Leena Lumi

Vatsavaivat tuntuvat olevan suomalaisten riesana minkä tahansa lehden aukaiseekaan. Monella on diagnosoitu keliakia, vilja-allergia tms., mutta suurimmalla osalla vaivat ovat toiminallisia häiriöitä, joita ei suinkaan voida väheksyä. Yksi viime mainituista on IBS eli ärtynyt paksusuoli, joka tuntuu hermostuvan ihan mistä vain ja stressi on tietysti pahin vaivaa lisäävä tekijä, mutta välillä on kuin vain lehden putoaminen maahan saisi sen ärtymään. Ja ainakaan sitä eivät auta keinotekoiset makeutusaineet, joille olen itse suorastaan allerginen. Niistä kirjoitin jutussa Valitusta Valiosta.

Nyt olen pari kuukautta käyttänyt Silicolgeliä ja olen hämmästynyt, sillä tämä toimii! Ja minulla on ihan sisätautilääkärin toimesta todettu IBS jo lukioaikoina. Nimet vain ovat vaivalle vaihtuneet, mutta nyt se on IBS (Irritable Bowel Syndrome). Vaivaa esiintyy yhdellä kymmenestä suomalaisesta, enemmän naisilla kuin miehillä. Toisilla voi auttaa FODMAP -ruokavalio, mutta sekin on yksilöllistä.

Silicolgel on kuin tapettiliisteriä, mutta laitan sitä ohjeen mukaisesti kolmesti päivässä tai kahdesti päivässä ohjeen vastaisesti muutaman mustikan ja vadelman päälle, ja näin se menee hyvin alas. Sitä voi sekoittaa myös pieneen määrään mehua.

Pakkauksesta löytyvät tarkat tiedot. Tuotetta saa apteekeista ja se on saksalainen valmiste, jonka hintakin Saksassa, varmaan myös Itävallassa, on puolet Suomessa myytävästä, vaikka pullon koko on sama 500 ml. Näin on monen muunkin tuotteen kohdalla, joten en jaksa ihmetellä tätä noin 22 euron hintaa. Tsekattu, että Saksassa noin 10 euroa.

Silicolgel on piihappogeeli, joka on tarkoitettu vatsa- ja suolisto-ongelmien hoitoon. Erityisen hyvä reissussa, jossa monella tulee täysstoppi ruoansulatukseen - tai toisinpäin.

Silicolgeliä käytetään hoitamaan vatsaoireita, kuten närästys, happamat röyhtäisyt ja oksentelu.

Sekä ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireita: pahoinvointi, ilmavaivat, vatsakivut, epämukavuuden tunne, ripuli. Siis nyt just tässä kohtaa tuli mieleen moni ystäväni, joka valittaa syömisen jälkeistä turvotusta etc. Geeli tekee suojaavan kalvon vatsan ja suoliston pintaan kaikin tavoin normalisoiden suoliston toimintaa.

Halusin nyt kertoa tästä, kun niin monet, niin monet, valittavat vatsansa oireista. Kiitos Silicolgelin vatsani kesti ärtymättä jopa joulun ajan laatikot!

Tässä taas tuote, jota suosittelen käyttämään jos polvi tai niska jumittaa eli Jumittaako polvi, särkeekö niska tai kyynärpäät? Ehkä voin auttaa...

terveisin satumaisen lumisateen keskeltä
Leena Lumi

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Suihkussa hän kohotti kasvonsa kohti ryöppyävää vettä ja päätti, että toimisi ammattimaisesti. Jos hän vain toimisi ammattimaisesti, kaikki sujuisi hyvin. Eikö niin? Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa ja jatkaa elämää. Unohtaa kylän, talon, juhlat, Bettyn valon ja pimeän. Joskus hän melkein tunsi onnistuneensa, mutta ajan mittaan hän oli oppinut, että tunne oli väliaikainen, että helpompaa jaksoa seurasi aina vaikeampi, että milloin tahansa muistot saattoivat yllättää ja heittää hänet takaisin siihen paikkaan, siihen yöhön.

Lina Bengtsdotterin esikoisdekkari Annabelle (Annabelle, Otava 2018, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) kantaa kaikkia skanditrillerin perinteitä sanan parhaassa merkityksessä. On pieni taajama, josta jokainen nuori haaveilee pääsevänsä pois, sillä kuka haluaa jäädä Gullspångin Jantelaan. Sinne missä on huonoimmin hoidetut hampaat, nuorimmat äidit ja alhaisin koulutus. Kuka haluaa jäädä sinne, missä sinut leimataan jo sukusi ulkonäöstä, sillä jokainen tuntee jokaisen taustoineen päivineen. Harvan juna vain kulkee Gullspångista pois, mutta joskus tapahtuu jotain sellaistakin, mikä pakottaa paossaan onnistuneen alkuasukkaan takaisin. Rikostutkija Charlie (Charline) Lager joutuu helteisenä kesänä palaamaan juurilleen yhdessä työparinsa Anders Bartin kanssa, sillä seitsemäntoistavuotias Annabelle on kadonnut ja Tukholmasta tarvitaan apua. Charlie on varma, että hänen tukholmalaisaksenttinsa sekä menneet vuodet ovat hänen naamionsa ja henkisesti hän on päättänyt kestää vaikka juuri hänen mielensä tasapainottomuus on hänen heikoin kohtansa. Charlie turvautuu itselääkintään, kuten hänen terapeuttinsa hänelle turhaan toistaa, liiankin usein. Menee alkoholia, mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia, joiden seurauksena muuten erittäin pätevä tutkija sekoilee miesten kanssa vaarallisesti.

Aivan eri maata on Charlien etsiväpari Anders Bart, joka on yläluokkainen, avioliitossa, turhia riskejä kaihtamaton, mutta lopulta kiitettävästi tarinan myötä Charlieta tukeva. Aina hänkään ei pysty pariaan miellyttämään, sillä jo matka Gullspångeniin on yhtä tuskaa:

”Voitko yrittää olla ajamatta niin saakelin nykivästi?” Charlie sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Anders katsoi häntä ihmeissään.

”Tarkoitan, että sinä kaasuttelet ja jarruttelet sen sijaan että ajaisit tasaisesti.”

”Minähän vain mukaudun liikenteen rytmiin.”

”Paskat mukaudut. Ajat yhtä nykivästi silloinkin kun ei ole liikennettä. Sen takia ajan mieluiten itse.”

”Siinä tapauksessa”. Anders sanoin, ”kannattaisi pysytellä öisin selvin päin.”

Niinpä...Charlie on niin jumalattomassa krapulassa joutuessaan palaamaan kotikaupunkiinsa, että pakolliset vatsantyhjenyspysähdyksetkin ovat tarpeen. Eikä meno mitenkään parane kotipitäjässä, jonka hotellin baarissa voi jatkaa pikkutunneille. Nyt vain juomiin sekoittuvat muistot, ne käsittämättömät... ja avaimet niihin, sillä samaa vauhtia rikoksen ratkaisun kanssa alkaa aueta Charlien rankka lapsuus ja nuoruus. Paljon sellaista tulee esiin, mistä hän ei ollut tiennyt mitään, mutta nyt kollataan ylimmätkin vintit piiloarkkuineen ja mitä kaikkea sieltä löytyykään...

Miksi tulet nyt, Charline? Miksi tulet nyt, kun kaikki on jo liian myöhäistä?

Kauniin Annabellen katoaminen nuorisobileistä kesäyöhön avautuu hyvin mystisesti. Mukaan mahtuu eriäviä mielipiteitä Annabellestä, hänen äitinsä Noran pakkomielteisyyttä, kirjallisia viitteitä ja myös kaikkea sellaista, jota ulkopuolisen, mutta ei Charlien, on vaikea nähdä kaupungissa olevan ihan pinnan alla, kun sitä vain vähän jaksaa raaputtaa. Kaikki ovat epäiltyjä, mutta vain yksi oli Annabellelle Kotiopettajattaren romaanin Rochester ja sitä henkilöä hän ei ollut paljastanut edes parhaalle ystävälleen. Hyvin Twin Peaks–tyylisissä tunnelmissa mennään, vaikka Wallanderkin mielessä käväisee. Pikkukaupungitko muka tylsiä? Eivät ikinä. Vesi virtaa kaupungin läpi, pato avautuu ja sulkeutuu, nuoret leikkivät kiellettyjä leikkejään ja aikuiset ovat muuten vain hulluja. Tervetuloa Janteen!

Minä lapsi olin ja laps oli hän/ - meren äärellä, maassa kuninkaan! -/ mut rakkauttakin enemmän/ oli rakkaus minun ja Annabel Leen./ Ja joukossa taivaan enkelien/ sitä meiltä himoittiin. (Edgar Allan Poe, suom. Yrjö Jylhä)

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot
ovat pudonneet päivien taa.

Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)

Tein konemaisesti töitä tiskin takana, vastailin puhelimeen, tilailin lisähappea, soittelin labraan – ja ajelehdin ajatuksissani pajunkissojen ja hajuherneiden ja lohilammikoiden lämpöisille laineille. Muistin kaivoksen väkipyörät ja telineet iltahämyssä, kun ensilumi oli satanut. Koiranputken kukinnot tähtitaivasta vasten.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women, Aula&Co 2017, suomennos Kristiina Drews) kertoo kirjailijasta, joka eli elämän kuin parhaat tarinat. Lucia Berlin ehti elämässään olla monta, kokea paljon, juhlia kaikkien aistien juhlat niiden auringonnoususta laskuun. Hän jaksoi silti, vaikka nousut ja suhdanteet olivat rajuja, hän oli lopulta sekä alkoholisti, neljän pojan yksinhuoltaja että myös muuten sairas. Hän oli yläluokkaa, hän oli alaluokkaa. Hän oli opettaja, hän oli siivooja. Hän oli nainen, jolla oli kyky sanoittaa kokemansa uniikilla tavalla, rytmillä, joka jää lukijaan, saa aistimaan kaikilla aisteilla, saa haluamaan sitä jotain...

Berlinin novellit säkenöivät karheaa kauneutta, iloa ja suruakin. Niissä voi olla äkkijyrkkää suoruuttakin, joka hyppää päälle:

Jokainen joka väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu, on ääliö.

Lucia, jos kuka tiesi, miten totta tuo oli, sillä Chilen yläluokasta asuntovaunuelämään on pimeä hyppy, jonka aikana ehtii tajuta elämän olevan syvänmerensukellus papukaijakalojen hiljaisuuteen, äidin känni ja oma kauhein krapula ikinä. Berlinin maailma on tuoksua, se on historian opettajan homeelta tuoksahtava takki, keitettyä kanaa, kerosiinia, sitruunasavikkaa, maatuvaa viidakkoa, chiliä, savua, merta, neilikoita, virtsaa, savukkeita...

Vaikka Berlinin teos on novelleja, koin sen kuin olisin lukenut Lucian päiväkirjaa. Omat pojatkin ovat myöntäneet äidin ammentaneen heidän elämästään, mutta vähän kaunistelleen ja varmaan tehostaen, onhan kyseessä kunnianhimoinen tarinankertoja. Kertomuksista ehkä rankin oli Hyvät ja pahat,joka liittyyy Chilen diktatuurin aikaan. Kaikki karkaa käsistä oli varsin kaurismäkeläistä, mutta kiehtovin oli luonnollisesti Toda luna, todo ãno, sillä kukapa voisi vastustaa merta ja sukeltamista, sitä hetkeä, jolloin muistelee’milloin oli viimeksi tuntenut itsensä yhtä onnelliseksi.’Hyvät ystävät luin ääneen ja jotenkin painotin tätä kohtaa:

Kaksikko oli ollut huomattavan itseriittoinen ja kylliksi toinen toisilleen koko elämänsä ajan, mutta nyt...

Lopulta Anna, Sam ja Loretta saivat meidät nauramaan. Berlin omaa jännittävän huumorin, jossa on ripaus mustaa ja sitten jotain ihan uniikkia.

Kirjassa on huomattavan laadukkaat Alkusanat Lydia Davisilta sekä Johdanto Berlinin hyvältä ystävältä Stephen Emersonilta. Kannattaa lukea tarkkaan, sillä tällaiset tekstit paljastavat usein mittaansa enemmän. Kuten, että Luciassa oli paljon iloa, vaikka elämä ei ollut helppoa. Jutuissa on ’säpinää’. Niin minäkin koen Berlinin kaikkineen. Lopussa on vielä lyhyt yhteenveto Berlinin elämästä, joka paljastaa Lucian elämän valoa ja varjoa.

Lucia Berlin on häikäisevä, elämänjanoinen kirjoittaja skolioosikorsetissaankin ja happipullo mukanaan. Hänen tekstinsä on runoproosaa vailla sortumista ylimaalailuun. Berlin ei halunnut helpoimman kautta, eikä valitellut vaivojaan:

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

*****

Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.

kuva Buddy Berlin

Nansoilu alkoi tästä eli ostin ensin yhden Yuyu -tunikamekon ja kirjoitin jutun Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa. Tähän ei mikään päättynyt vaan ostin näitä kaksi lisää ja toinen lähti pyynnöstä ystävälleni Saksaan. Kaiken lisäksi ostin tästä vielä leningin suvihelteille eli avara kaula-aukko etc. Juttuni taisi levitä hyvin, sillä kolmatta tunikaa sainkin sitten etsiä ainakin Keski-Suomesta jo koirien ja kissojen kanssa. Ostin siis NELJÄ Nansoa monien vuosien jälkeen.

Sitä ennen olin esitellyt teille Peter Hahnin ponchon, joka on lumoavaa kashmiria. Tämä ostos tapahtui 2014 ja tässä on ehkä käytetyin vaatteeni moneen menoon eli se kulkee mukani vaikka laukussa ja esim. viime tällä viikolla oli tilanne, että tämä poncho melkein pelasti päiväni eräässä tilassa, jossa vetoa.

Rakkauteni kashmiriin alkoi 2013 tästä Hahnin neuletakista, jonka esittelin jutussa Viikon kevennystä kashmirilla

Vuosi oli 2013 ja silloin ei vielä ollut voimassa sääntö, että 'vain yksi kashmir vuodessa', joten tilasin myös tämän harmaaruskeameleetatun. Molempia olen käyttänyt ja käytän tosi paljon eli eivät ole olleet turhakkeita.

2016 vaativan operaation jälkeen bodykuvani muuttui eli ei enää esim. 8 cm:n korkoja. Palasin nuoruuteni kotiin eli Marimekkoon.Ostin kuvan hihattoman leningin, jonka mukaan sitten muut asusteet. Juttuni juuri löytyykin tästä hameesta eli nyt pähkäilen kahden Hahnin neuleen välillä..., sillä tähän leninkiin olisi ehkä kiva saada myös vaaleampi yläosa...

Kuten huomaatte nuo pienet pisteet ovat varmaan väriä bourgogne tms. joten pienen tumman neuleen valinta oli ok. Mutta sopii tähän valkoinenkin...vaan haluan nyt väriä ja minulla on jo valkoinen kevytpörrötakki, kuten näkyy edelliseen kuvaan linkitetystä jutusta.

Eilen vaeltelin Peter Hahnin sivuilla ja löysin tämän neulejakun, joka olisi kivan pieni eli ajaisi hyvin asiansa sekä leningin että farkkujen kanssa suviaikaan.

...mutta sitten löysin tämän ja aloin pähkäillä miten monikäyttöisempi tämä olisi pidemmän helmansa takia, mutta ajaako väri ohi tuon leningin....Ihan leikinpäiten voisin kysyä, kumman neulejakun te ottaisitte! Kaiken huipuksi minulla on vielä valkoiset farkutkin kuten alemmassa neulejakkukuvassa, vaikka nyt ylle mahtuvatkin vain iki-ihanat boyfrendit, jotka löysin KappAhlista. Vinkki: Aikuiset naiset, jos ette löydä muodikkaita farkkuja, jotka myös istuvat päälle, menkää KappAhliin!

Joku katuu runsaita vaateostoksiaan, minä sitä, että en aina heti tartu hetkeen. Olisi pitänyt ostaa myös tämä punainen poncho Hahnilta eli kaksi! En tuhlaa vaatteisiin, mutta nyt olen vuodessa ostanut enemmän kuin aikaisemmin kymmenessä!

Boyfriend-farkut, tennarit ja kevyttoppis, siinäpä peruspuvustoa ellei ole paljon juhlallisia menoja. Kaapissa odottaa ainakin 8 upeaa kotelomekkoa kymmen lisäkilon katoamista, mutta uskokaa tai älkää, nyt ei ole mikään dieetti mielessä. Se vain, että käytän vaatteet mieluusti ihan loppuun. Vanhin edelleen käytössä oleva takkini on 25 vuoden takaa! Toppiksen alta pilkahtaa Marimekon ihastuttava Pulu -pusero.

Tässä perus-Leena, joka viihtyi aina parhaiten farkuissa, bootseissa, mustassa puserossa ja etenkin sen asusteena pitsissä, kun oli sen hetki. Nämä kaikki käyvät edelleen, mutta bootseissa on sen verran korkoa, että niissä vieteään vain hetki kuvassa ja istutaan iltaa ulkona syömässä.

Yksi on varma, naisella ei ikinä voi olla liikaa neulejakkuja!!! Talven kylmyys, kokonaisuuden asustus, suvi-illan viilentymiset ja lopulta upeatkin neuleet palvelevat kotona pidettävinä ja lopulta välikerroksina lenkeillä, mutta niin pitkälle minä en ole vielä päässyt. Miksi sitten juuri kashmir? Siksi että se ei ärsytä herkintäkään ihoa, se hengittää, se näyttää upealta ja 'because I'm worth it!'

torstaiterveisin
Leena Lumi

Bei Mir Bist Du Schoen

nuku rauhassa,nuku
kauniita unia

(en näe enää, näe!)

anna anteeksi hauraat hetket
joina olin kova

rakastin kuin
valoa
ja sinä olet valon läpi
loistava onnellinen
harha

kuva, hiljainen pysähtynyt

- Maaria Päivinen -
Sinun osasi eivät liiku(ntamo 2014)
kuva Weheartit

Valitsemme tänään Blogistaniassa vuoden 2017 parhaat kirjat. Osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:

Rosa Liksom Everstinna 3

Ben Kalland Vien sinut kotiin 2

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä 1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:

Paul Auster 4 3 2 1 3

Emmanuelle Pirotte Vielä tänään olemme elossa 2

Pierre Lemaitre Silmukka 1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:

Susanna Makaroff Homeäidin päiväkirja 3

Gerald L. Posner, John Ware Josef Mengele Elämä ja teot 2

Diane Ducret Diktaattorien naiset 1

Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi, Globaliaa Oksan hyllyltä -blogi ja Tietoa Hannan Kirjokansi -blogi.

Tuomas Aitonurmi on julkaissut Blogistanian äänestyksen voittajat täällä

äänestysterveisin
Leena Lumi

Me kaikki olemme tapojemme orjia.

Sinäkin.

Tiedän, että poikkeat hakemaan saman sanomalehden samasta kaupasta ja että ostat maitoa joka viikko samaan aikaan. Tiedän, miten saatat lapsesi kouluun ja mitä kautta oikaiset palatessasi kotiin...Tiedän, minkä viiden kilometrin lenkin juokset sunnuntaiaamuisin ja mihin paikkaan pysähdyt joka kerta venyttelemään.

Tiedän kaikki nämä seikat, koska et ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tarkkailee sinua.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta, koska et ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tarkkailee sinua.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen. Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

Rutiini tappaa sinut.

Clare Mackintoshin trilleri Minä näen sinut (I See You, Gummerus 2018, suomennos Päivi Pouttu-Deliére) vakauttaa Mackintoshin aseman jännityskirjallisuuden kuumalla kentällä.Annoin sinun mennäoli minulle viime vuoden toiseksi paras jännitysromaani, eikä syyttä, sillä Mackintoshia on myyty maailmalaajuisesti jo 1,8 miljoonaa kappaletta. Mahtava suoritus poliisissa aikaisemmin työskenneeltä naiselta, joka kuin tuosta vain ponnahti tietoisuuteemme romaanillaan Annoin sinun mennä, joka oli vuoden 2015 parahiten myynyt esikoiskirja Britanniassa. Meriittejä kerää jo Minä näen sinut romaanikin, joka meni ilmestyttyään suoraan Sunday Timesin listaykköseksi. Suomennetun uutukaisen takakansitekstissäkin kustantaja hehkuttaa: ”Tähtitrilleristin odotetun toisen romaanin luettuasi katsot kanssamatkustajia toisin silmin.”Totisesti!, ainakin minulle tuli aivan vainoharhainen olo ja olen onnellinen ettei tarvitse seisoa päivittäin ruuhkaisessa Lontoon tai minkään muunkaan kaupungin metrossa ja tuntea, miten joku painautuu iljettävästi liki ja täysin tahallaan...Nyt olemme Lontoossa ja kaiken määrittäjä tuntuu olevan kaupungin metroverkosto: Sen nielussa tapahtuu ihan tavallisille ihmisille vaarallisia asioita, mutta sitä ennen kuvasi on löytynyt jonkun laittamana seuralaispalvelun sivostolta. Ja näin käy ihan tavalliselle kahden teinin äidille, Zoe Walkerille.

Sattumalta tapausta pääsee tutkimaan liikennepoliisiin vihanhallintaongelman takia siirretty Kelly Swift, joka piankin näyttää, minne jaokseen hän oikeasti kuuluu, vaikka ei aina noudatakaan sääntöjä. Kelly on nokkela, rohkea, oivaltava, mutta ei Zoe Walkeriakaan voi väheksyä, sillä tämä paljastaa uskomattoman siviilirohkeutensa, kun hetki lyö.

Annoin sinun mennä oli minulle merta, sisua ja narsistisen mielen pimeyttä. Minä näen sinut on ruuhkametrossa itseen likistyvä iljetys, takaa kaikuvat askeleet, joiden rytmi seuraa omiasi, se on alikulkutunneleita ja kokoaikaista tunnetta vainosta. Se on kauhua, joka lopulta näyttää kyntensä ja saa sinut epäilemään jokaikistä lähelläsi. Pahinta on, että Zoe tietää seuralaispalvelussa esiintyvien naisten voivan kuolla...Ei ole keksittyä sanoa ’rutiini tappaa’ ja rikostutkijat tietävät sen. Rutiinit on tehty särjettäviksi!

Brittiläinen Clare Mackintosh pystyy ainakin vaihtamaan kulisseja sujuvasti ja juonikin oli varsin eri kuin esikoisessa. Toivon tätä myös jatkolta, sillä en mitenkään voi olla lukematta Claren seuraavaa psykologista trilleriä, joka ilmestyy suomeksi syksyllä 2018. Uskon, että ensi suven laitureilla ja sitä ennen jo talvilomilla, Minä näen sinut on ihan ensimmäisten luettavien joukossa. Annoin sinun mennä upposi suomalaisiin kuin kuuma veitsi voihin, joten Minä näen sinut olkoon sitten vaikka pahin painajainen, josta lukija herää vain todetakseen että veikkasikin väärää ’hevosta’!

Hän puhuu aina, ei koskaan kuuntele.

Nyt hänen toiveensa on toteutunut.

Hän on valokeilassa.

Tämä on hänen elämänsä tärkein esiintyminen, hänen haastavin roolinsa. Esitys, joka tekee lopun kaikista muista näytöksistä.

Esirippu nousee hänelle nyt viimeistä kertaa.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Siri Hustvedt on sanonut, että 'parhaatkin kirjat unohtuvat, kun niiden kannet ovat sulkeutuneet.' Varmaan usein näin käykin, mutta itse uskon, että kirjat jäävät elämään elämäänsä sisällemme tavalla tai toisella. Minulla kirjoista parhaat elävät tarinoina, mutta myös niissä olevina sitaatteina. Eilen keräsin muistinvaralla joitakin otteita tähän Pekka Mäkisen Luvian Laitakarissa ottaman kuutamokuvan alle.

Kuiskin niin kuin linnut sinulle lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.

Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.

Paul Auster Talvipäiväkirja

Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonain aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.

Aksel Sandemose Kadonnut on vain unta

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi.

Heidi Köngäs Dora, Dora

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävä.

Sami Hilvo Pyhä peto

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin

Joyce Carol Oates Blondi

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

Antti Tuomainen Kaivos

olla jokainen eli sulkea sisäänsä kaikki muut jotta voisi olla täydellisemmin oma itsensä

Paul Auster Talvipäiväkirja

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Carol ShieldsEllei

Tästä se alkaa,pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.

Ian McEwan Lauantai

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen.

Sarah Waters Yövartio

Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.

Lionel ShriverKaksoisvirhe

"Kyyhkyset kujersivat", Sara jatkoi. "Kaksi kujerrusta kuuluu. Kaksi kujerrusta kai...ja sitten siipi pimensi kaiken ja Kitty astui sisään tähtiin pukeutuneena..."

Virginia Woolf Vuodet

Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.

Aksel Sandemose Kadonnut on vain unta

Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Pasi Ilmari JääskeläinenVäärän kissan päivä

Florence oli tyytyväinen kun muisti punakantisen käsikirjan neuvon, että morsiamen oli täysin hyväksyttyä 'ohjata mies sisään'.

Ian McEwan Rannalla

...koska te kaksi olette aina jutelleet, se on teille jotenkin ominaista, ja kaikki nämä vuodet te olette eläneet pitkässä ja tauottomassa keskustelussa, joka alkoi kohtaamispäivänänne.

Paul Auster Talvipäiväkirja

pikkulinnut ja perhoset lentäisivät vapaina ja katselisivat täytettyjä julmia pikkupoikia ja perhostenkeräilijöitä lasilaatikoissa pitkien neulojen lävistäminä. Kaikki ylämäet olisivat täynnä kuolemanväsyneitä vetojuhtia, jotka istuisivat mukavasti kuskipukeilla ja palauttaisivat säälimättä jokaisen verisen piiskaniskun vanhoille tyranneilleen hevoskuskeille.

Bengt JangfeldtAxel Munthe - tie Caprin huvilalle

Kaiken sairaan ympärille kuu kutoo verkkoaan, kunnes täysikuu tulee ja nostaa sen jonain kauniina päivänä.

Edith Södergran Kaikkiin neljään tuuleen

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalonen Kirkkaus

Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.

Lucia BerlinSiivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:

HS.

Mila Teräs Jäljet

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä merellä.

Pasi Ilmari JääskeläinenVäärän kissan päivä

Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.

Sadie Jones Kotiinpaluu

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajoja maahan sanattomaan palvontaan.

Edith SödergranKaikkiin neljään tuuleen

Minne perhoset pakenevat sateella? Minne päätyvät vanhenevat hipit? He muuttuvat nuhjuisemmiksi, karkeammiksi, totisemmiksi, tai naurettavimmiksi niin kuin Savaget, he näyttävät entintä hupsuimmilta helyissään ja pitkissä kutreissan, he puhuvat epätoivoisen kunnioittavasti asiastaan, esiintyvät lähes kimeä-äänisen suvaitsevaisina ja oikeamielisinä...

Carol ShieldsKivipäiväkirjat

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.

Heidi Köngäs Vieras mies

Lähitalojen päälle satoi lunta, ja heti saivat talot ja niiden pienet aidatut pihat pehmeän, valkoisen karvapeitteen, jota siihen aikaan sanottiin myös lumisorbetiksi. Hän kahmaisi sitä kourallisen huoneensa ikkunalaudalta ja piti sitä otsallaan niin pitkään kuin sielu sieti. Se oli koe. Rohkeuskoe. Kuutamo oli kylmä ja kirkas.

Carol Shields Kivipäiväkirjat

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

sitaattiviikonlopputerveisin
Leena Lumi

Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.

Pirkko Soinisen Ellen (WSOY 2018) on taiteilija Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen –päiväkirja niiltä vuosilta kun taiteilija asui rakastamassaan kaupungissa. Kaupungissa, jossa valo räjäytti hänen värinsä ja viivansa rytmin. Vuodet ovat1894-1939. Kaupungissa joka oli hänen rakastettunsa melkein puolen vuosisadan ajan.

Koska olin jokunen aika sitten lukenut Hanna-Reetta Schreckin taiteilijaelämäkerranMinä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide, antoisan, mutta kaiken tarjoavan tietokirjan Ellenin elämästä ja työstä, Pirkon kirja oli kuin solahdus kevätpuroon: Helppo kohtsillään, omaa hengitystäni. Koin ääretöntä nautintoa niistä nyansseista, joista olinkin halunnut tietää enemmän ja jotka sitten tietysti myös kuvittelin mielessäni.Ihan vähäisin ei kiinnostukseni ollut Ellenin hullaantuminen tai suorastaan rakastuminen brittiläiseen teatteritaiteilijaan Gordon Craigiin. Naisjumala oli kohdannut miesjumalansa! Ellen joka viis oli veisannut vastakkaisesta sukupuolesta tai omastaankaan sen koommin, ei sukupuoleltaan odotetusta käytöksestä, ei mistään, mitä muut asettivat normeiksi, löysi voittajansa ja taiteilija oli sulaa laavaa. Helppoa se ei ollut, sillä Gordon Craig oli tehnyt paljon lapsia eri naisten kanssa, joiden äideistä yksi oli Ellenin ihailema tanssija Isadora Duncan. Eikä siinä kaikki ollenkaan, vaan voidakseen saada edes palasen Gordonista, joka Ellenin tavoin vähät välitti muiden odotuksista, Ellenin oli oman itsensä kuuman huudon vaatimuksesta hyväksyttävä itsensä kaltainen tekoineen kaikkineen.

Soiniselta oli tosi tyyylikäs veto ottaa kohteeksi vain Italian vuodet, lähestyä Elleniä kuumuuteen läkähtyvänä naisena, joka viruttelee jalkojaan suihkulähteessä, juo silloin tällöin eli aika useinkin pullon viiniä tuosta vain sekä kävelee, kävelee kaikkialle ja rohkeasti yksin. Muroleessa vietetyt kuukaudet kuitataan vain ohimennen, jolloin lukijakin kuin asettuu syvemmin Firenzeen ja Italiaan sen hyvine ja huonoine puolineen. Ellen on minua vahvempi, sillä me lähdimme Italiasta kieltäytyen eräästä tarjouksesta kirous Veronassa tapahtuneen, mutta Ellen raivosi ja jäi. Sokaistut, raukkamaisten metsästäjien houkutuslinnut saivat hänet raivoihinsa, mutta mitä hän muuta voi kuin ostaa niistä yhden sokaistun satakieliparan itselleen. Tämän jälkeen vielä toukokuussa mamman syntymäpäivät ja koko perhe tilaa lintupaistin taloon tapaan saaden eteensä ryytilehtien päälle asetellun kasan satakieliä, leivosia, sirkkuja ja peipposia paistettuina pienine nokkineen ja jalkoneen. Ellen oksentaa ja raivoaa sekä lukee kokille lakia, miten Pohjolassa oli Topeliuksen ansiosta laadittu Italian kuningatar Margheritalle adressi’vaikuttamaan siihen, etteivät muuttolinnut päätyisi Italiassa ruokapöytiin.’ Vain mamma ja Gerda saivat Ellenin purkamaan matkalaukkunsa, sillä ei Italiasta lähteminen pelastaisi yhtään pikkulintua. Ihminen on pedoista pahin, mutta Ellen tuli minua nyt likemmäs. Hän ei välittänyt ainakaan näkyvästi rahvaan kärsimyksistä, hän ei halunnut valjastaa taidettaan yhteiskunnallisten asioiden ajamiselle, hän ei ollut fennomaani, jos ei svennomaanikaan, mutta oliko hän mikään ’maani’, vaan ennen kaikkea hän itse ja taiteilija, viivansa taitaja. Kuitenkin, kuitenkin, hänessä asui kiintymys eläimiin, omaan perheeseen, taiteeseen ja hänestä sukeutui vielä kuuluisan miehen rakastajakin!

Mihin vertaisin Pirkon Elleniä? Aina ei ole pakko verrata, mutta rakkauteni kuvataiteisiin liekehtii ja pakottaa. Pidin paljon Mila Teräksen kirjasta Jäljet, jossa fiktiivisesti kerrotaan kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä. Kuinka paljon pidin, ei aina näy vuoden lopulla kun julkaisen lukuvuoteni parhaat, sillä riippuu aivan siitä, mitä muuta kultaista olen ehtinyt lukea. Mutta näkyy ja kuuluu siinä, mitä olen kirjasta kirjoittanut! Pirkko Soininen on minulle runoilija, mutta ilokseni voin nyt sanoa, että Pirkosta tuli minulle myös prosaisti. Tekee mieli paljastaa yksi sisäinen lauseeni ja se on: Runoilijat kirjoittavat tarinat parhaiten! Perustelen: En pidä liiasta luonto- ja kaunomaalailusta, mutta nautin, jos tarina on kerrottu rouhean kauniisti. Soinisen Ellenissä on myös kultainen tasapaino: Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Parhaat prosaistit kykenevät siihen, mutta runoilijat useimmiten, sillä he ymmärtävät tiivistyksen tehon. Poissa ovat sivukauppojen puuduttavat luontokuvailut ja tilalla on vaikka vain tämä:

14. toukokuuta 1913

Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.

Siinä se on! Kaikkeus: Asia ja kauneus.

Päivien hetketkään eivät ole siskoja keskenään. Muodot ja värit pakenevat, ei löydy rytmiä, tulppaanitkin nuokkuvat maljakossaan, mutta sitten:

Terälehdet väpähtävät, liikahtavat, pullistuvat, kaartuvat ulospäin. Täynnä pidäkkeetöntä riemua, kuin pikkuinen Yvonne, kun ensilumi satoi.

Ja sitten 1939 jää hyvästi Firenze:

Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.

Olet ystäväni, olet rakkaani, olet kaikkeni: Happy Valentine's day♥

Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi. Sen täytyy olla joku, joka on yhtä läheinen kuin ihosi, joku jolla on kyky empatiaan, joku joka hädän hetkellä seisoo ehdoitta puolellasi, joku joka antaa tarkoitusta elämääsi.

- Henry Miller -

Ystävä, joka tietää miten osoittaa ja ottaa vastaan hyvyyttä, on kaikkea omaisuutta parempi.

- Sofokles -

Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys♥

- Pam Brown -

Tyttöjen ilta ulkona - rosvoliiga, jolle ei yksikään isä, poika, puoliso tai suurmies voi mitään.

- Pam Brown -

Yksikin hyvä ystävä pitää pimeyden loitolla♥

- tuntematon -

Vain ystävä saa sanoa: "Minähän sanoin sinulle."

- Pam Brown -

Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia.

- Pam Brown -

Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen♥

- Joan Borysenko -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.

- Pam Brown -

Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea uudelleen.

- Pam Brown -

Älä säästä kauniita sanoja ystävistäsi siihen asti, että he ovat kuolleita; älä kirjoita niitä heidän hautakiviinsä vaan puhu heille nyt.

- Anna Camus -

Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.

- Erica Jong -

Paras ystäväni saa minusta esiin parhaat puoleni.

- Henry Ford -

Ystävät ovat tähtiä elämämme poluilla.

- LL -

Kauneinta antiikkia on vanha ystävyys, joka puhuu sanoitta.

- LL -

Kypsyköön ystävyys kuin viini vanhetessaan. Ja olkoot viini ja ystävät aina vanhoja ja huolet nuoria.

- tuntematon -

Hyvä taivas! Kaikista vitsauksista, jotka voit vihassasi lähettää, säästä minut, oi säästä minut petolliselta ystävältä.

- George Canning -

Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää♥

- Pam Brown -

Kun joudut pimeään tunneliin, ystäväsi seisoo toisessa päässä ja vilkuttaa sinulle toivon valoa tähdet sormenpäissään.

- LL -

Ystävyyttä ei voi mitata kullassa, siihen kulta ei ole riittävän aitoa. Ystävyys voidaan mitata vain muistoissa, naurussa, rauhassa ja rakkaudessa.

- Stuart and Linda -

Happy Valentine's Day♥

ystävyydellä
Leena Lumi

Rosanna

PS. Blogini täyttää tänään 9 vuotta, mutta pidämme partyn keväämmällä.

Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
kuva Pekka Mäkinen

Ulkona on järkyttävän kaunista ja kuuraista, mutta todella kylmä. Päätettiin alkaa kotoilla eli muutama päivä, ehkä yli viikonlopun menee pyjamapäivinä, Tosin jonkun on must käydä kaupassa pe tai la, mutta sitä ei lasketa. Ja minä vaellan kaurispolut ja mustarastaiden talvisuojan kera ruokien pari kertaa vuorokaudessa. Muistattehan, että mustarastaan nokka ei pysty jäätyneeseen.

Wrendalen somissa mukeissa on huikean herkullista Van Houtenin Dream Choco Drinkiä. Kettumukit ovat muuten aina mun käytössä ja oravat Lumimiehen:)

Katsokaa nyt miten hän napottaa...Kuten huomaatte täällä kyllä luetetaan, mutta myös katsotaan viikollakin televisiota, mikä ei ole ihan tavallista. Lumimies onneksi tallentaa nytkin jotain urheilua, joten takkahetkinä ei televisio pauhaa. Nyt on vain käynyt niin, että saimme erään vanhan tv-sarjan kaikki tuotantokaudet joululahjaksi ja minä olen addiktoitunut: Kolme jaksoa vähintäin menee joka päivä! Ja jos Suomi pääsee jääkiekon loppumatseihin, se on kova juttu: Nainen voi lähteä Porista ja jääkiekosta, mutta Pori ja jääkiekko eivät lähde naisesta.

Täällä hiihtolomaviikko on vasta ensi viikolla. Silloin on ainakin torstaina tyttöpäivä eli olen menossa Bessun kanssa shoppaamaan ja lounaalle. Kirjarintamalla on tulossa pari kovemman luokan dekkaria, mutta hengähdän nyt hiukan ja yritän pitää oravat, kauriit ja kaikki muutkin eläimemme riittävässä muonassa, sillä vain kylmenevää on luvassa.

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

Kotoillaan, nautitaan...ollaan vaan. Voidaan vilahtaa ja sitten taas palata tähän kuuraisten, kylmien päivien kaikkea hektisyyttä pakenevaan maailmaan takkatulien, kynttilöiden ja kodikkuuden syliin.

hitaillen, hyggeillen, kotoillen
Leena Lumi

PS. Luin jokin aika sitten pyytämättä tulleen dekkarin, joka on avoimen viihteellinen, mutta uskokaa tai älkää, en olisi voinut lopettaa eli jos on puutetta lomalukemisesta kokeilkaa Denise Rudbergin Neljä kertaa kosto!!!

Keittiössä huuhdon tabletit kurkustani merlotilla. Ymmärrän Fieldingin huolen. Ihan oikeasti. Tiedän, että alkoholi aiheuttaa masennusta, joten se ei sovi masennuspotilaalle. Ymmärrän sen kyllä. Olen jopa julkaissut siitä artikkelin...Kuten Bernard Shaw sanoi, lainaan usein itseäni, se piristää juttujani mukavasti. Kuten Shaw myös sanoi, alkoholi on puudutus, jonka avulla kestämme elämän leikkausoperaation.Vanha kunnon Shaw.

Niin että älä viitsi, Julian. Eivät nämä mitään antibiootteja ole. Sitä paitsi olen sekoillut lääkkeiden kanssa jo melkein vuoden ja hienosti menee.

A.J.Finnin Nainen ikkunassa (The Woman in the Window, Otava 2018, suomentanut Jaakko Kankaanpää) on ehdottomasti vuoden nerokkain trilleri, uskallan kirjoittaa, vaikka eletäänkin vasta helmikuuuta. Yrittäen olla spoilaamatta juonta paljastan lyhyesti: tapahtuu järkyttävä liikkenneonnettomuus kun auto syöksyy ulos tieltä ja jää roikkumaan kylmänä, lumisena yönä kallion kielekkeelle...

...tämän jälkeen kirjan naisesta, Annasta, tulee nainen ikkunassa. Hänestä tulee myös oman asuntonsa, pienen näyttämön tähti, sillä posttraumaattinen stressi aiheuttaa hänelle voimakkaan agorafobian, eikä hän pysty poistumaan asunnostaan. Hänestä tulee seuraaja, joka näkee ikkunastaan jotain mitä ei olisi saanut nähdä. Hänestä tulee elokuva, joka on Takaikkuna, Kaasuvalo, Rosemaryn painajainen ja Vertigo. Hän juo liikaa, mutta pitää nettivastaanottoa, jossa vastaa nimellä ’tohtorivastaa’ ihmisten ongelmiin. Hän on psykologi, joka ei voi auttaa itseään. Hän napsii pillereitä kuin toiset ruokaa. Hän yhdistää ikkunasta näkemiään asioita ja hänelle alkaa itselleen tapahtua vaarallisia asioita...Näyttämölle tunkeutuu muitakin ulkomaailmasta ja yllättäen hän on pakotettu paitsi etsimään turvaa, myös lähtemään hetkeksi ulos asunnostaan. Kaasuvalon tunnelma kuitenkin vahvistuu ja Annan on vaikea tavoittaa uskottavuutta suhteessa muihin kertoessaan hädästään:

”Mutta se, mitä sinä ajattelet, ei ole totta”, hän sanoo lumenpehmeällä äänelllä. ”Ja sinun täytyy päästää siitä irti.”

Huomaan nyökkääväni. Koska hän on oikeassa. Olen mennyt liian pitkälle. Tämä ei voi jatkua näin, Alistair sanoi.

Yhä vaimeammin: ”Lääkärisi sanoi – hän sanoi, että ne lääkkeet joita syöt voivat aiheuttaa aistiharhoja.”

Ja masennusta. Ja unettomuutta. Ja itsesyttymistä. Mutta eivät he ole aistiharhoja. He ovat –”

Kirjan piinava psykologinen jännitys kasvaa sivu sivulta, mutta kuten kaikki mielestäni hyvät kirjat, Nainen ikkunassa ottaa lukijansa ensisivuilla. Lukija haluaa tietää kuka Anna oikeasti on? miten luotettava tai epäluotettava hän on kertojana? kumman puolelle asetut, selvästi pulassa olevan Annan vai niiden muiden?

Jos pidit Gillian Flynnin kirjasta Kiltti tyttö tai Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä, Nainen ikkunassa on juuri sinun kirjasi.

”Kaiken kruunaa väkevä, syksyisen New Yorkin noir-henkinen tunnelma. Kirjan suorastaan näkee Hitchcockin elokuvana!”, toteaa houkuttavasti Antti Kasper. Jo tämä lausuma saa minut antamaan kirjalle paljon tähtiä, sillä olen noirin ja Hitchcockin lumoissa aina vaan...

On niin kauan siitä kun tunsin sateen ihollani. Tai tuulen...tuulen hyväilyn, olin vähällä sanoa, mutta sellaisesta kirjoitetaan markettien rakkauslukemistoissa.

Mutta totta se on. Ja lumen, mutta lunta en tahdo tuntea enää koskaan.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Mieltäni on jo jonkin aikaa kaihertanut yksi asia ja nyt tiistaina aion siitä tirskahtaa. Lunan sisko Lulu, toffeekorva, saa olla aloituskuvana, ja Luna harkitsevampana katsoo taustalta, että 'mitä tuo sisko taas touhottaa!' Kuva Jyrki Äikäs.

Anna -lehdessä numero 7 oli Jyrki Lehtolan erinomainen kolumni Sata kuvaa minusta, ole hyvä, jossa ruodittiin aikamme suorastaan maanista tapaa alituiseen selfiekuvukseen. En ole nyt asian puolesta enkä vastaan, vain ihmettelen. Tulevaisuuden tutkijoilla on paljonkin ihmeteltävää ajassamme, jossa kuva kuvan jälkeen näkyy kasvoja, vaikka ollaan lomamatkalla mitä kiinnostavimmissa kohteissa. Ja voipa olla niinkin, että ollaan romanttisella lomalla ja toinen vain ottaa itsestään selfieitä, kun taas toinen kuvaisi jonkin paikkaan liittyvän kuvan ja muuten romantisoisi. Kun ennen kuului pus, pus, pus, nyt kuuluu kli-klik-klik...Jäähtyy siinä kuumempikin suhde tai sitten molemmilla on sama intohimo eli ollaankin selfiereissulla ja sen päälle kuvataan vielä jokaikinen ruokalaji. Sitten kaikki faceen ja kaadutaan upiuupuneina sänkyyn. Se siitä romantiikasta ja 'näin syntyy muistoja, kun kuvaillaan...'

Tietysti kuvia jaetaan myös Instagramiin etc. joten viehän se kaikki aikaa. Näin Jyrki Lehtola:

Kuten muukaan sosiaalinen media, Instagram ei tarjoa mahdollisuuksia rehellisyyteen. Siellä jaetuista kuvista voi tykätä, niitä voi kommentoida, mieluiten hymiöin, ja niitä voi jakaa.

Instagramissa ei ole klikattavaa symbolia huomiolle 'olisi kiva kuva Grand Canyonista, mutta pääsi oli sen edessä."

Aikuisille on opetettu hillitty käytös, ymmärrys siitä, että oma itse ei ole maailman keskipiste ja että arvokkuus on positiivinen asia.

Mutta jotain on tapahtunut. Siellä me aikuiset tungemme itseämme esiin Instagramissa, uusissa vaatteissa, uusissa autoissa, kirjaa lukemassa, ravintolassa, urheilemassa, lapsi sylissä....klik-klik-klik.

Jonkun olisi korkea aika olla meistä ja narsismistamme huolissaan.

Kuten jo alussa sanoin, syytön en ole minäkään paitsi etten ota selfieitä, mutta julkaisen muiden itsestäni ottamia kuvia. Huomasin jo aikaa sitten, että vaikka olen kirjabloggaaja niin lukijat ovat innokkaita tutustumaan naiseen nimen takana, hänen elinpiiriinsä ja muuhun tekemiseensä. Monet, monet ateriat ovat jäähtyneet, kun ruoat on ensin kuvattu...Tämä on kyllä nyt mieheni pyynnöstä vähentynyt, mutta edelleenkään en lupaa, ettenkö voisi kuvata jonkun uuden ruoan ihan nopeasti ja tietysti jos syön ulkona jotain herkullista pitäähän se saada kuvata. Helpointa se on ruokabloggaajan seurassa, sillä hän ymmärtää...

Toisaalta en nyt tiedä, onko tämä luontaista minulle, sillä olen toisaalta hyvinkin tarkka yksityisyydestäni ja toisaalta taas päinvastoin eli tämä satakuntalais-karjalainen luonne sitten kai tähänkin vaikuttaa.

Yhden asian kuitenkin lupaan, kun vihdoin joskus vaihdan vanhan kännykkäni siihen saamarin älypuhelimeen, minusta ei tulla näkemään karttoja facessa tai muuallakaan, että olenko Ikeassa vai Tatravuorilla! Jotain rajaa sentään...

Vuosi sitten Jyväskylän Liivi ja Sukka tilasi minulle unelmauikkarini Britanniasta ja jopa useampia kokoja. Osallistuin kuvalla haasteeseen mustavalkokuvista ja muutama päivä sitten facebook tarjosi tavoilleen tyypillisesti leikkiä Miltä näyttäisit elokuvatähtenä? Väsyneenä leikin joskus näitä kuvaleikkejä ja nyt tartuin koukkuun. Huomatkaa, että emme käsittele omia kuviamme muuta kuin antamalla lisää valoa, mutta facen maailmassa kaikki on toisin:

Jos jollekin tulee tästä mieleen elokuva Vertigo, en ole yhtään pahoillani...Jyrki Lehtolan tekstin sana 'arvokkuus' sopisi minusta eräille kansanedustajille huonon käytöksen sijasta enkä osta sanaa 'narsisti', sillä se on oikeasti tosi vakava asia, ei mikään leikki. Tätäkään kuvaleikkiä en olisi löytänyt ilman, että joku toinen oli ensin sen tehnyt ja sitten se jo levisikin seinältä seinälle, kunkin oma elokuvatähtikuva. Mitäkö teen kuvassa: Katson toisesta peilistä, miten uimapuku istuu ylleni eli ei mitään sen kummallisempaa.

Facen koukutusleikki jatkui ja nyt olikin hämmentävä kysymys eli Miltä näytät vuoden 2018 lopussa? Vaati vähän uskallusta, sillä olen onnellinen, jos olen vuoden lopussa edes tämä nykyinen minä itse, mutta facepa pisti ihan yli:

Kuva on runsaasti käsitelty, en vain tiedä miten, mutta onneksi huulipunan sävy on sama! En haluaisi vaikka osaisin, esiintyä lukijoilleni tällaisena kuin kertomalla, että tällaistakin kuville voidaan tehdä. Ja näkeehän noita lehdissä, kuvia nimeltämainitsemattomista julkkiksista, joilta on iästä viety pois ainakin 20 muutamalta jopa 30 vuotta! Sitten he mainostavat milloin mitäkin ja kansa ostaa. Varmaan tämä ei ole laitonta, mutta kuka niihin sitten putoaa, on asia erikseen. Halvimman botoxin ja plastiikkakirurgian saa facessa eli ei maksa mitään!

TÄMÄ on selfie: Lumimies pitelee selfiekeppiä. Kuva on hauskalta juhannusviikolta 2017 eli me ja meidän nuoret. Siis juhannusselfie.

Tämäkin on selfie eli nuoret, koiruudet ja me joulun tunnelmissa♥

Sanottakoon, että pidän Jyrki Lehtolan kolumneista. Olen aika vanhanaikainen tyttö ja mies, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin, kuulostaa melkein mieheltäni, joka tykkää suudella rullaportaissa!

Valokuvat sinänsä ovat tärkeitä. Tämäkin kuva Lumimiehestä ja punaturkista kun Olga niin nauttii, että ihan nauraa ilosta lumileikissä. Ei ole toista♥

tiistaiterveisin
Leena Lumi

Englishman In New York

Onnen lupauksia on rakastetun, kiihkeän ja ajattoman runoilijan Katri Valan runoilla sekä Sinikka Hautamäen herkillä, unenomaisilla kuvilla varustettu kirja sinulle, minulle, hänelle...Kustantaja on Minerva (2018), jota saamme kiittää monista vastaavista, suloisista kuvan ja runon liitoista. Jostain syystä sain aikanaan päähäni yhdistää nämä kirjaset saman otsikon alle Kun Suru on suurin, Kerron sinulle ystävyydestä, Kerron sinulle rakkaudesta ja Kerron sinulla unelmista. Nämähän ovat vertaistukea iloon, suruun, kauniiseen melankoliaan, monenlaista myötäelämiseen. Ihastuttavia vain itse itsenänsä: Ota minut sydämeesi. Lukijamenestys on ollut huikea eikä syyttä! Viimeksi saimme lukea Onnen kultaa, jossa Suomen kansan sydänten runoilija Eino Leinon runoja Sinikka Hautamäen kuvilla, nyt aikaansa edellä ollut kiihkeä tulenkantaja Katri Vala, jonka Kootut runot luen aina uudestaan ja uudestaan...On runo Katrilta, joka aina uudestaan ja uudestaan, yhtä uudestaan sataa lumipisaroita: Lumipisara:

Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot
ovat pudonneet päivien taa.

Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

Mikä tähtipolku kaihoon! Kuka ei olisi tätä kokenut? Kuka ei muistaisi? Ensisuudelmat lumisateessa, silmien lammet joihin hukuttiin...

Valan runosta Kukkiva maa tuli minulle enemmän, kun ystäväni ja Rainer Maria Rilken suomentaja Eve Rehn (ent. Kuismin) menehtyi pitkällisen sairauden uuvuttamana 28.12.2010. Vaikka hän ehti viettää meillä vain yhden viikonlopun, hän jäi minuun. Evestä tuli unisisareni, Eve Unikko kuin isosisko. Pidimme yhteyttä loppuun asti pitkissä viesteissä ja pitkissä puheluissa. Luimme toisiamme suorastaan mystisesti: Yllätyimme toisistamme ja kaikki alkoi...Hyvissä ajoin ennen lähtöään tähtipoluille, hän laittoi facebookinsa seinälle pysyvästi Kukkivan maan viimeisen säkeistön:

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus!
Suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Sininen puutarha

Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi
katsovat minua niin outoina ja hiljaisina
kuin villien eläinten silmät
auringon värisevää nousua?
Olen kylpenyt juuri virrassa
ja kaulaani on takertunut
himmeänpunainen levä.
Aurinko vaeltaa kuin kultatukkainen soittaja
sinisessä puutarhassa,
ja jalkani ovat kuin nuoret kauriit.
Tanssinko sinulle tämän kukkivan puun alla?

Olen aina yhtä hämmentyneesti jännittynyt näistä rakastamieni runoilijoiden valinnoista kuin tietysti myös Hautamäen kuvituksista. Ja merkitseehän sekin, että mitä runoja on päässyt pieneen kirjaseen: Luen runoista niiden valitsijaa ja iloitsen, kun Valalta on valittu juuri näin!

Sininen ovi

Kun suljen silmäni,
kun olen surullinen ja yksin,
näen etäältä siintävän
sinun majasi sinisen oven,
oi kaukainen sisareni kuuman auringon alla.
Sinun sininen ovesi
on minulle tie kaikkeen,
mitä ei ole,
mikä vain uneksitaan.

*****

Runokirjat Leena Lumissa

He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
-Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
-Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Tänään oli kohtaamisemme vuosipäivä. Sitä juhlistamme aina, sillä kohtaaminen on tärkeämpää meistä kuin mikään muu: Ilman kohtaamista ei olisi sitä muuta. Päätimme lähteä liikkeelle riskillä eli emme varanneet pöytää Kissanviiksistä etukäteen vaikka täällä on menossa hiihtolomaviikko. Olimme ajoissa liikkeellä ja kun saavuimme edessämme oli ryhmä, jonka oli lähdettävä tilan puutteen takia muualle. Löytyi vain kahden hengen pöytä eikä se ollut 'meidän pöytämme', mutta pääasia että pääsimme syömään sinne mihin nyt halusimme. Alkudrinkkinä aina gintonic ja nyt löytyi jo täältäkin Napueta, suomalaista giniä, joka on maailmanvoittaja.

Koska kotona punaisen lihan syönti on puolittunut, nautimme poroa, joka on saanut elää vapaan elämän. Kuvassa poroa karpalo-riistakastikkeella ja sieni-perunagratiinia.

Maaliskuussa vuosi sittenmyös poroa, mutta palsternakkapyreen, mustikoiden ja sinihomejuustoperunan kera. Viime vuoden kuva parempi, mutta syy voi olla siinäkin, että nyt sijaintimme ihan eri ja ravintola oli viimeistä pöytää myöten aivan täpötäysi. Se on kiva asia, että kauppa käy, mutta Kissanviiksien yksi viehättävä erityispiirre on ollut sama kuinPöllöwaarissa eli molemmissa keskustelevia pariskuntia ja vähän rauhallisempaa. Introvertti kun olen, niin se vaikuttaa paljon myös ravintolavalintoihimme, mutta hyvä palvelu ja erinomainen ruoka ovat kyllä kaikkein tärkeimmät asiat. Molemmissa ne niin kohdillaan, että ei sanotuksi saa. Kissanviiksilläon Jyväskylässä jo puolivuosisatainen historiansa. se on kodikas miljööltään ja kuuluisa lankkupihvistään. Kummassakin myös henkilökunta on erittäin ystävällistä ja muutostoiveet aterioihin otetaan aina hyvin vastaan.

Ylläni nyt sitten se Peter Hahn -neule, johon viittasin jutussa Kirjabloggaajan vaatetuulahduksia. Olen tyytyväinen ja rrrrakastan kashmiria♥

3.3.2018 kolmekymmentäneljävuotta: me♥

rakkausterveisin
Leena&Reima

Windmills of Your Mind

...isoäidin nauru helisi/ hän vastaili lintujen huutoihin/lauloi sylissä lepääville pilville..../ ja nyrkissä silvottu perhonen

sille

jolta salattiin auringonnousu

sille joka liversi lentäessään hämärään

Leena Kellosalon toinen runoteos Hevosenpääsumussa (ntamo 2018) vaeltaa tähtipoluilla, sairaalan käytävillä, puutarhan mullanhajuissa, horjahtaa Vihnuksen rotkoon, nousee mustalaisleirin kanssa taivaaseen, kiitää Tammelan luistinradalla Metro-tyttöjen tahtiin juuri kun äiti lukee Simone de Beauvoiria, Lux –saippua on tukkinut putket ja isoisä kiroaa: Hanat kiinni perkele!

Kellosalo kirjoittaa hevosenpääsumuun, hän kirjoittaa tähtiin. Varmaan paljon omaelettyä kerää tapahtumat Kassiopeiaan, Bereniken hiuksiin, Harppiin ja Universumin etuvartioon. Bereniken hiukset, ei edes Harpin himmeä tähdistö, estä proosaa, sillä Viita vaeltaa sekavana ja surullisena joukossa ja viinaakin meni. Kaimani kirjoittaa tähtiin samalla kun hän muistelee:

Jonain juhannuksena löysin hänet sammuneena sotilasreppu selässä vodkapullon tyhjennettyään. Hän ei koskaan päässyt eroon sodasta. Suuri osa olisi tarvinnut terapiaa. Kahta lukuunottamatta katumme veteraanit olivat särkyneitä perhosia, kuten Lauri Viita, äidin ystävä, joka herkkänä runoilijana oli täydellisen järkkynyt sodasta. Tuskin skitsofrenia olisi puhjennutkaan ilman sotaa. Viita kävi ystävänsä Tauno Kaarnan luona kadullamme. Aina, kun äiti oli pihassa, hän jäi tuntikausiksi keskustelemaan kirjallisuudesta. Kuuntelin pikkutyttönä heidän puheitaan joskus sivusta. Äiti pystyi iloisena ja myönteisenä karjalaisena auttamaan Viitaa. (LK)

Äiti oli himolukija, hän luki pestessään pikkupyykkiä, tiskatessaan ja syödessään. Joka paikka oli täynnä kirjoja, jopa ruoka- ja astiakaappien ylimmät hyllyt. Hän kirjoitteli kirjailijoille kommentteja kirjoista ja sai pitkiä vastauksia esim. Tito Collianderilta. Hän lähetti ihailemalleen Albert Schweitzerille tekemänsä lumisen grafiikan meidän keittiön ikkunasta. Shweitzerin sihteeri vastasi saksaksi (äiti ehti Viipurissa opiskella pari vuotta saksaa), että Albert kuuman väsyneen työpäivän jälkeen virkistyy äidin kuvasta, jossa lunta. A oli pyytänyt, että kuva ripustetaan ruokailuhuoneeseen häntä vastapäätä. (LK)

Rintamamiestalot sijaitsivat Vihnusvuorella, jossa kaikki kasvoivat kuin yhtenä perheenä, lapsia oli paljon. Ajan henki oli rakentaa ja unohtaa, mutta vain harvat pystyivät unohtamaan ja yksi heistä oli kaimani isä, jolle sodassa tapahtui...

Rintamiestalon piirongin oikeassa ylälaatikossa

on puolueen jäsenkirja, sotilaspassi

lasten ensimmäisiä kiharoita

ja nalli pahan päivän varalle...

Kerran vuodessa tulevat puolueen miehet ja

salamyhkäiset jäsenmaksut

isoisä hakee kukkaron mustan takin povitaskusta ja pioni lemuaa aaltomaljakossa...

Isoisä päättää että tämä on viimeinen jäsenmaksu.

Leena Kellosalon esikoisrunoteosLeonardo sai siivet oli minulle nerudan kieltä, sitä omaa hengitystäni, jota hönkäilen vielä tähdistäkin. Leenan Hevosenpääsumussa on tiivistynyttä ja koettua elämää, isoisän ja isoäidin kokemuksia, muidenkin, myös omien vanhempieni. Karjalaisjuurinen äiti, kuin uni arjen keskellä, kaikki tuli hoidettua ja ruokottua: lapset, työ, puutarha, vahingoittuneet perhoset, kirjat, kirjeet, sukulaiset ja lapsikin monta kuukautta sairaalassa ja toinen otettiin pois:

Äiti piirtää kaukoputkella veljelle tähtitaivaan kartan

avaruuden ja ikuisuuden

kylmän maailman

jolle lapsensa luovuttaa

ja harppi kaivaa syvän reiän taivaan kämmenelle

Äiti puhaltaa kaukoputken linssin umpeen

Harppi?! Juu, se on sekin jolla piirretään ympyröitä ja mitataan säteitä, mutta se on myös himmeä tähdistö. Leena Kellosalo on taiteellinen monilahjakkuus: näyttelijä, FM, kirjallisuuskriitikko, kirjoittajakouluttaja sekä palkittu äänikirjojen lukija. Minulle hän on runoilija ja kaima, jotka molemmat kannamme hiusjuurissamme karjalaisuutta, kaikkea sitä ylitsevirtaavaa, josta Leenan tämäkin kokoelma on syntynyt. Leena Kellosalon juuret myös Tampereella ja Nokialla, siksi tänään luin kokoelman ääneen Nokialta kotoisin olevalle Lumimiehelle ja hän kovasti innostui paikannimistä ja varmaan myös siitä kun Porin juna vihelsi, kuun kulma oikea ja Vihnusjärvi laskostuu kauniisti.

Upea, upea teos täynnä tähtitomua. Jossain musta aukko, meripihkakuut ja korallit ja taivaalla isoäiti lentämässä kuumailmapallolla Viipurista Tampereelle valkoisen pitsihuivin liehuessa kuin Isadora Duncanilla...

sano minulle milloin juna lähti

unesta päivää päin

Puhalsihan isoäiti perhoset ehyiksi?

*****

Hevosenpääsumussa kansi on niin upea, että...Tässä Juha Tammenpään Taikamatto kokonaisuudessaan.

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Teemmekö me oikein?

Tätä hän pohtinut tuhat kertaa. Ja joutuu pohtimaan vielä vuosikaudet. Nyt hän ei enää voi muuta kuin vakuutta Naomille ja itselleen, että he tekevät oikein. Sen pituinen se. He tekevät oikein.

Ehdottomasti

Peter Jamesin trilleri Täydellisyyden hinta (Perfect People, Minerva 2018, suomennos Maikki Soro) kertoo ruotsalaissyntyisestä yliopistontutkija John Klaessonista sekä hänen brittiläisestä vaimostaan Naomista, joille suuri rakkaus lyö pöytään korteista mustimman: Lasten saamista ajatellen he olivat maailmassa juuri ne muutamat, jotka eivät olisi saaneet mennä yhteen ja lisääntyä. Kumpikin kantoi tietämättään harvinaista Dreyens-Schlemmerin geenivirhettä, joka johti heidän Halley poikansa kuolemaan jo neljävuotiaana. Tragedia vei pariskunnan terapiaan ja ajoi lopulta ottamaan yhteyttä tohtoriin, jonka laiva pysytteli Yhdysvaltojen vesialueen ulkopuolella syystä, että tohtori Leo Dettoren oli lakia rikkoen erikoistunut karsimaan jo hedelmöitysvaiheessa pois vialliset alkiot. Hän siis saattoi estää tiettyjen perinnöllisten sairauksien ja jopa muiden geneettisen sairauksien siirtymisen toivottuun lapseen. Mihin muuhun hän kykeni, sitä eivät kaivanneet Halleyn menettäneet vanhemmat, mutta se muu olikin tohtori Dettoren intohimo eli häntä kiinnosti eugeniikka. Pariskuntamme ei halunnut mitään rodunjalostusta vaikka heille sitä esiteltiin kuin huippumyymälän parhaita tuotteita, he halusivat vain terveen pojan. Kelluvalla klinikalla aloiteaan viikkojen hoidot, jotka tarkoittavat etenkin Naomille yli toistakymmentä ruisketta päivässä ja heidän taloudelleen 400 000 dollarin menoerää. Viime mainitusta he selviävät vain pankkilainan ja perheen avustamina.

Mikään ei tietenkään mene, kuten oli unelmoitu. Jossain kohdin näiden kahden tavallisen ihmisen putoamista tulevaan, koin jopa lukevani Ian McEwania, jolla on maaginen kyky tuoda kauhu heille, joilla oli vain haave jostain normaalista, jostain sallitusta, jostain, joka antaisi arkionnen säilyä ja kantaa. Näin ei tietenkään käynyt ja unelmasta kehkeytyy rankka vyyhti, jossa vanhemmat ovat hetki hetkeltä vaarallisemmassa tilanteessa kuin koskaan elämässään. Naomi, joka on päivät kotona lasten kanssa alkaa olla kiitos tohtori Dettoren omavaltaisuuden, kotona tosi lujilla, joten hän viis veisaa:

”Tee minullekin drinkki”, Naomi sanoi. ”Oikein tuhti.”

John katsoi häntä ihmeissään. ”Siinä kirjassa alkoholista ja imetyksestä sanotaan kyllä, että sitä menee maitoon...”

Naomin kiivas vastaus pelästytti Johnin. Naomi sieppasi toiseen käteensä Absolut Vodkan ja toiseen vermuttipullon ja heristi niitä kuin mailoja, päästäen kaiken tukahduttamansa raivon valloilleen:

”Minä en piittaa paskan vertaa. En välitä kärpäsen paskan vertaa, mitä niissä kirjoissa ja niillä nettisivuilla käsketään tehdä, että lapsesta tulee fiksumpi. Hanki elämä, senkin säälittävä mies ja samalla voisit hankkia jonkinlaisen elämän vaimollesikin.”

Naomi olisi varmasti välittänyt paljonkin enemmän, jos olisi nähnyt tulevaisuuteen, mutta toisinaan hän herää nähden unia Halleysta leikkimässä pihalla jonain täydellisenä päivänä, vaikkakin tietäen, että heidän pojallaan oli alle vuosi elinaikaa. Hän olisi vähät välittänyt hiipivistä kasvorypyistään, vuosien painosta sekä kuvitelmasta, jossa

Luke ja Phoebe työntävät sinua rullatuolissa merenrannalla. Ja sinä istut viltti polvilla, valkoinen tukka hapsottaen ja...

Tämä Peter James –trilleri ei ole Roy Grace -sarjaa, vaan itsenäinen jännitysromaani. Aihe on todellakin kiinnostava ja pelottava, sillä tämähän vie meidät Kolmannen valtakunnan rodunjalostukseen. Mikäli aihe kiinnostaa, lue ihmeessä Tapio Tammisen tietokirja Kansankodin pimeämpi puoli. Göringin kerrotaan jopa tuoneen eugeniikan matkatuliaisina Hitlerille...Niin tai näin, Ruotsin eugeniikka avaa tietä Täydellisyyden hinnan fiktiviselle tarinallekin. Minua kiinnostaa! Haluan myös kertoa, että Naomin ja Johnin tapaus ei ole vailla todellisuuspohjaa eli tämä on mahdollista tapahtua. Tiedän pariskunnan, joille oli sanottu heidän olevan maailmassa juuri niiden sadan joukossa, jotka eivät olisi koskaan saaneet kohdata toisiaan (lue:lisääntyä yhdessä). Sairaus tosin oli eri kuin tässä tarinassa, mutta yhtä harvinainen.

Peter James on valtavan tuottelias kirjailija, käsikirjoittaja ja yksi maailman arvostetuimmista dekkaristeista. Häntä on myyty ja käännetty suunnattomasti. Minulle Peter on parhaimmillaan kun hän vähentää poliisioperointia ja tuo mukaan psykologista syvyyttä. Näitä kaikkia olen hänen myötään kokenut. Täydellisyyden hinnassa James on kuin kotikentällään eli tällainen inhimillisestä tarpeesta karannut kauhunäytelmä on niin häntä. Psyloginen syvyyskin notkahtaa vain eräässä actionissa, jossa kovia kärsineen pariskunnan tunteiden olisi pitänyt loistaa ylinnä:

Naomin päiväkirja

Tänään toivoin monta kertaa, että kuolisin. Tältä samalta tuntui, kun Halleyn voimat alkoivat hiipua. Silloin olisin mielelläni vain nostanut ankkurin ja lipunut kuolemaan hänen kanssaan.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Vatsavaivat suomalaisten riesana ainakin, mitä voi päätellä...

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Lumipisara

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Kirjabloggaajan vaatetuulahduksia!

nuku rauhassa, nuku...

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi

Pirkko Soininen: Ellen

Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti!

Pidä suutasi siinä kunnes...

Pidellään pakkasia hitaillen, hyggeillen, kotoillen!

A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Mitäs me linssiluteet!

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Rakkautta ensisilmäyksellä

Maaliskuun kolmantena Kissanviiksissä herkutellen!

Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa

Peter James: Täydellisyyden hinta