Viiden jengi pysyi kasassa kunnes aika ja paikka heidät erottivat. Mikään ei ole tavallisempaa kuin nuorten ihmisten ryhmä, jonka jäsenet vanhetessaan lähtevät kukin omaan suuntaansa tekemään työtä ja rakastamaan, epäonnnistumaan ja onnistumaan, mutta Kurt Koffkaa lainatakseni ”kokonaisuus on muuta kuin osiensa summa”, mikä tarkoittaa että jengi on jotain muuta kuin sen muodostaneet viisi individualistia. Minun vanhan jengini saa kootuksi yhteen enää muistoissa, ja kun kuuntelen meitä kokonaisuutena, minut valtaa nostalgia, ei kaipuu menneisyyteen vaan tulevaisuuteen, tulevaisuuteen jonka me viisi, jotka olimme jotakin enemmän, tulisimme valloittamaan.
Norjalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, Otava 2019, suomennos Kristiina Rikman) oli minulle omia nostalgioitani kasvattava teos, jonka myötä koin monenmoisia tunteita aina oman jengimme kaipaamisesta mieleni terapiahuoneeseen, joka Sirillä kesti vuosikymmenen oikeasti. Sen huoneen mielipahan seinät, jotka kuiskivat kaikesta siitä, mitä ei ollut saavutettu, ei siitä mitä oli saavutettu. Tänä aamuna juuri heräsin ajatukseen, miksi en ole lähtenyt lukemaan taidehistoriaa, miksi en siihen kykene nytkään? Sirillä taas:
Mielipaha siitä mitä ei koskaan tapahtunut, mielipaha siitä että tuli tuupatuksi, potkaistuksi, tyrkätyksi, tönäistyksi. Kauan sitten runoilija identifioi huoneessa olevan naisen: ”Nimeni on Olisin Saattanut Olla. Nimeni on myös Ei Enää. Liian myöhään. Näkemiin.”
Kirjan kertoja on S.H. Hän on nuori nainen, joka saapuu New Yorkiin jättäen taakseen minnesotalaisen kotinsa turvan, löytääksen sekä oman elämänsä siivet, että ensimmäisen romaaninsa sankarin. Hän asuu pimeässä huoneessa, jossa on vain keittokomero, vielä pimeämpi makuuhuone ja pikkuruinen kylpyhuone maksaen siitä tuhottomasti. Tärkein oli kirjoituskone ja oma huone, ovi jonka voi sulkea perässään eikä kukaan määrittele vuorokausirytmiäsi. Kun rahat lopppuvat, hän tonkii ruokansa roskiksista, sillä ylpeys ei anna periksi pyytää rahaa kotoa. Nuori nainen haluaa tulla kirjailijaksi melkein hinnalla millä hyvänsä, mutta ei ’ihan millä hyvänsä’, sillä vaikka hän hakeutuu taiteilijapiireihin, hän on varuillaan kaikkien alkoholia kovempien huumeiden kanssa. Ainoa missä kodin suojissa varttunut nuori tyttö suuressa kaupungissa on heikoilla, ovat kaupungin todelliset vaarat: Miehet, joilla on valtaa. Katsoimme vastikään tv-sarjasta The Affair jakson, jossa perheen uhmakas tytär joutuu helvetin kiirastuleen vaikutusvaltaisen miehen kynsissä, vain koska nuori nainen halusi päästä pinnalle, tarvitsi tukea, opastusta, oikeita osoitteita, nimiä, että ovet gallerioihin olisivat avautuneet. S.H. löytää todella kiinnostavia ystäviä, niin miehiä kuin naisia ja ainakaan minä en vielä löytänyt heistä Paul Austeria, vaikka olisi nimi kuinka vaihdettu. Paul muutti hänen maailmansa täysin ja sen aika on vasta lopussa, mutta siirappia siitä ei tule. Romanttisemmin sen taitaa kertoa Paul itse Talvipäiväkirjassaan. Siri on älykkö, väitellyt kirjallisuustieteen tohtori ja taidekriitikko. Hän on Norjan vuonojen kylmää vettä, jonka vasta eräs punatukkainen herra saa kiehumaan. Kuka nyt voisi olla jäätä Paulin kanssa!
Suuren kaupungin julmuus kuitenkin kohtaa S.H.:n arvaamattomalla tavalla, kun hän on laskenut henkisen suojauksensa alas. Siitä hetkestä määrittyy kirjailijan suhde kohtaamiinsa miehiin, sillä voi tapahtua asioita, joita ei unohdeta ja älykkäät psykopaatit kulkevat joukossamme valtaa taskuissaan. Ikimuistoisimmat ystävät pitkäksi aikaa muodostuvat naisista, kunnes on aika rauhoittua ja löytää 'the one'. Naapurihuoneessa tapahtuu kummia ja sehän vasta kiinnostaa tulevaa kirjailijaa aina salakuunteluun asti. Tapahtumat johtavat toiseen ja kaikkialla S.H. tuntuu törmäävän ’miehiin jotka vihaavat naisia’. Hän ei todellakaan kuvittele, sillä samaa kokevat hänen naisystävänsä.
Muistan professorin hämmästyneen naaman ja sitten inhon joka sille levisi. Miksi he aina yllättyvät ja ovat tyytymättömiä? Olen nähnyt tuon yllätyksen ja inhon kerran toisensa jälkeen, mutta enää en pyörry. Jos pystyy pysymään tolpillaan ja katsomaan: Kuka vitussa sinä luulet olevasi? Ja miehen tutiseva raivo, sen miehen joka edustaa kaikkia miehiä, pahenee jos nainen pysyy tyynenä. Nykyään minä olen tyyni. Olen yhtä tyyni kuin Patty oli. Olen tyyni, oppinut vanha rouva.
Hyvä rouva, teidän on noudatettava sääntöjä.
Ei, minä en tahdo.
Minun maailmassani Wittgenstein on edelleen veitsi. Itse asiassa minun kirjastoni on tupaten täynnä verbaalisia aseita. Mutta Wittgensteinista ei ole apua, ei vaikka siteeraat häntä oikein, jos mies heittää sinut vasten kirjahyllyä.
Muistoja tulevaisuudesta on sekä rankkaa luettavaa että selvitymistarinaa ja lopulta jonkinlaista rauhaa. Tyylilleen uskollisena Siri puhuttelee lukijaansa, ottaa tämän mukaan tarinaan. Kirjassa on piirroskuviakin ja niihin liittyy vertauskuvauksellisuutta sekä jotain toteutuvaa. Ennustuksia, maagista realismia, unia...elleivät ne ole Sirin, mitä usein ovat, ne ovat hänen lähimpien ystäviensä. Kirjan rauhaa ovat vaikka Sirin visiitit hoivakotiin tapaamaan äitiään, joka täyttää helmikuussa yhdeksänkymmentäviisi vuotta. Äiti sanoo heti, että Siri kirjoittaa itsestään ja pohtii, että ymmärtääkö hän siitä mitään. Siri ajattelee ehkä, että oman äidin ei sopisi ihan kaikkea tästä lukeakaan kuitenkaan siitä mainitsematta. Voitte olla varmat, että S.H. kohtaa vertaisensa ja siinäpä pari, josta minä jaksan olla kiinnostunut! Luvassa on eräs herra Walter, jolla on vähän kaljamahaa, joka on harmaapäinen ja seitsemänkymmentä. Walter haluaa kävellä hitaasti, mutta miten ihmeellisen paratiisillista juuri heille, että kaikki minkä pitää toimia, toimii edelleenkin ja vaikka vanha rouva puhuu menneessä aikamuodossa suloisesta, melkein aina valmiista kullista, jotenkin vain sitä arvaa, että...Ainoa todellinen huoli on pelätä toisen kuolemaa, sillä vain räjähdys yhdessä pelaistaisi yhdeksi lihaksi muuttuneen pariskunnan samanaikaiseen näyttämöltä lähtöön.
Sallittehan? Sirin sanomana miehensä Paul Austerin teoksessaTalvipäiväkirja:
Kuiskin niin kuin linnut lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.
Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.
Paul Auster Talvipäiväkirja
Siri Hustvedtilta lukemani teokset löytyvät blogistani.