Silloin me olimme onnellisia. Onnellisempia kuin mikään muu tuntemani pari. Ja kaikkein hirveintä on se, että nykyään kadehdin meitä, sitä millaisia me silloin olimme: olen entisen itseni kateellinen naapuri. Ne pirun Moorcroftit, niiden täydellinen elämä, onni, jonka kruunasivat suloiset kaksoset ja ihana koira.
Turistit ihan oikeasti osoittivat heitä sormella ja ottivat heistä kuvia. Aivan kuin olisin ollut lapsitähtien äiti. Voi, se on se nainen, jolla on ne kauniit kaksostytöt. Ja ihana koira. Kyllä te hänet tiedätte.
Paitsi että tämä ei pidä aivan täysin paikkaansa: onni ja täydellisyys olivat pelkkä illuusio. Me emme olleet koko ajan onnellisia, emme sen jälkeen, kun kaksoset tulivat kuvaan. Vauvojen ollessa muutaman kuukauden ikäisiä olimme harvinaisen onnettomia.
S.K.Tremaynen trilleri Jääkaksoset (The Ice Twins, Otava 2016, suomennos Oona Nyström) muistutti minua paikoin eräästä toisesta kirjasta.Teoksesta, jossa trilleri tuntui sulautuvan lukuromaaniin ja jossa sisarusten väliset suhteet olivat niin kiinteät, että tuulikaan ei olisi siitä läpi käynyt. Kirjoitin 2012 Rosamund Luptonin Sisaresta:
Sisar on kirjana jotain trillerin ja lukuromaanin väliltä, sillä mahdollinen rikos, jos sellainen on tapahtunut, heijastuu kaikessaan sisarusten hengästyttävän läheisyyden peilistä. Läheisyys on niin tiheä, että se olisi voinut olla jopa ärsyttävä, ellei kaikesta olisi käynyt ilmi, miten erilaisia sisarukset olivat aina olleet. Tess palaa kirkkaana, vilkkaana ja avoimena kaikille. Beatrice harkitsee, valitsee ja järkeilee, kunnes hän kadonneen siskonsa varjossa alkaa kukkia Tessin rakastamana pikkunarsissina, joka maaperän karuudesta piittaamatta yrittää auttaa muita näkemään, mitä pikkusiskolle on todella tapahtunut.
Nyt liikumme samoilla apajilla, sillä Sarah ja Agnus saavat suloiset kaksostytöt, jotka ovat täydellisen identtiset jo vauvasta. Kirstie ja Lydia pitää selvyyden vuoksi erottaa toisistaan Vauva A:na ja Vauva B:nä. Keltaisena ja Sinisenä. Ensin lakataan Lydian pikkukynsi keltaiseksi ja Lydian siniseksi. Lydia Kultasirkku, Kristie Sinilintu. Sisarukset jo kohdussa toisiaan halanneet ja suukottaneet. Sisarusten läheisyys jopa voisi sokeroitua elleivät Jääkaksosten peilit alkaisi kauhistuttaa, ellei toinen katoaisi ja toinen sen myötä vaihtuisi kuin vuoksi ja luode. Lisäksi kaikki se, mitä tapahtuu perheelle ennen Skotlannin Torranin saarelle muuttoa ja etenkin sen jälkeen. Ukkosten saari näyttää mahtinsa ja siinä missä meri, kalliot, taivas, kanervahunaja, hylkeet ja tuuli lumoavat, vanha uskomus saaren hengistä käy toteen yhtä varmasti kuin vuorovetten vankina oleminen. Ja kaikkialla peili, joka näyttää, miten erilaisia sisarukset lopulta olivatkaan, Kirstie isän lemmikki ja Lydia äidin.
Tämä ei kuitenkaan ole Sisar, vaikka nytkin lukija joutuu miettimään, onko tapahtunut rikos. Lukija sekä vangitaan että yllätetään niin täydellisesti, että tarina on mitä sopivinta suvidekkarinälkään. Finaali on loistava! Minä ahmin kirjaa epäterveellisesti aamukolmeen kuten aikanaan Sisarta. Tämä ei ole Luptonia, tämä on Tremaynea. Tämä vain alkaa Lontoosta, mutta siirtyy jo hyvin alussa Pohjois-Skotlantiin ja Agnuksen isoäidiltään perimälle saarelle. Ympäristö ja ihmiset ovat rosoisia. Väki on sisäänlämpiävää ja puhuu mieluusti gaelin kieltä, jota Agnus ei ymmärrä, vaikka onkin viettänyt lapsuuskesiä isoäidillään. Sarahin ja Agnusin sulautuminen yhteisöön on vaikeaa ja taloudellisesti tiukoilla oleva pariskunta saa kokea maailmassa olevan jotain paljon pahempaa kuin heidän ristiriitainen viha-kiima-kauna-epäily –suhteensa...Ja kaikki tämä majakan valojen julmien heijastusten harhoissa.
Kaikenlainen rakkaus on yksi itsemurhan muoto.