouduimme' kesäpuolelle ja saimme sviitin, jossa jättimäinen olkkari, kaksi makuuhuonetta, iso kylppäri kaikkine hienouksineen sekä tietysti oma terassiparveke näköalalla Fraun ihanaan puutarhaan. Jos haluat nähdä kevätkuvamme vuodelta 2013 samasta paikasta, löydät ne täältä

Tässä toinen makuuhuoneistamme.

Frau on minuakin hortensiahullumpi, joten niitä on tosi tosi paljon...

Väreissä löytyy vielä lokakuullakin.

Tuttu ystävämme Flora suukottelemassa Lumimiestä. Vilkas koiruus, jota oli vaikea saada nyt rauhoittumaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli jo kaksi vuotta.

Huomenna illallinen pitkän kaavan mukaan, mutta sitä ennen paljon vaeltelua kauniissa Cellessä. Bis Morgen!

Aamukävely puiston läpi keskustaan.

Kaunista...ja vedessä sorsia, jotka tosin eivät näy kovin hyvin.

Näyteikkunoita, joista jotkut houkuttivat poikkeamaan sisällekin. Kirjakaupassa meni kuitenin jälleen aikaa eniten, vaikka lopulta emme ostaneetkaan sieltä kuin joulu- ja onnittelukortteja. Mikä tarjonta! Ja Mauri Kunnastakin oli saksaksi.

Ruska täälläkin...

Päivän ovi Cellestä.

Tutunniminen kauppakin Cellestä löytyi, tosin minulle ei selvinnyt, mitä historiallisia juttuja liike myi: Ikkunassa kuin vanhoja asiakirjoja, sekä vanhoja kirjoja, kellastuneet sivut...Mennyt maailma sopii Lumille.

Ja taas kahvilassa iltapäivän strudelilla...

kera Lumimiehen, jonka kanssa olemme nyt matkanneet yhdessä 30 vuotta ja tämän jutun matkaa pian kolme viikkoa. Uusi paita ja neule Salzburgista, mutta tuo väri on sellainen viininpunainen, joka on täällä nyt kaikessa: Ainakin R:n näytöllä väri on väärä. Tuota löytyy naisten ja miesten jalkineista, laukuista, kengistä, neuleista, mistä vain. Voisiko se olla joku Bourdeaux...no, Hahnin kuvastosta sen saa kohta lukea.

Tämä nainen ei kadu yhtäkään Apfelstrudelia eikä upeita illallisia, joista ehkä vaikuttavin koittaa tänään, sillä Frau loihtii meille jotain....Koko ravintola on loppuunmyyty, mutta meiltä kysyttiin tänään, minkä pöydän me kaikista haluamme valita!

Flora tuli vastaan kun tulimme kaupungilta ja sain suukon!

Tässä illallisemme, joka aivan suli suuhun ja nautimme kaiken!

Kun astuu tähän Cellen hotelliimme, näkee ensimmäisenä tämän lumisen kuvan. Tämän kera kiitän teitä matkaseurasta, sillä tänään aiomme vain herkutella ja nauttia.Kaikki takapenkkiläiset: Suurkiitos teille!!! Huomenna matkamme jatkuu Travemündeen ja sieltä sitten torstaiyönä Suomeen.Andreas, vielen Danke fur das Photo:

Käiser Reima, armaani, kiitos unohtumattomista kokemuksista, hulluttelusta ja naurusta, jonka vain sinä minussa sytytät. Hienosti lausuit Käiserin Lena, kun mutaisena kiipesin pois sieltä lehmälaitumen ojasta ja mitä meillä olikaan Krakowassa...You are so Unforgettable...always.

Liebe Grüssen
Leena Lumi

Always

↧

Puolitoista miljoonaa visiittiä Leena Lumissa: Te teitte sen!!! Kiitos!

October 24, 2015, 1:35 am

≫ Next: Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

≪ Previous: Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan

Kun 7.9.2012 blogissani täyttyi puolen miljoonan kävijän raja, käytin tätä samaa kuvaa: Kukkia, kirjoja ja kuohuvaa. Nyt teitä on käynyt tuon jälkeen miljoona lisää, joten en voi muuta kuin kiittää ja todeta kuten niin monasti:Ilman teitä, lukijoitani, ei olisi Leena Lumia.

Syyskuussa 2012 juhlittiin arvonnalla, mutta nyt on ihan likellä jo Valitse Vuoden 2015 Kaunein Kirjan Kansi -arvonta, joten juhlitaan silloin. Kaikki joutsensuhteet ovat juhlanarvoisia ja siltä tuntuu tämä blogisuhteeni teihin. Moni on ollut mukana alusta asti, joten tutuiksi on tultu. Ilokseni mukaan on tullut paljon uusia seuraajia, jotka varmistavat, että en pääse urautumaan:

Kiitos teille kaikille tasapuolisesti♥

Vasta eilen kotiuduimme kolmen viikon matkalta (,josta jutussani Lumimiehen laskujen mukaan 177 kuvaa!) ja laukut odottavat vielä purkamistaan. Vähän on kuin jet lag vaikka ei lennettykään, sillä niin paljon tapahtui matkallamme. Lähteä kolmeksi viikoksi pois isosta talosta, jossa on iso puutarha, ei suju ilman apua, jotenkiitän tässä samalla Tuulaa, Annea, Liisaa sekä Meriä ja Samia, jotka mahdollistivat meidän olla rauhassa huushollihuolilta♥

Tarkoitus on palata normaalipäivityksiin viimeistään tiistaina. Silloin tulee kirjaa ja alan jo laatimaan kollaasia omista kansisuosikeistani, joista te sitten saatte valita. Joulu lähestyy ja lukemani kirjat ovat kuin uusia, joten elleivät ne itseä kiinnosta, voi antaa joululahjaksi.

Tänään puretaan matkalaukkuja, pyykkikone pyörii, käännetään komposti, pestään parit putarhakalut ja sitten saunotaan. R. lähtee noutamaan kolmen viikon posteja ja ruokaa taloon, minä lämmitän leivaria, hoidan pyykkihuoltoa, keittelen kuningatarsoppaa, ihmettelen puutarhaamme ja laadin ensi viikon listaa. Maanantaina tällä alueella on koko päivän vesikatkos, joten taidamme lähteä katselemaan kynttilöitä ja kukkia sekä lounastamme vaikka Viherlandiassa. Tiistaina toivon jo olevani kirjabloggaamassa, mutta olen aikaisemmin jos...

Onko oikeastaan mitään niin ihmeellistä kuin se, että aloittaa jonkun jutun, ei edes odota siltä mitään ja sitten ennen kuin tajuaakaan, tuo homma on vienyt pikkusormen sijasta melkein koko elämän - intohimolla. Vielä ihmellisempää on se, että te olette jakaneet kaiken kanssani jo kohta seitsemän vuotta!

Kiitos Ihanat, te kaikki♥♥♥

Love
Leena Lumi

Les Feuilles Mortes

↧

Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

October 25, 2015, 10:12 am

≫ Next: Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

≪ Previous: Puolitoista miljoonaa visiittiä Leena Lumissa: Te teitte sen!!! Kiitos!

Joki luikerteli kirkon ohi kauas peltojen ja metsien väliin, talot ja pellot nostivat mieleen ajatuksia alueen asukkaista silloin ja nyt. Simo katseli hartaasti hetken, kääntyi Irmelin puoleen, vangitsi hänet käsivarsiensa väliin ja painoi vasten leveää hirttä. Hän painautui tiukasti Irmeliä vasten.

”Kiitos, että toit minut tänne näkemään kaikkea vähän toisin silmin. Sinä olet suloisista suloisin. Varsinkin nyt, sillä...Minä rakastan sinua, nainen!”

Rakastat minua? Rakastat minua! Nytkö se viimein tuli! Jos Irmeli olisi kyennyt puhumaan...

”Eikö ensimmäinen kerta olisi kaikkein siunauksellisin kirkon tiloissa?" Simo kuiskasi ennen kuin painoi suunsa takaisin Irmelin suulle.

Raili Mikkasen teos Voidaan kutsua ulkopuolelle lain(Robustos 2015) on minulle Mikkasen aikuiskirjoista koskettavin. Ihan tahallani aloitin sitaatilla, joka tuo mieleen vanhat kotimaiset, sotien jälkeen tehdyt elokuvat. Halusin leikitellä! Voidaan kutsua ulkopuolelle lain jatkaa samaa yllättävää ja tuntematonta historiaamme, joita olivat jo Mikkasen kirjatMeren ja ikävän kiertolaiset sekäLaulu punaisesta huoneesta. Meren ja ikävän kiertolaiset on ollut lukjasuosikki, mutta minä pidän Railin uusimmasta eniten. Alun sitaatti paljastaa, että kirjassa on rakkautta, mutta se ei kerro, minkä vaaran varjossa.

On vuosi 1945. Nuori nainen Irmeli Rantanen, kotoisin Petäjävedeltä, asuu Jyväskylässä. Hänellä on siskokin ja äiti, mutta isä on kuollut ja kun äiti menee uuteen avioliittoon Irmeli lähetetään asumaan tädilleen Jyväskylään, jossa hän pääsee oppikouluun. Koulu kiinnostaa Irmeliä kuitenkin vain kolmanteen luokkaan saakka ja niinpä tapaamme Irmelin ystävänsä Anjan kanssa konttoristeina Jyväskylän tykkitehtaalta. Historiallisesti menossa ovat raskaat sotakorvausvuodet. Kaikesta on pulaa ja mustan pörssin kauppaa käydään. Nuoret naiset muistelevat kauhulla aikaa, jolloin vaatteita tehtiin hiuksista, mutta huonot ovat heilläkin asusteet ja rahasta on koko ajan kova pula. Kengät on valmistettu paperimassasta ja niillä ei ole mitään virkaa märillä keleillä, jos muutenkaan. Ilmassa on sekä uhkaa, uhmaa, että toivoa. Liikkeellä ovat nyt ne, jotka haluavat hyötyä tilanteesta ja peli on kova.

Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Irmeliä viitisentoista vuotta vanhempi serkku Topi Petäjävedeltä kutsuu Irmelin ja Anjan oikein Jyväshovin ravintolaan. Seuranaan Topilla on kaverinsa Rami, jolla tuntuu olevan rahaa tukuttain. Ilta on tyttöjen arjessa juhlaa, sillä runsas tarjoilu herkullisine ruokineen ja juomineen on hyvin kaukana heidän nykyisestä elämästään. Illan jälkeen Topi alkaa tapailla serkkutyttöään useamminkin ja lopulta tulee ehdotus, johon Irmeli pitkän empimisen jälkeen suostuu. Naiivi, napakka, sanavalmis Irmeli ei tiedä mihin ryhtyy, mutta kun hän ajattelee, minkä rahan saa asiasta, joka ei kuulemma ole ollenkaan kiellettyä, hän antaa lopulta periksi. Siltikin antaa, vaikka kauhistuu sopimusta, jonka joutuu allekirjoittamaan:

Minä allekirjoittanut Irmeli Kaarina Rantanen sitoudun täten...sekä tekemään kaikki, mitä minulle erikseen määrätään. Tämän sopimuksen rikkomisesta tai tahallaan harhaan johtamisesta minut voidaan kutsua ulkopuolelle lain ja määrätä kuolemaan.

Irmeli on jo perua koko homman, mutta Topi pyörittelee asiaa siten, että Irmeli lopulta antaa myöten. Työ ammustehtaalla jatkuu ja Irmeli alkaa saada tuntemattomalta taholta rahaa. Kokoomuksen piireissä hän tutustuu arkkitehti Simo Korhoseen ja rakastuu silmittömästi isänmaataan ja purjevenettään palvovaan mieheen. Alkaa näytös, jonka tähden käytän nyt kuvaa, jonka nappasin Mikkasen kirjasta Salzburgin päivien aikana. Kuva on kuin Irmelin elämän kaksi roolia: Toisesta tulee rakastunut nainen ja pienen pojan äiti ja toisesta...Ahmin muuten tämän kirjan kahdessa illassa, kun luulin sen riittävän kokonaan kahden viimeisen matkaviikon lukemiseksi.

Raili Mikkanen on ehkä monen mielestä tunnetuin lastenkirjailijana, sitäkin hän toki on ja palkittu sellainen, mutta Mikkasella on sinnikkään terrierin luonne kaivaa esiin joku historian vähemmän tunnettu asia ja pitää siitä kiinni vaikka läpi harmaan kiven, kunnes asiat ovat selvillä ja tarina on valmis muille jaettavaksi. Tokihan minäkin olen vanhemmiltani kuullut, mitä kaikkea sodan jälkeen tapahtui ja etenkin paperikengistä ja säännöstelykorteista, mutta Raili kuvaa mustinta, mitä tuohon aikaan saattoi tapahtua ja se ei tosiaankaan ollut pirtun salakuljetus!

Olen varsin otettu, että saan haamuilla Mikkasen kirjassa, olla osa tätä tarinaa varhaisen elämänvaiheeni kautta. Vanhan kirkon varjoissa kohtaavat kirjailijan lapsuus ja oma ensirakkauteni. Näin saatiin Irmelin ja Simon rakkauden alulle vaikuttava kulissi: Vanha kirkko, jonka hirsisiltä seiniltä heijastuvat niin nöyrästi rukoukseen painuneen kirkkoväen hahmot kuin, jos oikein tarkasti katsot, myös uhmakkaat kesäyön varjosyleilyt. Kuulethan mustarastaan...

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on tasavahva teos, joka ei notkahda missään kohtaa. Pitää vain kestää Irmelin napakka, mutta naiivi luonne, mutta nuoruudella on omat heikkoutensa, tällä tarinalla ei yhtäkään.

Tule perässä, vien sinut meidän suurimpaan salaisuuteemme.

↧

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

October 27, 2015, 6:34 am

≫ Next: Kyynelehdin, olen vähän sekaisin...Cision listasi suosituimmat kirjablogit 2015 ja...

≪ Previous: Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Nainen istuu yössä:Yön valaistus/ älä liikahda. Hän ripustaa nuottitelineen linnunradalle ja: puhun kymmentä kieltä kehossani. Saapuu muutos:korento joka tiesi/ että pitää odottaa vuosia/ vuosisatoja. Magdalan Maria vastasyntynyt povellaan: Maria ja minä heijastumme veteen/ sisaret, pyhät ja portot/portot ja pyhät. Sivelen märkiä reisiäni/kosketan nilkkojani, pimeitä suonia/ joissa virtaa naisen tuhatvuotinen häpeä. Naisen polvelle istuu Leonardo –korento: Siivet levällään se tuijottaa/ suoraan silmiini...ja verkkosiivet havisevat 300 000 000 vuotta/ sekunti vai ikuisuus...me hengitämme/ me lennämme

Leena Kellosalon esikoisrunokokoelma Leonardo sai siivet(ntamo 2015) lentää! Luen sitä uudestaan ja uudestaan, haluan osaksi runon magiaa, sitä runoa, joka hengittää ihmisen ikiaikaista symbioosia sekä luontoon kuin siihen uneen, joka meissä asuu kuin tuuli, tuuli tai korennot suih! suih! ja kaikkeen siihen, mitä emme näe, mutta joka on. Kellosalon ääni on rajaton musiikki, kaikki luonnon äänet ja hiljaisuus, taustalla naisen laulu. Hän vaeltaa rannoilla helmoissaan kotilot soittamassa osuessaan rannan kiviin, kuuta hän kantaa sinkkiämpärissä yötuulen huuhtoessa huoneita rintojen kivistäessä ja kasvonsa märät hiutaleista vuorten hukkuessa tähtiin.

Kun luen Kellosalon tekstiä, kiitän yön jumalia siitä, että olen täysin kykenemätön sanomaan mitään järjellistä runoista. Minä haluan juoda niitä, hukkua niihin, en riisua niitä anatomiasalien luurangoiksi! Runo on tunnetila ja sitä älköön särjettäkö. Sitä älköön kiellettäkö lentämästä. Sen kulku yli maiden rajojen olkoon ikiaikaisesti sallittu. Runo ei tunnista maantiedettä. Se on sama täällä LeinonjaSarkian maassa kuin siellä kaukana, jossa nerudankieli tulee todeksi. Tai siellä missä Plathin kosketus,Dickinsoninhelman hipaisu. Kellosalo mainitsee monia häneen vaikuttaneita runoilijoita, eikä minun ollut vaikea tuntea ensimmäiseksi suurta chileläistä, sillä’Tällaisina öinä/ majakka hohtaa kuin’ja ’vuoret hukkuvat tähtiin/ surujen savuihin’ kun ’tuuli tekee tilan/ siementen syöksyä kohtuun’. Nousen kalliolle, suljen silmäni ja olen jälleen tyttö vihreässä baskerissa katsomassa, miten tähdet, vesi, kuu, savu ja Nerudan ikuinen tuuli pyyhkivät kaikkea sitä, jossa ’sinun hiljaisuutesi metsästää vaivattuja hetkiäni, jossa käsivarteni läpikuultavaa kiveä, jonne kostea halusi tekee pesän.’Kellosalo on niin Nerudaa, vaikka sanoisi kaikki maailman runoilijat, ja hyvä näin, sillä tätähän olemme olleet vailla. Luen runoja joka päivä, kaipaan eniten’pilviä, jotka matkaavat kuin valkeat jäähyväisliinat ja tuulta joka kantaa kuolleita lehtiä nopealla hyökkäyksellään ja ohjaa lintujen sykähteleviä nuolia.’ Ehkä Pablo on lävistänyt minut majakkansa valolla, sokaissut niin etten näe muita. Sen tuo mustasukkainen mies voisi hyvinkin tehdä!

Kaimani meriitit ovat monilahjakkaan naisen: freelancer näyttelijä, FM, kirjallisuuskriitikko, kirjoittajakouluttaja ja palkittu äänikirjojen lukija. Lisäksi hänessä virtaa karjalaista laavaa, paljon draamaa ja:

Unelman toteutuminen oli minusta itsestäni kiinni, koska en käyttänyt minulle tarjottuja kahta mahdollisuutta julkaista suurella kustantajalla. Unelma oli ilmeisesti myös pelkoa herättävä. Lähipiirin (kiitos lähipiiri! LL) painostus oli vuoden vaihteessa niin painostava, että lähetin käsikirjoituksen ntamo –kustantamoon vuoden alussa. Kustantajani Leevi Lehto sai työstään kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä Eino Leino –palkinnon julkaisuprosessini alkuvaiheessa. Olen ylpeä tallistani. Siellä on suuri osa Suomen parhaita lyyrikoita ja prosaisteja, kaksi Finlandiavoittajaakin!

Entäs sitten Leonardon tuulessa havisevat siivet? Ja kirjan kaikki muut siivekkäät ja Magdalan Maria?

Olen omistanut kokoelmani kaikkien aikojen suurimmalle yleisnerolle, Leonardo da Vincille, siksi, kun luin Donald Sassoonin kirjan Mona Lisa. Louvressa seisoin Mona Lisan arvoituksellisen hymyn alla ja ajattelin pariisilaisia, jotka itkivät avoimesti kaduilla taulun hävittyä 1911. Myös siksi, kun luin Leonardon muhkeat Työpäiväkirjat ja tutkin piirrokset, kun tunnistin apostoli Maria Magdalenan siroine kasvoineen ja kauloineen Viimeisestä ehtoollisesta, kun katselin da Vincin suunnitelmien mukaan toteutettuja Leonardon siipiä Vatikaanin aukion Leonardo -museossa. Muutkin siivekkäät ovat auttaneet minua lentämään.

Kirjan kansi on huikea! Se on Juha Tammenpään guassiteos Apollonia, 2006. Kansi soi runojen henkeen, tekstin ja kannen valssi on yön tuhkaa, Marian verta ja äänetöntä heijastusta kiiltomadoista tähtiin.

Kuu hopeoi sormien rystyset

sylissä roikkuvat mustat hiukset

Kuu niin kirkas

että sydän näkyy lävitse

Kuun valossa mikään ei ole sitä, mitä näemme päivänvalossa. Kuu samalla rauhoittaa ja kiihdyttää mielen. Rakastan kuuta. Sen kautta saan arkaaisen yhteyden kaikkien aikojen ihmisiin, eläimiin, puihin, kasveihin ja kiviin. Kuun kasvot ovat ilmeikkäät, asteroidien ja meteorien törmäyskuoppien runtelemat. Kaikki olemme katsoneet ja tulemme katsomaan samaa kuuta, eikä se ole koskaan samanlainen. Kuu on antanut runoilleni valoa. Suurin osa maailman lapsista on kuun valossa siitettyjä. Lisäksi olen kuuhullu ts. täysikuu liikuttaa vesiäni jo kolme päivää ennen täysikuuta.

Mikä autuus olikaan saada omaksi ja luettavaksi ja saada kertoa teille Leenan kirjasta Leonardo sai siivet. Vaikka olen runoa ja paljon Nerudaa, vaikka sydämeni on iltalaulun niittäjä ja tuuli metsätää silmieni pohjia, en ole vailla aavistusta. Huudan illan ja päivän tuuleen, että nainen, jonka helmoissa kotilot kalisevat vasten kiviä, kirjoittaa meille runouteen uuden luvun. Hän heittää sanojensa verkon, joihin halusta vangiksi jäämme. Eikä minua jäävätä siksi, että olen etäinen ja täynnä surua, sillä tiedän, että hiljaisuuteni puhuu vaikka sanat virtaavat.

Poimit taivaalta tähden

kuin kukan

eikä se ole kylmä

Sen valossa keskustelemme aamuun asti

Kuin tuuli joka kantaa kuuta ja aaltoa ja hajonneita suudelmia, matkaa Leonardo ikiaikaisine siipineen luoksesi. Avaa sylisi sen tulla, paljasta mielesi yötähtien matkaan.

Yö heijastaa silmät ja tähdet

samaan peiliin

kahden maailman risteykseen

kuoleman optiseen harhaan

jota vasten paiskaudumme

kuin yöperhoset ikkunaruutuun

Lyhyt synkronoitu lento:

siipien hajoava tomu

Pitkän päivän matkasta

jäljellä enää yö

johon värit sekoittuvat

*****

Runokirjat Leena Lumissa

↧

Kyynelehdin, olen vähän sekaisin...Cision listasi suosituimmat kirjablogit 2015 ja...

October 29, 2015, 2:50 am

≫ Next: Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa, kieltäkää...

≪ Previous: Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Kyynelehdin, olen vähän sekaisin, sillä Cision listasi suosituimmat kirjablogit 2015 ja Leena Lumi siellä ykkösenä jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran olin listalla jo vuonna 2011. Heräsin tänään myöhään, taas, sillä kaksi yötä on tullut luettua aamutunneille, vaikka eilen toisin päätin. Kun vilkaisin sähköpostiin ennen Hesaria ja Robertsin suklaakahvia, siellä oli ilmoitus Cisionilta ja facebookin puolella jo privaattionnittelut rakkaalta kilpasiskolta, kirjabloggaaja Katja/Lumiomenalta, joka on nyt kolmannella sijalla: Onnea Katja♥, ystäväni lumessa, kirjoissa ja koirissa.

Onnea myös muille listalla oleville♥ sekä tietysti kaikille muille, niille hyville, innokkaille kirjablogeille, jotka levittävät lukemisen autuutta ja iloa♥ Olen jo aikaa sitten myöntänyt, että ikävystyn helposti ja varmaan siksi luen. Tarinoiden maailma on elämän suuri rikkaus, mutta ne eivät ole erillään elämästä, ne ovat omalla tavallaan itse elämä. Tarinat olemme me kaikki eilen, tänään ja huomenna. Olen myöntänyt myös, että en ole niin sosiaalinen kuin voisi otaksua, joten ihan mieluusti viihdyn kirjan seurassa kaipaamatta muuta kuin uutta tarinaa. Kiitos perhe, kun olette kestäneet♥Kiitos Reima, että pidit lupauksesi ja hyväksyit vastaukseni kosintaasi: "Tähän Leena-pakettiin kuuluvat sitten aina myös kirjat ja koirat." Kiitos myös avustasi kollaasien teossa ja kuvaamisessa, sillä miten olisinkaan kaikkea ehtinyt yksin: Olet kirjabloggaajan supermies♥

Kiitos te kaikki lukijani, jotka teitte tämän sijoituksen todeksi♥ Vain muutama päivä sitten kiitin teitä yli 1,5 miljoonasta käynnistä ja nyt sitten tämä...: Tänään taidetaan skoolata ja kohta aletaan valita vuoden 2015 kauneinta kirjan kantta. Pakko vain ensin toipua, sillä kuten vuonna 2013, jolloin olin ykkönen Cisionin listalla ja samana vuonna juhlin pyöreitä syntymäpäiviäni alpeilla, niin tänäkin vuonna Cision -sijoitus ja alpit sekä 30 -vuotishääpäivämme. Media on ollut mukana aikanaan puutarhaani luodessa, mutta nyt focus on jo kohta 7 vuotta ollut kirjoissa ja olen saanut olla niin Satakunnan Kansassa kuin Aamulehdessä että Meidän Suomi -lehdessä:

Kari Martialan minusta kirjoittama juttu ilmestyi juuri syntymäpäivälleni.

Tässä suvikuva, josta Lumimies pitää. Minä pidän kirjasta, joka on kädessäni. Tähyilenkö jo muualle? No en tokikaan, silläkotimaani on kirjallisuus!

Fiilikset ovat nyt high! Tänään valmistan slaavilaista kanaa ja sitä nautimme illalla kera hyvä punaviinin, jonka Reima juuri avasi hengittämään. Nyt kaupoille, että huomenna pääsemme laatimaan listaa vuoden 2015 kaunein kirja -ehdokkaista, jotka minä valitsen ja joista te sitten valitsette oman suosikkinne. Sielussani tuoksuu ensilumen kaipuu, mutta ei se vielä taida olla totta. Totta on se, että elokuussa tein ensimmäisen joulupaketin

ja nyt olohuoneen ruokapöytä on muuttunut joulupukin sivukonttoriksi. Rakastan erityisesti antaa lahjoja sekä kääriä niitä kauniisiin paketteihin. Tähänkin asiaan palaamme kohta paketointi -kirjan myötä. Täytynee alkaa viedä tekstejä wordille, sillä juhlimisilta en tunnu ehtivän tekemään kirjajuttuja, mutta riemuitaan nyt kun on sen aika!!!

Kiittäen♥

Leena Lumi

Feeling Good

↧

Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa, kieltäkää...

October 30, 2015, 2:46 am

≫ Next: Valitse Vuoden 2015 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

≪ Previous: Kyynelehdin, olen vähän sekaisin...Cision listasi suosituimmat kirjablogit 2015 ja...

Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,
kieltäkää koiraa haukkumasta mehukasta luuta,
hiljentäkää pianot, rummut tukahduttakaa
antakaa surijoitten tulla, esiin arkku kantakaa.

Antakaa lentokoneitten taivasta valittaen kaartaa,
hän on kuollut savukirjaimin pilviin kirjoittakaa.
Kantakoon toripulut valkeissa kauloissaan mustia seppeleitä,
käyttäköön liikennepoliisit mustia käsineitä.

Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä,
hän oli sunnuntai, minun työviikkoni
keskipäiväni, keskiyöni, puheeni ja lauluni:
luulin, että rakkaus kestää ikuisesti, olin väärässä.

En päästä tähtiä talooni; ne kaikki sammuttakaa
riisukaa aurinko, kuu paketoikaa,
kaatakaa meret tyhjiin, pois metsät pyyhkikää;
mikään ei enää koskaan voi mitään hyvää synnyttää.

- W.H.Auden -
Maailman runosydän (WSOY 1998, suomennosRisto Ahti)
kuva Viggo Wallensköld,Permanence, 2011

↧

Valitse Vuoden 2015 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

October 31, 2015, 9:43 am

≫ Next: Taina Haahti: Mariaanien hauta

≪ Previous: Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa, kieltäkää...

Ja taas ollaan ihanassa syksyssä, huomenna jo marraskuussa. On aika valita vuoden kaunein kirjan kansi Leena Lumissa. Minä saan siis valita ehdokkaat ja te saatte päättää, mitkä ovat kauneimmat. Valitan sitä, että kuvat eivät ole ihan täydessä kauneudessaan, sillä Lumimiehellä oli ongelmia saada erikokoiset ja -muotoiset kannet kauniiksi kollaaseiksi. Viiden ryhmissä onnistui loistavasti, mutta silloin keskellä oleva sai kuin liikaa suosiota enkä halua johdatella, vaikka mieli kuinka tekisi...;)

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 15.11. klo 12.Osallistua voivat kaikki lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Oletko vakituinen lukija vai et, tarkista se klikkaamlla auki Lukijat/Jäsenet, josta näet oletko siellä vai et. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei sinulla ole aktiivista blogia jätä osallistumisen yhteydessä sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan viisi, sillä juhlimmehan nyt myös 1,5 miljoonan kävijän rajan ylittymistä. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin, toiseksi tullut tokana jne. Ellei joku voittajista löydy viimeistään ke 18.11. klo 12 mennessä, nostetaan uusi arpa.

Koska Jurvelinin upea Lapseni kuin nukke kärsi tässä neljän kuvan kollaasissa eniten, katsokaa se täältä Voittehan etsiä muitakin kansia niiden postauksista, jollon ne näkyvät parhaiten. Ilmoittakaa suosikkinne kirjan nimellä. Ellei nimi näy, klikatkaa kuvia suuremmaksi. Ja sitten vain yksi nimi, kiitos.

Kirjat ovat yhteen tai pariin kertaan siististi luetut, joten käyvät hyvin vaikka joululahjaksi.

Huomatkaa, että minulla on kommenttivalvonta, joten osallistumisenne näkyy vasta kun olen koneella. Siis kärsivällisyyttä, kiitos♥ Useimmiten olen kyllä koneella, mutta eilen katsoimme esim. kaikki väliin jääneet Silta -sarjan jaksot ja nyt olemme jo huomenna ajantasalla niin Sillassa kuin Broadchurchissa. Vähän myös nukun, joskus olen puutarhassa ja joskus asioilla, mutta melkein aina linjoilla.

Sitten ei muuta kuin iloista arvontamieltä ja tässä ovat palkinnot:

Oma Aika -lehden vuosikerta 2016! Antoisa lehti, joka on sekä asiaa että hemmottelua. Kuvassa marraskuun lehden upea kansi, josta kovasti pidän.

John Williams: Stoner

Anthony Doerr:Kaikki se valo jota emme näe varattu!

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Antti Tuomainen:Kaivos

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Raili Mikkanen:Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen:Liituri

Katja Kettu: Yöperhonen

Sisko Ylimartimo:Kultia kujille, hopehia tanhuville. Kuvittajien Kalevala

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Vuokko Sajaniemi:Pedot

Herman Koch:Lääkäri

Mauri Leivo:Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Emma Hooper: Etta, Otto, Russel ja James

Lene Kaaberbøl&Agnete Friis: Satakielen kuolema

Liane Moriarty:Mustat valkeat valheet

Silvia Avallone: Teräs

Tiia Koskimies:Suomalainen puurokirja

Nalle Puh ja suuri jouluyllätys - Mukana viisi erikoista kirjettä ja joulukoristeita!

Katri Kirkkopelto:Soiva Metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Åsa Swanberg: Talven makuja varattu!

Jo Nesbø: Verta lumella I

Will Schwalbee: Elämänmittainen lukupiiri

Pinja Niemi, Mari Nuikka, Marjo Koivumäki:Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin varattu!

Pentti Haanpää:Kauneuden kirous

Herman Koch: Naapuri

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

William March:Komppania K

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki Luoto:Puutarhurin syksy ja talvi varattu!

Eero Ojanen&Daga Ulv:Suomen myyttiset linnut varattu!

Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet

Hannu Hautala, Tuomo- Juhani Tapio:Ensilumi

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Karin Slaughter:Rikollinen

Taina Haahti: Mariaanien hauta

José Saramago:Lissabonin kirjuri

Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Peter Sandström: Valkea kuulas

David Suchet:Hercule Poirot ja minä

Audrey Magee:Sopimus

Peter James:Kuoleman kello käy

Karo Hämäläinen: Yksin Romaani Paavo Nurmesta

Jo Nesbø: Verta lumella II

Tommy Hellsten:Löydät kun lakkaat etsimästä

Tua Harno: Oranssi maa

Ingrid Hedström:Ihmiskoe

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Karin Slaughter:Yli rajan

Jane Means:Paketoi kauniisti

Anna Örnberg:Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta

Simo Hiltunen:Lampaan vaatteissa

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Lena Andersson:Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Karin Slaughter:Näkymätön

Viime vuonna näin.

Nauttikaa!

Love
Leena Lumi

Alkavalle marraskuulle:

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyenä hetkenä."

- Kyllikki Villa -

tilhikuva Pekka Mäkinen

↧

Taina Haahti: Mariaanien hauta

November 2, 2015, 1:59 am

≫ Next: Isälle Reinot vai kirjoja? Nämä Lumimies on lukenut tänä vuonna...

≪ Previous: Valitse Vuoden 2015 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Kauko-ohjattuja unelmia. Hymyilevä perhe, valkoinen hohtava talo, isä grillaa. Kauniita ihmisiä jotka eivät menetä kiinnostusta toisiinsa. Tai jos hetkeksi menettävät, pukeutuvat pitsiin, sytyttävät kynttilöitä ja löytävät tien takaisin rakkauteen. Menestyvät öisin sängyssä ja päivisin työssä. Keskustelevat lastensa kanssa näille tärkeistä asioista kiireettä, keskittyneinä, ajatuksen vaeltamatta. Kypsyvät elämän vaikeuksissa ja keräävät niistä bisneideoita. Perustavat yrityksiä ja lyövät rahoiksi. Jos sairastuvat, tuotteistavat kokemuksen menestyskirjaksi. Eivätkä he kuihdu kuoliaiksi visvan ja virtsan hajussa jossain ihmisten ja jumalan hylkäämässä laitoksessa, vaan lipuvat iäisyyteen omassa vuoteessaan rakkaittensa ympäröimänä. Ikkunasta avautuu näkymä viheriäisille niityille ja/tai välkkyvälle merelle.

Taina Haahdin teos Mariaanien hauta (Siltala 2015) kertoo todenmakuisen tarinan nuoresta parista, jolla on paljon unelmia ja jotka myös lähtevät niitä toteuttamaan. On äiti Heli ja on isä Justus ja kaksi pientä lasta. Pariskunta on saanut tarpeekseen siitä, että heidän maisemansa ovat toisten ihmisten seinät ja he aloittavat korkein toivein oman talon rakentamisen. Eli siis mitä tavallisin ja sallittu oman kodin onnen kaipuu. Jossain vaiheessa Heli on aloittanut jo lääketieteen opintojakin, mutta ne valuvat lasten, avioliiton ja uusien unelmien myötä jonnekin kaukaisuuteen. Oma äiti ei katso tätä hyvällä ja maksattaa tyttärensä ’menestymättömyyden’ hetkellä, jolloin apu olisi todella tarpeen.

Rakentamisen myötä käy kuten monelle on käynyt: Pariskunta alkaa hamuta yhä parempaa ja yhä laadukkaampaa. Lopulta Heli löytää jo materiaaleja, jollaisista rakennusalalla työskentelevä Justus ei ole kuullutkaan. Lainarahat eivät riitä ja pitää ottaa lisälainaa. Jossain kaatuu iso investointipankki ja rahahanat kiristyvät Suomessakin. Helillä ei ole töitä, on vain tylsät pitkät päivät kotona lasten kanssa ja Justus taas on niin väsynyt sekä rakentamisesta että töistään, ettei jaksa lämmetä enää edes rakastelulle. Heli kokee siitäkin huonommuutta ja kierre on valmis. Kukaan ei huomaa mihin jamaan Heli putoaa. Jossain vaiheessa hän näkee ainoaksi mahdollisuudeksi eron Justuksesta, mutta tajuaa, että iso velka on suhteen kovin liima.

Jos Heli halusi pitää talonsa, hänen oli pysyttävä naimisissa. Eikä missä tahansa naimisissa, vaan naimisissa Justuksen kanssa. Pankki ei suostunut epävarmojen siirtymävaiheiden rahoittajaksi.

Ajatus talon myymisestä tuntui mahdottomalta. Hän oli keskeyttänyt opintonsa ja oli tekemässä lopun avioliitostaan. Jos hän menettäisi vielä talonsakin, jolle oli uhrannut niin paljon, mitä hänelle jäisi? Liki neljänkymmenen vuoden historia epäonnistumisia. Hän osoittautuisi juuri siksi luuseriksi kuin hänen äitinsä ennusti, kun hän ilmoitti menevänsä naimisiin vaikka ei ollut vielä valmistunut.

Kaksi suloista lasta. Luuseri-äidin lapsiparat. Pystyikö hän pitämään heitäkään?

Sitten Heli löytää salaisen ystävän, Airan, ja alkaa elää kaksoiselämää, mutta mikään ei tuo tasapainoa. Eräänä päivänä Justus huomaa perheensä kadonneen. Hän hortoilee ruokakaupassa ja miettii, mitä ostaisi? missä Heli ja lapset ovat? voisiko pyytää apua omalta äidiltäään? Huono tuuri sikäli, että Justuksen äiti oli neljänkymmenen opettajavuotensa aikana kerännyt itsensä ääriään myöten täyteen omahyväistä ylemmyyttä. Hän haluaa eristäytyä yleentääkseen itsensä, alentaakseen muita. Äiti pitää muita tyhminä ja kääriytyy kaikkitietävyyteensä, joka jättää muut, jopa oman perheen, ulkopuolelle.

Taina Haahdin Mariaanien hauta on erinomainen kuvaus ihmisen unelmien janosta sekä onnistumisen sattumanvaraisuudesta. Kieli on laadukasta, tarina on sujuvalukuista ja sen verran kiinnostava, että kirja ei jää kesken. Luin senkin takia varsin uteliaana, kun sain tästä toisistaan poikkeavaa mielipidettä parilta ystävältäni: Toinen piti kovasti, toinen ei yhtään. Minä enemmän pidin kuin en, sillä tähän voi kuka tahansa samaistua. Ehkä saada jopa vertaistukea. Emmekö ole kaikki joskus kokeneet miten pilvet kauas karkaavat? Kuinka kauan vaalittu unelma muuttuukin hirviöksi, jonka kanssa ei vain enää jaksa, ei jaksa...

Hän muisti kun he seisoivat tontin laidassa. Muisti miltä hetki tuntui. Pystyi palauttamaan tunteen istuessaan auringon lämmittämällä kivellä. Silloin oli elokuu, hän ajatteli, mutta sama aurinko taivaalla, sama paikka maapallolla, välissä henkäys – ihmiselämä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Annika/Rakkaudesta kirjoihin sekä Susa/Järjellä ja tunteella

↧

Isälle Reinot vai kirjoja? Nämä Lumimies on lukenut tänä vuonna...

November 3, 2015, 6:34 am

≫ Next: Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

≪ Previous: Taina Haahti: Mariaanien hauta

Isälle Reinot vai kirjoja? Tai ehkä joku ihana neule? Tai vain viihtyisää yhdessäoloa ja hyvää perheen kokkaamaa ruokaa? Meidän perheessä parhaat lahjat ovat aina, aina olleet kirjat, joten tuli mieleeni julkaista Lumimiehen tänä vuonna lukemat kirjat. Nyt kun hänen ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta, hän on kiitettävästi lähtenyt lukemaan kaunokirjallisuutta, mikä on vain rikastunut meidän kiihkeitä keskustelujamme. Kaikkihan muistavat sen Lionel Shriver -tapauksen, kun unohdimme saunankin kiitos Kaksoisvirheen No, näitä R. on lukenut tänä vuonna ja mukana hänen lyhyet kommenttinsa:

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tätä puimme kauan eli iso keskustelu.

John Williams:Stoner

R. vaikuttui.

David Vann: Kylmä saari

R. kauhisteli...;)

Ian McEwan: Lapsen oikeus

"Laadukas lukuromaani."

Audrey Magee: Sopimus

"Todella pitkä jälkimaku."

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

R. haluaa matkustaa kirjan tapahtumapaikolle!

Sarah Waters: Parempaa väkeä

"Ristiriitaisia tunteita."

Pärttyli Rinne:Viimeinen sana

"Todenmakuinen, satuttava."

Antti Tuomainen: Kaivos

"Hyvä dekkari."

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

"Pala historiaa, meitäkin koskettavaa, hyvin elävästi kirjoitettuna."

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

"Osuu ja uppoaa tähän maahan."

Viime vuodelta R. halusi vielä mainita Pierre LemaitrenNäkemiin taivaassa

"Kuvaus ihmisten raadollisuudesta niin sodassa kuin sodan jälkeenkin."

Näin kohti Isänpäivää tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi mieheni maulla.

Love
Leena Lumi

↧

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

November 4, 2015, 12:40 pm

≫ Next: Isänpäivää kohti keittiön puolella eli mitä meillä syödään viikonloppuna!

≪ Previous: Isälle Reinot vai kirjoja? Nämä Lumimies on lukenut tänä vuonna...

Se musta tee oli parasta mitä Kaarina löysi, Helsinginkadun pienestä sekatavarakaupasta, se oli tuoksunut jo pakkauksen läpi oikealta. Hän valutti hunajaa kupin pohjalle, kaatoi haudutettua teetä kuppiin, hän jätti rintaliivit pois mekon alta koska Rami piti siitä, hän teki sienipiirakan kuivatuista suppilovahveroista, ajatteli leipoessaan koko sitä naiseuden kattausta, jonka halusi Ramille antaa. Jotain hiljaista, jotain kaunista, jotain tuoksuvaa, jotain kuumaa, jotain makeaa.

...jospa hän osaisi laittaa Ramille sellaisen kattauksen, ettei mies unohtaisi sitä ikinä.

Johanna Venhon teos Jossain kaukana onnenmaa (WSOY 2015) vei minulta ensin sanat. Luin kirjan kuin janoissani, sillä niin minunoloisiani olivat kirjan lauseet, sanat ja se outo tunnelma, jonka ne loivat pakenevassa tarinassa. Pidän tyylistä, mutta tarina pakenee! Se miten se sen tekee, on houkuttavaa. On Otto Marras, työterveyspsykologi, joka haluaa kirjoittaa onnesta samaan aikaan kun onni karkaa häneltä. Vaimo Eloisa lähtee luomaan uraa toiseen kaupunkiin ja jättää Oton huolehtimaan heidän Valo -pojastaan ja kirjoittamaan uusia lukuja kirjaan, miten saavutetaan onni, miten saadaan aikaan parempi, uusi, uljas elämä. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, murentuu hänen elämänsä tarkkailtavin, mutta tähän saakka pysyvin asia eli äiti Kaarina, joka pelkää uusia paikkoja, lentämistä ja muutosta, katoaa Brasiliaan kauneusleikkauksen takia! Kaarina on Oton mielestä ollut aina altis matkasaarnaajille, pölynimurikauppiaille ja enkelikursseille, mutta muuten hän on keskittänyt kaiken tarmonsa ensin aviomiehensä Ramin ja Oton, ja Ramin kuoltua, Oton hyvinvoinnin varmistamiseen. Kuin hyväksi perheenäidiksi syntyneenä Kaarina vuodesta toiseen liottaa lipeäkalaa, pilkkoo punajuuria, leipoo pakastimen täyteen pullia. Hän kääriytyy kotipesäänsä, josta ei halua enää minnekään muualle: Hänelle riittää rakkaus Ramiin ja lapseen. Mitä enemmän hän miehensä kanssa yrittää, sen enemmän Rami ärtyy, mitä enenmmän Kaarina vetäytyy, jos vain pystyy, sen varmemmin Rami lähestyy ja sitähän Kaarina on paitsi, Ramia. Nuoresta saakka kaunis nainen on tiennyt, että jossain on odottamassa jotain parempaa ja täydellisempää juuri hänelle, mutta vaikka päivät olivat etukenossa, kaatuivat eteenpäin, olivat kaikesta liian täysiä, Rami annosteli rakkauttaan pikkulusikalla.

Ne lusikalliset herättivät Kaarinassa himon repiä se kelmu. Siksi hän niin väsymättä ja pitkään jaksoi kurkottaa kohti Ramia.

Toisaalta pikkulusikkarakkaus vei hänen itsetuntoaan naisena:

Koskaan hän ei tuntunut aivan onnistuvan. Aina jostain kohtaa vuoti, repsotti tai tahriintui.

Ennen kaikkea piti olla kaunis, sillä vaikka mies ei huomaisikaan uutta kampausta tai hametta, hän huomaisi kokonaisuuden, ja miehen silmä oli hyvin harjaantunut näkemään kauneuden sekunnin murto-osassa, kääntymään sen puoleen.

Hyvin tarkkavaistoisesti Venho kuvailee elämän murroksissa kipuilevaa äitiä ja poikaa. Ennen hyvinkin likeisiä, nyt äidin uuden vision häikäiseminä, etääntyneitä. Kuusikymmenvuotias äiti on kadonnut jonnekin taikamaahan, missä hän aikoo tavoittaa jälleen sen ulkonäön, joka kuuluu hänen sieluiälleen ja sehän on Kaarinalla kuin nuoren naisen. Niinpä hän rohkeasti muuttaa kaiken tavoittaakseen sen onnen, jonka hän on aina tiennyt odottavan häntä. Järkevän äidin teko selvästi huojuttaa omissa ihmissuhdekiemuroissaan tuskailevaa Ottoa ja tarinan suurin valo on juuri murrosikäinen poika Valo. Hänen seurassaan Otto voi unohtaa, mitä kaikkea löysi äitinsä rapistuneen talon komerosta ja ennen kaikkea mitä hän huomaa ätinsä facebook-sivuilla, joista ei löydy enää edes tuttua nimeä vaan Kaarina November, joka näyttää kuvassa ihan eriltä kuin hänen äitinsä. Tosin kuva on otettu kaukaa, mutta silti.

Herää kiinnostava kysymys: Mitä Johanna Venho on halunnut kirjallaan sanoa? Kuten arvaattekin, vastuu on lukijan eli varmoja vastauksia ei tule. Otto on selvästi uskottavampi kaikellaan. Myös käsitettävämpi. Sen sijaan jokainen lukija varmaan muodostaa Kaarinasta oman näkemyksensä. Jollekin hän voi olla hyväuskoinen, vakavaa ikäkriisiä poteva nainen, joka lopultakin panee tuulemaan. Jollekin toiselle, esimerkiksi minulle, Kaarina on nainen, joka on koko elämänsä vetänyt väärää roolia. Hän on kantanut kauneuttaan kuin kukkaa, hengittänyt kuten hänen on odotettu hengittävän, tehnyt tekoja, joita hän on vaistonnut ympäristön häneltä odottavan. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänessä on selvästi potentiaalia enempään. Hänessä on mehiläiskuningattaren tuoksua ja hän olisi voinut olla ihan mitä vain, jos...

Sitä voi käydä niin, että kohoaa valoon oltuaan pitkään pimeässä. Pimeässä ja sakeassa hämärässä, pikku lamppu kädessä heilahdellen, reiteillä jotka ovat niin tuttuja, että karttoja ei tarvita. Kohoaa valoon ja tajuaa olleensa pitkään melkein sokea.

↧

Isänpäivää kohti keittiön puolella eli mitä meillä syödään viikonloppuna!

November 5, 2015, 12:33 pm

≫ Next: Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta...ja: Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

≪ Previous: Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Huomenna seison keittiön valtiattarena suunnilleen koko päivän ja siellä köökissä ei näytä yhtään näin siistiltä silloin. Nytkin on kiehumassa kuningatarsoppa, joten kauhan varressa olen varmaan tiiviisti. Ajattelin nyt jakaa mitä meillä syödään lauantaina ja sunnuntaina. Kyselin toivomuksia ja meidän menu mennee näin:

Lauantaina ongulassia Leenan tyyliin, joka maistuu kaikille. Sen kanssa tarjotaan patonkia, jäävettä ja punaviiniä. Aloitan punaviinin juottamisen lihoille aamusta ja samalla sitten pilkon ja ruskistan, ruskistan ja pilkon. Siis kevyttä freesausta oikeastaan, ei mitään tummaa pintaa mihinkään. Ja sitten vain moneksi tunniksi pata uuniin muhimaan. Jälkkärinä yksinkertaisesti Aino Samettinen Nougat-jäätelöä.

Sunnuntaina Lumimies haluaa grillata lohta eli hän saa toteuttaa itseään;) Minä valmistan alkupalaksi graavisiikatartarta kera mäti-smetanan ja mummon kurkkujen.

Lohen oheen valmistan veneperunat, jotka laitan maustumaan jo su aamupäivällä. Perunat kypsyvät kätevästi grillissä foliovuoassa.

Koska lohi on vielä noutamatta, voi olla pikkiriikkinen mahdollisuus, vähän keleistäkin riippuva, että sunnuntaina pöydässä nautitaankinzarzuelaa kera patongin. Juomana jäävesi ja valkoviini. Tässä herkku ylitse muiden! Ja huom. olemme testanneet ja kukaan ei ole huomannut, onko tämä katalonialainen kala-äyriäispatamme valmistettu tuoreista vai pakastetuista simpukoista. Tämä tieto siksi, että tuoreita simpukoita ei ole aina saatavilla, joten ei kannata tuotakaan asiaa stressata.

Sunnuntain jälkkärinä on omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Vaniljakastike varmaan tuodaan pöytään tällä kannulla:

Kyllä elämässä pitää olla Taikaa! Olen sen sata kertaa sanonut, että en kerää enää muuta kuin kirjoja ja elämyksiä, mutta..., kun sain tämän kannun Bessulta synttärilahjaksi, koin Taikaherätyksen. Joulupaketteihin eräälle nuorelle parille kääritään mustavalkoista Taikaa ja huomenna paketoin punaiset Taika-espressokupit aluslautasilla joulupakettiin itävaltalaisille ystävillemme. Ne ovat niin söpöt, että ne voisi syödä! Siinä Yhdessä Paikassa on muuten juuri Taika -astioita kattauksissa.

Ja sitten eikun syömään! Meillä pöydässä kaksi kertaa viikossa myös capresea...maailman terveellisintä salaattia.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

↧

Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta...ja: Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

November 7, 2015, 5:00 am

≫ Next: Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut

≪ Previous: Isänpäivää kohti keittiön puolella eli mitä meillä syödään viikonloppuna!

Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta hän on tyttäreni isä. Olen elämälle kiitollinen siitä, että olen saanut paitsi kokea itse unohtumattoman isä-tytär -suhteen, myös saanut seurata, miten mieheni on ollut tyttärelleen isänä. Miten monta hauskaa asiaa heistä muistankaan aina siitä hetkestä kun heräsin nukutuksesta ja pieni nyytti siinä vieressäni ja tummat hiukset isältään. Isänsä oli saanut hänet heti syliinsä, kun tämä mami vielä heräili nukutuksesta. Siinä he viettivät ensimmäiset kaksi tuntia toisiaan katsellen. Meri oli heti Meri ja tutkaili hyvin tarkasti, että mikähän ukkeli tuo otus oikein on. Siinä he loivat jo raamit suhteelle, josta tuli vahvan riemuisa ja minulle ilo sivusta seurata. Ikinä ei ole tavattu niin ahkeraa lumilinnan rakentajaa kuin Lumimies, ikinä ei ole ollut yhtä sinnikästä pyöräilemään opettajaa, kirjojen ääneen lukijaa, ei yhtä ahkeraa tyttären kanssa retkeilijää: Muuratsalon vuoret ja luolat tulivat tutuiksi kaikkina vuodenaikoina ja tyttärestä tuli sinut luonnon kanssa. Ei tarvittu mitään huvittelupuistoja, sillä aina Meri ja kaverit saattoivat lähteä metsäretkille ja myöhemmin myös saariin telttailemaan.

Koska kotonamme olivat ovet avoinna tyttären ystäville, vietettiin monet hetket kuunnellen nuorten juttuja ja aina sekä tyttären synttärinä 29.12. että uutena vuotena Merin isä järjesti ensin lapsille ohjelmaa ja myöhemmin murrosiän vuosina vei heitä nuorten huvitteluihin kaupunkiin sekä haki myös pois ihan sama mitä kello oli. Se oli yhtä ajamista ja talo aina täynnä nuoria, mutta se oli hyvää aikaa, vaikka minä olinkin kuin hotelli-ravintolan pitäjä ja usein löysin nuorisoa istumassa aamutunneila keittiöstämme enkä koskaan voinut etukäteen tietä, montako istuu ruokapöytäämme. Nuorissa on taikaa!

Elämän arpapelissä ei voi isäänsä valita, mutta toivon mahdollisimman monen saaneen hyvän, rakkaan oman isän, jota on hyvä muistella sitten kun häntä ei enää ole. Kannattaa muistaa, että tänne ei ole kukaan jäänyt ikuisesti olemaan. Kun välit isään ovat selkeät ja lämpimät, kantaa isärakkaus vielä senkin jälkeen kun isä on tähtenä taivaalla.

Toivotan kaikille lämminhenkistä Isänpäivää!♥

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. - Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit odottanut vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.

Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että 'tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta.' Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yön tunnit, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.

Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpenä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeaa hellyysjäätelöä.

Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla ikävääsi ja pelkoosi. Mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin lähdettyäsi vuorokauden suoraa huutoa ja minut piti sitoa sänkyyn kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkkoja luit minulle niin, että äänesi käheytyi. Nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka olikaan kanssani: Oma isäni, maailman paras isä.

Rakas isä, Kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi kaikkea kohtaan, istutti tyttäreesi järkymättömän oikeudentajun kaikkea elollista kohtaan. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan kun heikottaa. Ne ovat elämäni pelastuslautta, jolla selviän myrskystä kuin myrskystä. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä kantaa.

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

♥:lla
tyttäresi Leena

Sing Me A Song Again, Daddy

↧

Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut

November 8, 2015, 8:00 am

≫ Next: Tua Harno: Oranssi maa

≪ Previous: Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta...ja: Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

Linnut. Linnut ovat aina vaikuttaneet ihmisiin. Niiden lennosta on luettu sateet, myrskyt ja sodat. Ne ovat ennustaneet rakkautta ja sen tuhoa. Ne ovat innoittaneet taiteilijoita ja säveltäjiä. Kansallissäveltäjällemme Sibeliukselle ne olivat kaikki kaikessa. Ensimmäinen ’oikea kirja’, jonka muistan itse lukeneeni on Anni Swanin Iris rukka, jonka kannessa Iris hyvästelee syysmuutolle lähtevät kurjet. Siitä päivästä kun näin kirjan kannen, ei ole syksyä etteikö minunkin pidä saada hyvästellä kurjet. Haukka on eräs Hellaakosken vahva runo, mutta haukat ovat muutakin ja se jokin niissä kiehtoo ainakin minua. Haukka saapui kerran yläterassimme kaiteelle ja siinä me katselimme toisiamme liikahtamatta silmiin minuutteja: Aikamatkusta yli vuosituhanten. Kotka on vallan ja voiman symboli: Kokko oli tulen lintu ja itsessäänkin jo tulinen. Lintujen kevätmuutosta seurataan kesän saapumista Suomeen ’västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään.’ Mustarastaan huilu on soittanut monet suviyön rakastavaiset tunnelmiin ja lokki edustaa minulla aina sitä, mistä olen lähtöisin, rannikkoa, merta, vapautta. Lokin lento on vapauden kaari. Töyhtötiainen taas tuo mieleeni...

Filosofi, kolumnisti ja kirjailija Eero Ojasen ja kuvittaja Daga Ulvin yhteistyö on synnyttänyt upean kirjan Suomen myyttiset linnut (Minerva 2015), jonka kohderyhmäksi sovimme me kaikki. Kirja ei pyri olemaan lintutieteellinen teos, vaan se on osa Suomen kansantarustoa ja mytologiaa linnuista kautta aikain. Kirja on niin kiehtova, että luin sen yhtenä iltana Lumimiehelle ääneen ja jokaisen upean kuvan kohdalla piti pysähtyä ihmettelemään ja ihailemaan Ulvin käden jälkeä. Koko sivun lintukuvat ovat kuin maalauksia ja tekstisivujen pikkukuvat elävöittävät lukuelämystä niin että perheen pienimmätkin jaksavat seurata mukana yhteisessä ääneenlukuhetkessä.

Kansantarun mukaan maailma syntyi vesilinnun munasta, mutta vaikka tarinaan liittyvät Väinämöisen kyyneleetkin, tätä syntyteoriaa kerrotaan muuallakin maailmassa monien kansojen keskuudessa. Suomensukuisia kansoja on kuitenkin sanottu vesilinnun kansaksi, mikä kertoo vesilintujen merkityksestä meille.

Aikojen alussa sotka lenteli yksinään tyhjän, aavan alkumeren päällä ja ihmetteli ikävissään, mihin se pääsisi pesää rakentamaan. Silloin veden emonen nosti polveaan merestä, sotka luuli sitä mättääksi ja laski siihen munansa. Siinä emosen polvella sotka hautoi muniaan, mutta sitten veden emonen joutuikin jostain syystä liikauttamaan polveaan, munat vierivät veteen, yksi niistä meni rikki, ja tästä rikkoutuneesta munasta muodostui maailma.

Kurki on kuikan ja joutsenen ohella varmaan yksi mytologioita johtavista linnuista, sillä miten voitaisiinkaan ohittaa miljoonia vuosia vanha laji, johon littyy tarina toisensa jälkeen. Minuun kurki siis tuli tyttökirjasta Iris rukka, mutta luettuaniRichard PowersinMuistin kaiku, olin mennyttä naista. Nyt ei enää riitä hyvästellä kurjet, vaan on lähdettävä pois täältä saarelta sinne, missä on peltoja, on saatava nähdä kurjet lepäämässä matkalla etelään syksy syksyn jälkeen. Suomen myyttiset linnut kertoo, että kurjen tehtävänä oli kannatella koko taivasta – eli taivaankantta – päänsä päällä. Kansalle kurki toi monenlaista sanontaa ja ennettä: puhuttiin kurkihirrestä, joka onkin talon tärkein yksittäinen osa, kurki oli myös lintujen kuningas, käärmeiden tuho ja kevään airut, jonka saapumista seurattiin tarkoin. Suomalaisessa kansantarustossa kurkeen liittyi taas kerran Väinämöinen ja Sammon ryöstö.

Sanonta ’pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä’ saa selityksensä kirjassa. Kuka olisikaan uskonut, mihin se littyy!

Joutsen, pyhä lintu, Sibeliuksen lintu, vainajien sielujen kuljettaja, Jumalan lintu, suuri lintu kahden maailman rajalla. Lintu joka kuljettaa viestejä vainajien maailman ja tämänpuoleisen välillä. Lintu, josta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia Karjalassa, jossa joutsenen uskottiin olevan ihmisen sukulainen.

Kalevalassa Louhi, Tuonelan emäntä, käskee Lemminkäistä tappamaan joutsenen. Muuten Lemminkäinen ei saisi hänen tytärtään, jota tämä tavoitteli. Lemminkäinen tekee työtä käskettyä, menee joelle ja ampuu joutsenen. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Joutsen oli pyhä lintu, siihen ei saanut kajota. Lemminkäinen kokee pian itse saman kohtalon, kun häntä väijynyt vihamies surmaa hänet nuolellaan ja urho suistuu itse saman tien virtaan, josta hän joutsenen ampui.

Eero Ojasen ja Daga Ulvin teos Suomen myyttiset linnut jakaantuu kahdeksaan osaan: Kaiken alku ja loppu, Kahden maailman rajalla, pyhiä olentoja, Noitien ja paholaisen apureita, Onnen ja epäonnen lintuja, Levottomia sieluja, Ikäviä vieraita ja Pelottavia ennustajia. Kirja on niin kiinnostava, että tämän äärellä näen viihtyvän joulun aikaan vilkkaimmankin lapsen vanhempineen, sillä kuviin ja tarinoihin on kudottu mukaan riittävästi tummaa ja jännittävää: Siis ehdoton joulukirjasuosikkini! Kuten huomaatte, en malttaisi lopettaa, sillä kiinnostavat pöllöt ja haukat vielä puuttuvat, ja suloinen, myyttinen kuukkelikin, veikeä västäräkki ja kiehtova korppi sekä kuikka, joka vei minua jo Mauri Leivon kirjassaKuikka alkulintu. Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Olkoon se nyt kaunein Suomen myyttisistä linnuista, lintu, josta Saima Harmaja kirjoitti koskettavan runonsa Nurmilintu:

Nyt, sateen jälkeen, etkö muistaa vois,

vain etten tahdo toista laulupuuta,

en koko maailmasta pesää muuta.

Pois nurmilintuasi ethän häädä?

Suo mulle sija! Suo mun syliis jäädä!

Suo minun lentää kotiin ainoaan.

Ei ole suloisempaa päällä maan.

Nurmilintu oli Tuonelan lintu, siis sielulintu, joka tuli noutamaan toiselle puolelle.

↧

Tua Harno: Oranssi maa

November 10, 2015, 12:00 am

≫ Next: Anne Helttunen, Annamari Saure,Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita

≪ Previous: Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut

Kylmyys, marraskuun loppu, hän ei pysty tähän, jostain hänen sisältään etualalle työntyi kuva penkkariajeluista, oli ollut samanlainen hyinen ilma, mutta hän oli ollut niin onnellinen, että ei palellut. Janne otti hänen lapasestaan kiinni ja Sanna leikki, että ihmiset hurraavat heille. Karkkisateessa hän ja hänen poikaystävänsä, lakkiaisten jälkeen he muuttaisivat yhteiseen kotiin.

Siihen, johon Sanna ei enää koskaan voisi palata. Siellä, vanhan rakennuksen vedossa, hennossa ilmavirrassa hänen kasvattamansa orkideat.

Tua Harnon toinen kirja Oranssi maa (Otava 2015) on monivivahteinen kasvukertomus nuoresta Sannasta, joka yllättäen löytää itsensä oudosta tilanteesta: Poikaystävä on jättänyt, Sanna on raskaana, gradu on kesken, isä Veijo asuu Sarinsa kanssa ja äidillä kaikki on yhtä huonosti kuin tuntuu aina olleenkin. Jokin Sannan sisällä ei vain toimi, siitä tuntuu viestivän sekä expoikaystävä Janne kuin myös Sannan isä Veijo ja pahimpana päivänä Sanna miettii jopa itsemurhaa. Sanna hapuilee ratkaisua kovasti, mutta ei saa elämänsä kuviota ehjäksi. Mikän ei valmistu, ote on väsyneen turta ja hervoton. Kukaan ei auta poimimaan sirpaleita, eikä asiaa auta ollenkaan se, että Sanna joutuu asumaan nyt äitinsä kanssa:

Äidin luona televisio oli kovalla, äiti kommentoi sitä ja lukemaansa ilmaisjakelulehteä, ja söi samalla perunasalaattia suoraan rasiasta. Majoneesikastikkeen roippeet poskella hän tarjosi haarukallisia Sannalle, joka pudisti päätään. Äiti ei ollut kertonut poikki menneistä hampaista, niitä oli paha katsoa. Maissinjyvän väriset hampaat, kielen reuna oli röpelöinen ja sen päällä aivan kuin homeen valkoista nukkaa.

Yllättäen isä tekee ehdotuksen, jossa Sanna voisi lähteä Australiaan kaivosyhtiölle tekemään henkilötutkimusta. Veijolta Sannan mielestä kuin ehdotus, jolla tämä saa täydelliseltä näyttävästä elämästään siivottua epätäydellisen tyttärensä pois silmistä, mutta toisaalta ihan uusi ovi, josta Sanna ei voi olla kulkematta. Kaivoksilla Sanna kohtaa paitsi hurjasti tienaavien mainarien röyhkeät katseet, myös suomalaisen Martin, johon rakastuu päätä pahkaa. Levoton Martti ei helposti paikallaan pysy, mutta rankalla kaivostyömaallakin näkyvät tähdet ja jokin kohtaamisessa on kuin tähtiin kirjoitettu, vaikka ’Sanna on rasittava ja raskaana’, kuten Martti lohkaisee. Tähdistä Sanna ei paljoakaan tiedä, mutta Martti opettaa kädestä pitäen Etelän ristin, jolla onkin tarinan jatkossa merkittävät seuraukset.

Sanna on tavannut kiinnostavan naisen, joka ensi hetkestä haluaa selvästi olla hänen elämänsä guru, jopa painostavuuteen asti. Ralda on erämaan hiekkaa, jäntevyyttä ja kestävyyttä. Hän houkuttelee Sannan lähtemään kanssaan pitkälle vaellukselle erämaahan. Tarkoitus on karkoittaa masennus sekä saavuttaa eheytyminen, jonka jälkeen Sanna uskoo palaavansa Martin luo kuin uutena ihmisenä. Sanna uskoo Raldaa Martin epäilyistä huolimatta ja lähtee erämaahan naisen kanssa, josta väreilee sähköä, lämpöä ja pelottavaa vahvuutta...Naisen kanssa, joka tuoksuu kanelilta ja uhalta.

Oranssi maa on hyvin eri kuin Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät. Ilahduttavaa on huomata, että kirjailija ei jämähdä loistavan esikoisensa raameihin, vaan etsii aivan uusia kulisseja. Vertasin Tuaa esikoisensa jälkeen jopa Linn Ullmaniin, josta kovasti pidän. Varmaan mehiläiskuningatar Siri sai aikaan tuon sillan. Toisaalta Harno on myös vahva miesten kuvaaja. Poju esikoisessa ja nyt Martti, Janne,Veijo ja Ville. Vaikka Martti on Oranssissa maassa niin keskiössä, minua kiinnosti kovasti Sannan miltei tunnekylmä isä Veijo sekä niin ihanasti tavallinen, mukava veli Ville. Ville on kirjan lämpöpatteri! Siinä missä Jonnekin pois oli minulle 2013 vuoden paras kotimainen kunnes Riikka Pelo julkaisi huikean Jokapäiväinen elämämme, Oranssi maa ei yllä ihan samaan. Ei yhtä pahaa sanaa kirjailijan lahjakkuudesta, johon uskon kuin kiveen ja mereen, vaan tarina ei vain vienyt minua kuten teki Ne jotka jäävät:Jäin paitsi sitä flow-tilaa, jonka esikoinen tarjosi. Sannan lapsellisuus ärsytti ja Ralda vieläkin enemmän, koska hän oli lukijalle niin läpinäkyvä, vaan ei Sannalle. Tarinan hengitys oranssin hiekan kautta eli se maagisuus, jota Harno lienee hakenut nousi pintaan ajoittain, mutta rohisten. Konaisuudesta en siis anna napakymppiä, mutta pidin siitä, miten Harno kuvasi muuta: Sannan äitiä, isää ja veljeä. Täydellistä perhekuvausta epätäydellisestä perheestä, jota olisinkin nauttinut mieluummin Raldan sijasta. Sinänsä aluksi innostuin juuri siitä, että kirjan tarina osin tapahtui Australiassa, mutta lopulta löysin Harnon vahvuuden niissä arkisissa kuvauksissa, jotka olivat ennen lähtöä ja taas palatessa eli Sanna ja Janne, Sanna ja Martti, Sanna ja äitinsä, sitten Ville, Erika ja Robby.

Leo Tolstoin sanoin:”Kaikki onnelliset perhet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tua Harno on peto kuvaamaan perheitä ja niiden sisäisiä jännitteitä ja varmaan häneltä syntyisi dramaattinen avioliittoromaanikin. Edelleen siis Linn Ullmanin viittaa Tuan harteille sovitan... Hän osaa myös uida miehen pään sisään todenmakuisesti. Kuvaus Sannastakin äitinsä kanssa asumassa on koskettavampi, kuin Sanna aavikolla tähtisateessa, vaikka jälkimmäistä visualistina voinkin ihailla. Majoneesia huulilla, haiseva hengitys, kalliit kulutusluotot, äidin täydellinen trendittömyys...se arjen nuhjuisuus ja turtumus, kuin tarttuva ihottuma, jota ei voi edes raapia.

Hän tajusi, että osasi lukea vain kylmyyttä, aavikon polttavuus oli hänelle vierasta. Hän ei ollut tiennyt, että synnyinmaan ilmasto oli kirjoittautunut häneen...

Oli vain yksi paikka jonne hän halusi.

Hänen kulkunsa olisi kaipauksen muotoinen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja/Lumiomena Annika/Rakkaudesta kirjoihinMaisku/Täysien sivujen nautinto Mai/Kirjasähkökäyrä Jonna/Kirjakaapin kummitus

↧

Anne Helttunen, Annamari Saure,Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita

November 11, 2015, 12:00 am

≫ Next: Marraskuu on mahdollisuus ja tilaisuus uuteen!

≪ Previous: Tua Harno: Oranssi maa

Kirjailijuutta on mystifioitu kautta aikain. Siihen on liittynyt yllättäviä sattumuksia, suuria kohtalon käänteitä, nälkärunoilijuutta kuin myös tähdenlentoja, joissa liian huikea esikoinen on jättänyt varjonsa kirjailijan muun tuotannon ylle. Kirjailijuus on ollut kollegoiden kanssa vietettyjä kosteita vuorokausia ja matkoja Pariisin humuun. Se on ollut lahjakkuutta, joka on löynyt itsensä läpi niin Sammatin torpasta kuin Lapinlahden Väärnin pappilasta. Se on synnyttänyt tekstiä läpi nälän, joka oli niin kova, että tuleva suuruus jäi kerta kerran jälkeen luokalleen ei tyhmyyden tai laiskuuden, vaan nälän takia. Samalla kun kyynelehdin Aleksis Kiven kovaa kohtaloa, iloitsen Eino Leinon onnesta syntyä perheeseen jonka ilmapiiristä oli helppo ponnistaa Suomen kansan sydänten runoilijaksi.

Miten lie laita tämän päivän kirjailijoiden? Nythän on luovan kirjoittamisen koulutusta. Nälkää tuskin kenenkään tarvitsee nähdä ja koulua saavat kaikki käydä säätyyn katsomatta. Nytkö olisi se aika, jolloin voisi vain päättää tulla kirjailijaksi, istua alas kirjoittamaan, muistaa samalla verkostoitua suhteiden takia ja hups!, tässä olisi nykykirjailija! Ainoana haittana selän rasittuminen loputtomasta istumisesta tai ranteiden ja olkäpäiden säryt kiitos ahkeran koneen naputtelun. Vieläkö elää Viidan ja Meriluodon henki, vieläkö joku kirjailija kirjoittaa plataaninkuoreen tai nukahtaa Montparnassen hautausmaalle Baudelairen hautapatsaan juurelle anisjuomien säpsähtelevään uneen...

Anne Halttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen kurkistavat teoksessa Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita (Avain 2015) valokuvin ja tekstein yli kahdenkymmenen nykykirjailijan työtiloihin ja työskentelyyn.Koska kyseessä ovat juuri kirjailijat, saamme runsaasti tietoa tekniikoista ja vinkkejä miten eri tavoin kirjailijaksi voi tulla. Edustettuna on niin lasten- kuin nuortenkirjailijoita, kuin myös runoilijoita, dekkaristeja ja historiallisen romaanin taitajia. Kirjan runsas ja paljon kertova kuvitus on valokuvaaja Jari Suomisen taidonnäytettä. Samalta tekijäkolmikolta on aiemmin ilmestynyt hurmaavaHaltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.

Mielettömän suositun lastenkirjasarjan Tatu ja Patu tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat vahva tiimi, jossa molemmat tekevät sydämellä ja taidolla yhteen. Kummatkin ideoivat tarinoita, Sami piirtää kuvat ja Aino värittää ne. Pari sanoo ettei voi erottaa missä toisen työ loppuu ja toisen alkaa. Sami tosin huolehtii kuvallisesta taustatyöstä, joka vaatii runsasta tutkimista ja vertailua. Tatun ja Patun kummat keksinnöt –kirjaa varten tarvittiin apua assyrilogian professoriltakin!

Tatu ja Patu kirjoja on käännetty 21 kielelle. Kuvassa ulkomaiset tekjänkappaleet odottavat vintille viemistä. Vuonna 2007 viides Tatu ja Patu –kirja Tatun ja Patun Suomi palkittiin Finlandia Junior–palkinnolla. Mieli ja maisema kirjassa kaksipäinen kirjailija ja pariskunta kertoo hyvin tarkasti työskentelytavoistaan.

Meistä moni tuntee kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan, joka aloitti kirjoittamisen vasta aikuisena. Miten mieleen nyt tulikin Carol Shields, joka aloitti vasta noin nelikymppisenä...Virpi ei ollut mitenkään aikonut kirjailijaksi, vaan hänen tutkijan mielensä kääntyi luovuuteen vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Kirjailijuus oli Virpille kuoresta ulostulemista ja auttoi häntä asumaan paremmin itsessään:

Kirjoittaessani nuohoan mieleni labyrinteissa nähdäkseni, millainen minä olen. On ollut ilahduttavaa huomata oman itsensä kuoriutuminen ja avautuminen.

En olisi voinut aloittaa kirjoittamista kaksikymppisenä. Olin silloin ihan eri ihminen. Minun kirjoittamiseni on riippuvainen siitä tiestä, minkä olen kulkenut.

Virpi kirjoittaa omassa työhuoneessaan, jossa on värejä. Värit stimuloivat häntä. Myös kaksi konetta pitää olla eli läppäri ja sitten kunnon kiinteä työkone, jonka vieressä on tulostin. Määritelmiä pakeneva kirjailija on perfektionisti, joka kirjoittaa alut usein viisikymmentä kertaa. Hauskaa oli saada tietää, että Virpikin on lukenut nuorena neljätoistaosaisenKansojen historian kuin seikkailukirjana, tein itse samoin.

Anna-Leena Härkösestä olisin voinut valita kuvan, jossa hän on kääriytynyt sohvalle mukavaan asentoon huovan alle lukemaan, mutta nyt hän saakin edustaa romanttista Sartre-Beauvoir-tyylistä kahvilakirjailijaa: Ekbergin kahvila tarjoaa Anna-Liisalle hyvän nurkkauksen tekstin korjailuun.Härkönen on erittäin tunnettu muutenkin kuin kirjojensa kautta, sillä hän on myös näyttelijä. Itse tunnen hänet kiehtovista kolumneistaan, en niinkään kirjoistaan, joita kyllä ostan tyttärelleni. Kun Anna-Leena kirjoittaa, hän ei tee mitään muuta. Kolmen vuoden kirjoitusputken jälkeen, onkin sitten saatava kunnon loma. Arviot tulevat Anna-Liisalle kustantajan kautta suodatettuna, sillä hän haluaa suojata mieltään ja turvata varmaan myös siten työskentelynsä. Suosittelen, sillä miksi antaa ikävien kirjoitusten syödä energiaansa!

Ach!...no juu, oi noita runoilija Tomi Kontion silmiä.Tommy Tabermann teki minut aikoinaan ihan mykäksi koppaamalla syliinsä kaiken kansan nähden kirjamessuilla ja antaen kunnon poskisuudelmat, mutta Kontio tekisi sen vain katseellaan. Älkää nyt vain luulko, että Kontio on tässä vain silmiensä tähden: Hänhän on runoilija! Kontio ammentaa metaforista, joita hän on aina käyttänyt enemmän kuin yleensä on tapana. Rosoa hänen tekstiinsä tuo itähelsinkiläinen karuus. Viimeiset kymmenen vuotta hän on asunut Myllypurossa.

Lukemaan Tomi oppi nelivuotiaana ja kun hän luki Seitsemän veljestä hän ajatteli oitis olevansa Aleksis Kivi. Tomilla oli tapana kirjoittaa hullunkurisia tarinoita Timo-veljensä toilailuista ja lopulta ne jalostuivat fantasiatrilogiaksi Keväällä isä sai siivet, joka palkittiinFinlandia Juniorilla vuonna 2000.

Monet varmaan miettivät, että’miten pitkää päivää kirjailijat tekevät’. Tomilla se voi olla vain kaksi tuntia, sillä perheessä on useita lapsia eikä runoja synny liukuhihnalta. Usein mukaan tulee paussin jälkeen vielä toiset kaksi tuntia. Kontio työskentelee ikkunattomassa vaatehuoneessa, voisi sanoa komerossa. Hän ei kaipaa mitään häiriötä itsensä ja syntyvän tekstin väliin.

Runoilija, kääntäjä ja kustantaja Leevi Lehto saa minutkin tuntemaan itseni laiskaksi. Hän tekee helposti 18-tuntisen työpäivän ja väittää stressin olevan hänelle tuntematon käsite. Kun lukee jutun loppuun, voi huomata, että ei se ihan näin mene eli kannattaa painottaa, että Lehto ei tunne stressiä.

Työhuoneessa palaa aina kirkasvalolamppu ja jalkojen päällä on huopa. Asento on rento.

Leevi Lehto on kirjallisuusmaailman erakkosusi. Ehdottomasti alfauros. Hän kaihtaa määreitä, vaikka on itse kuin elävä superlatiivi. Hän on runoilija, vaikka käyttää vähiten aikaa runoilemiseen. Hän suomentaa englannin kielestä, vaikka ei ole koskaan opiskellut englantia. Hän omistaa kustantamon, jonka kirjoista taittaa suurimman osan olematta graafisesti koulutettu. Minuun Lehto on viimeksi tehnyt suuren vaikutuksen tällä runokirjalla, sillä hänhän osallistuu kirjan tekemisessä kaikkeen, myös kansiin, missä on ällistyttävä visualisti. Kaikkein kiinnostavinta Lehto-osiossa on se, mitä hän puhuu kääntämisestä...

Tässä istuu ideatuolissaan julkaisukuningatar Raija Oranen.Hän on julkaissut jo lähes 80 teosta! Lomia hän ei pidä: Hän on onnellisin saadessaan kirjoittaa. Kirjailija Orasen päivärytmi on säännöllinen ja sitä häiritsevät vain arjen askareet, joista varmaan mukavimmat ovat kuitenkin koiruudet Sulo Raitis ja Voitto Palo. Koirat lenkittävät emäntäänsä, joka on kirjoittanut niin romaaneja, televisio- ja radiodraamoja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lastenkirjoja kuin kertomuskokoelmia. Kukapa meistä ei muistaisi tv-draamoja Ruusun aika ja Puhtaa valkeat lakanat.

Raija Orasen mielestä lukijan pitää päästä helpolla:

Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa sen viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on.

Raija Oranen uskoo Ernst Hemingwayn viisauteen, että kirjailijan pitää ensin elää, jotta hän pystyy kirjoittamaan muustakin kuin itsestään. Kukahan olikaan hän, joka sanoi, että ’pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä, tullakseen kirjailijaksi...

Tässä kauniissa talossa Ginestrellassa, Italian Assisin hiljaisuudessa, runoilee Tommi Parkko. Parkko ei usko inspiraatioon, vaan runoilijuus on hänestä käsityöläisammatti. Ideat tulevat missä vain, mutta sitten alkaa niiden työstäminen. Ykden runon valmistuminen voi kestää kolmekin kuukautta. Ollessaan Italian resiedenssissä, Parkko työskentelee aamuyhdeksästä iltaseitsemään.

”Olen äärimmäisen rauhallinen enkä hetkuile yhtään, mutta toisessa kohtaa minulla on tiukka aikataulu”, Parkko kuvaa elämäntapaansa. Kun hän on elänyt kolme viikkoa Assissa, hän kyllästyy hitaaseen aikaan ja alkaa kaivata vauhdikasta kaksiviikkoista Suomessa monenmoisten velvoitteiden ja ihmisten parissa.

Anja Snellmanin työhuone sijaitsee Helsingissä, mutta hän kirjoittaa paljon myös ulkomailla. Työpäivä alkaa jo kahdeksalta ja kestää monta tuntia. Yleensä päivään mahtuu kolme työrupeamaa kotimaassa, ulkomailla hän kirjoittaa koko päivän.

Anjalle kirjoittaminen on aina ollut vaihtoehto A. Nuoruudessa hän kuitenkin otti käyttöön B:n eli lähti lukemaan kotimaista kirjallisuutta ja psykologiaa. Sitten tuli kirjailijuus ja lähes kolmekymmentä romaania. Nyt jälleen psykoterapian erikoistumiskoulutus:

Uskon Aksel Sandemosen mottoon ’Pakolainen ylittää jälkensä’. Nyt menin taas kerran yhdet jäljet ja otin käyttöön myös vaihtoehdon B!

Aika kertoa, keitä ovat kirjan muut henkilöt: J.K.Ihalainen, Risto Isomäki, Markku Karpio, Heli Laaksonen, Tuija Lehtinen, Leena Lehtolainen, Kari Levola, Harri István, Outi Pakkanen, Seppo Saraspää, Johanna Sinisalo, Kaari Utrio ja Kalle Veirto. Ja tämän lisäksi esittelen vielä ihan lopussa kaksi naiskirjailijaa.

Kirjan ulkoasu on hyvin huoliteltu, taitto on lukemaan houkuttava: Tekstit vaihtelevat selvin luvuin, joita jäsentävät kokoaukeamakuvat sekä sivun kuvat. Mukana on elävöittäviä pikkukuvia. Kuvatekstit ovat huolelliset ja riittävän tarkentavat. Siis täydellinen lahjakirja, kuten oli Haltiakuusen allakin!

Tunnelmallinen Lasimestari Helsingin Kallion sydämessä oli lähes kolme vuotta Johanna Venhon ja Seita Vuorelan yhteinen työhuone. He kirjoittivat Lasimestarissa vuoroviikoin, mutta kun toinen oli poissa, oli kuin toinen olisi kuitenkin ollut häiritsemättä läsnä.

Lasimestarissa järjestettiin myös kirjailijatapaamisia ja siellä kokoontui kirjailijoiden lukupiiri, josta Vuorela kertoi:

Kirjailijat muodostavat ystäväpiirejä, sukulaissielut kokoontuvat. Vaikka kirjoitan proosaa, olen lyyrkko. Siksi ei olekaan ihme, että läheisimmät kirjailijaystävät ovat runoilijoita, kielelle herkkiä.

Myös Venho kuuluu lyyrikkoihin ja näin hän kuvaa kirjailijanlaatuaan:

Prosaistinakin olen runoilija. Runon muoto ei jätä minua.

Johanna Venho kirjoitti ylensä huoneen perällä sohvalla. Näin ohikulkijoiden katseet ja keskustelut eivät häirinneet häntä. Seita kirjoitti mieluusti ikkunan edessä. Lasimestarista hän löysi myös kirjakaapista taidekirjoja, jotka olivat hänelle lepoa omasta työstä:

Kuvataide on niin erilainen taidemuoto kuin kirjallisuus, että se antaa mielelle mahdollisuuden rauhoittua. Kun sanat ovat se työkalu, jota itse käyttää, kuva antaa ajatuksen levätä.

Venho kertoo ettei ole kauhean innostunut puhumaan itsestään:

Kirjoittaessa saan peilata itseäni kirjan maailmaa vasten ja luoda henkilöitä ja elämää, joka laajentaa omaa todellisuutta. Kirjoittaminen vaatii erilaisiin näkökulmiin ja kokemuksiin eläytymisen kykyä. Olen aina ollut voimakkaasti muihin eläytyvä ihminen.

Jurmon saaressa Karikko-kirjan kirjoittanut Seita kuvailee levottomuuttaan sekä työhuoneella että nuoruudessa. Hän muisteli myös Risto Ahdin luonnehdintaa, että Seita Vuorela on lyyrikko. Eikä runous ollutkaan hänestä ikinä pois. Lasimestarissa työskenteleystä Seita Vuorela kertoi:

Lasimestarissa työskennellessäni keskeiseksi nousi melankolian teema. Miten asiat joskus tuntuvat suorastaan käsinkirjoitetuilta? Kuin sattumalta törmäsin sellaiseen melankolian diagnoosiin, jossa kuvattiin yhtenä oireena, että ihminen tuntee muuttuvansa lasiksi. Melankoliaan ja herkkyyteen yhdistyy lasi.

Lasimestarissa oli syntymässä Karikkoa seuraava kirja, jonka työnimi oli Lasipoika.

In memoriam Seita Vuorela (1971-2015)

↧