Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna, isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.
Anneli Heliö on suomentanut ja toimittanut Anna Ahmatova Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016). Tämä on kulttuurihistoriallisesti vaikuttava teko, sillä ensimmäistä kertaa saamme suomeksi kaikki Ahmatovan noin tuhat runoa, paitsi ne 26, joita Ahmatova ei halunnut Koottuihin runoihinsa mukaan ottaa. Po. runot ovat Rauhan ylistys ja Anna kirjoitti ne suuressa hädässä uuden bolsevistisen järjestelmän puolesta Stalinia lepytelläkseen ja saadakseen poikansa pois leiriltä. Kirja on yli 800 sivuinen järkäle, jota luin kauan ja hartaasti, sillä olen yleensäkin runojen perään, mutta erityisesti Ahmatovaan ihastunut. Teoksessa on ensin Heliön lyhyt esipuhe, sitten kaikki runot ja lopussa runsas ja kiinnostava Ahmatova-elämäkerta, joka on tarkin ja laajin, mitä olen Ahmatovasta lukenut. Kirja sisältää myös todella paljon mustavalkokuvia, jotka ovat yksityiskokoelmista sekä Anneli Heliöltä. Itse tein sen ’virheen’, että aloitin runoista, kun olisi ollut hedelmällisempää ensin lukea elämäkertaosuus, jolloin olisi auennut kenelle Ahmatova on runot kirjoittanut. Ainakin minua on aina kiinnostanut, ketä Anna on runoissaan kulloinkin tarkoittanut. Etenkin hänen rakkausrunojensa kohdalla olen sulaa vahaa ja niin ovat ovat olleet miljoonat naiset ja varmaan miehetkin, ennen minua, mutta mistä nuo loistavat, kohtalokkaat, timanttiset säkeet syntyivät. Kenestä ne ponnistivat paitsi runoilijasta itsestään.
Anna oli kaikellaan hämmästyttävä nainen ja tutkijan tarkkuudella Anneli Heliö tuo elämäkertaosuudessa hänestä esiin juuri niitä kaivattuja nyansseja, joita Ahmatovan ihailija haluaa kuulla. Hän oli ulkoisesti niin upea, että jo se riitti tuomaan hänelle mainetta ja huomiota, mutta hän oli myös intohimoinen nainen, joka antautui rakkauksilleen ehdoitta, mutta ei orjana!
Sinulle nöyrä? Olet mieltä vailla!
Olen nöyrä yksin Luojan katseen alla.
En tahdo, en vavista, en tuskaa tuntea.
Minulle mies – pyöveli on, tyrmä talonsa.
Tulinhan itse...
Joulukuu syntyi, tuulet ulvoivat pellolla,
kuinka orjuudessasi oli valoisaa,
mutta pimeys vartioi ikkunan takana.
Kun lintu vasten ikkunaa,
iskeytyy koko ruumiillaan,
talven lumiviimassa,
jää veritahra siipeen valkeaan.
Nyt tunnen levollisuutta ja onnea.
Jää hyvästi, puhumattomani, sinua
ikuisesti rakastan, kotiisi laskit kulkurin.
Tämän runon Ahmatova kirjoitti elokuussa 1921 Tsarskoje Selossa, joka oli hänen lapsuuden maisemaansa, vaikkakin Annan juuret olivat isän puolelta Ukrainassa ja isänäiti oli kreikkalainen, jolta Annan katsotaan perineen profiilinsa. Hänen äitinsä oli venäläinen, jonka suvusta tuli viimeinen tataariruhtinatar ja tästä klaanista tuli nimi Ahmat. Näin Anna Gorenko, otti taiteilijanimen, josta oli hänelle sekä hyötyä että myöhemmin myös haittaa. Annan lapuudenmuistot ovat Tsarskojeselosta, mutta hänen kaupunkinsa oli aina Pietari. Vain siellä hän sanoo tunteneensa voivansa hengittää hyvin. Annan pääteosta Runoelma ilman sankaria, on sanottu Pietarin kulttuurin käsikirjaksi.
Anna avioitui Nikolai Gumiljovin kanssa, vaikka rakasti toista kaukaa. Hän sai ainoan lapsensa Levin Gumiljovin kanssa. Kun he sitten myöhemmin erosivat, Gumiljovin vanhemmat ottivat lapsen luokseen Annan vastusteluista huolimatta. Kautta kirjan tulee esiin lukuisia Ahmatovan rakkauksia sekä myös äidin ikävää. Annan ’piireistä’ myös huomaa, että hän viihtyi parhaiten itseään nuorempien parissa. Itselleni oli erittäin kiintoisaa löytää jotainMarina Tsvetajevasta, sillä Annalla ja Marinalla oli kohtalonyhteys. Kun vallankumous oli tapahtunut, Marina ennusti taiteilijoiden tuhon ja pakeni perheineen Neuvostoliitosta. Anna taas jäi, sillä hänen oli oltava todistaja, joka kertoo myöhemmin kuka vietiin, milloin, miten ja kuka kavalsi ja kuka palasi. Heillä oli molemmilla oma runoilijaäänensä, mutta oli jännittävää lukea, miten Anna tosesi brittiläiselle kulttuurihistorioitsijalle Sir Isaiah Berlinille:”Marina on parempi minua!”Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä: Hän, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten Nadežda Mandelštamin kirjanIhmisen toivo,joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan. Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä lukujaTohtori Živagosta.
Olen usein miettinyt Annan runoja lukiessa, kuka on ’harmaasilmäinen sulhanen’ tai ’harmaasilmäinen kuningas’. No, hän oli hurmaava runoilija Aleksandr Blok!
Joskus saatan hymyillä,
huulten tuskin värähtäessä.
Se hymy on sinua varten –
rakkaus antoi minulle sen.
Yhdentekevää, jos olet ilkeä ja julkea,
yhdentekevää, jos rakastat toisia.
Edessäni on analogi, kultainen,
rinnallani harmaasilmäinen sulhanen.
Anna Ahmatovan ainutlaatuisuus ei ollut vain hänen jäljittelemättömässä tyylissään, vaan myös siinä, että hän kirjoitti 65 vuotta! Kun ottaa huomioon, että hän joutui vainon alle ja henki oli vaarassa millä hetkellä tahansa, hänen tuotantonsa on aivan uskomaton suoritus. Pahin vaino Annaan kohdistui vuonna 1946, jolloin häntä kiellettiin julkaisemasta, häneltä vietiin elintarvikekortti sekä eläke. Puhe, joka johti tuomioon oli Andrei Ždanovin pitämä, mutta lienee tullut itse Isä Aurinkoiselta, joka yllättävää kyllä oli varsin kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta sekä niiden voimasta yhteiskunnassa. Puhe on kirjassa ja se on järkyttävä, tässä pieni ja ilkeä tyylinäyte:
Ahmatovan runouden sisällöt ovat läpikotaisin henkilökohtaisia. Hänen lyriikkansa alue on rajoittunut ja köyhä: se on budoaarin ja kappelin väliä viilettävän hienostorouvan runoutta. Kaiken perustana hänellä on eroottiset rakkausaiheet, joihin kietotuu murheen, ikävän, kuoleman, mystiikan ja tuomion teemoja...Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen:
Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta, / vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta / ja intohimoisesti palavien öittemme kautta /
Ilmassa oleva syytös oli kaiken aikaa ollut kosmopolitismi ja sosialistisen järjestelmän ihannoinnin puute. Ja epäilys siitä, että tämä vaarallinen nainen kaipasi aikoja ennen vallankumousta. Vaikea puhua hienostorouvasta, kun Anna suorastaan näki nälkää. Hän myös sairasti tuberkuloosia ja tämän viimeisen iskun jälkeen hän selvisi lähinnä vain käännöstöillä ja ystäviensa avulla. Ystävistä likeisin lienee ollut Annan runoja ulkoa opetellut Lidia Tšukovskaja Kun ajat paranivat, hän oli sillon mukana auttamassa Annaa kaivamaan runot esiin muistin ’kellareista’.
Anna oli jo hyvin iäkäs ja sairas, kun hän matkusti 1965 Englantiin ottamaan vastaan Ozxforfdin kunniatohtorin arvon sekä sitä ennen 1964 Italiaan, jossa sai Kansainvälisen Etna Taormina –kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaliitto oli järjestänyt hänelle myös datšan Komorovista, ent. Kellomäki ja Annan runoissa alkoikin kuulua enemmän musiikki ja maa. Anna ympäröityi nuorilla runoilijoila, kasvateillaan, kuten Joseph Brodsky, jolle hän omisti 1962 runon Viimeinen ruusu:
Maata kumarran Morozovan rinnalla, / tanssin Salomen lailla, rakastetun pää vadilla, / nousen Didon lieskoista savuna, / palan taas Jeannen roviolla, / Herra! Sinä näet, en jaksa enää, / ylösnousta, kuolla ja elää. / Ota kaikki, mutta tämän ruusun tuoreus / anna minun vielä kerran tuntea.
Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola, Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossasekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.
*****
*****