G. ei ollut tavallinen mies. Hän oli ottanut asiakseen ryhtyä seksisuhteisiin vain koskemattomien tyttöjen ja alle murrosikäisten poikien kanssa ja kertoa niistä kirjoissaan. Sitä hän teki, kun käytti minun nuoruuttani seksuaalisiin ja kirjallisiin tarkoituksiin. Hän tyydytti laissa kielletyn intohimonsa minun avullani joka päivä ja rehvastelisi taas voitonriemuisesti saavutuksellaan uudessa romaanissaan.
Niin järkyttävältä ja pöyristyttävältä kuin tämä ehkä kuulostaa, äiti saattoi tiedostamattaan pitää G:tä ihanteellisena isänkorvikkeena minulle, isänä jota ei ollut kyennyt minulle tarjoamaan.
Se jopa jollain lailla lisää äidin arvostusta. Niissä boheemeissa taiteilija- ja älykköpiireissä, joissa me liikumme, suhtaudutaan moraalisiin poikkeamiin suvaitsevasti, jopa tietyllä tavalla ihailevasti. G. on sentään kuuluisa kirjailija, se on itse asiassa aika imartelevaa.
Hänen ( äidin) mantrakseen on jäänyt ”On kiellettyä kieltää”. Ei ajan henkeä niin vain voi välttää.
Vanessa Springoran omaelämäkerta Suostumus (Le Consentement, WSOY 2021, suom. Lotta Toivanen) ravisutti ilmestyessään Ranskaa, koko kirjallista maailmaa ja kaikkia, jotka kirjan lukivat. Olen lukenut samasta aiheesta vähän aikaa sitten erinomaisen Kate Elisabeth Russelin teoksen Vanessa, jonka tyyli ei ollut yhtä henkilökohtainen.Kirja ylsi lukuvuoteni 2020 kuumaan ryhmään. Mieheni Reima haluaisi Russelin teoksen oppikirjaksi kaikille, jotka ovat nuorten kanssa tekemisissä eli ’miten saada nuoret ymmärtämään, että aikuisen esittämä palvova rakkaus ei ole sitä vaan aivan muuta.’ Ranskalaiset tekevät kaiken toisin haluten korostaa vapautta kiellettyynkin, mutta onneksi tämä ei ole koko Ranska. Ranskalaisen Delphine de Viganinelämäkerta äidistään Yötäei voi vastustaa, liikkuu osin samoilla laittomilla kentillä, kuin Springoran teos, jossa ’suostumus’ on vain oletus. Yötä ei voi vastustaa ei jätä minua ikinä. Sen paikkakin on muualla kuin kirjastossa. Kun Vanessa Springoran äiti ajan henkeen viitaten antoi suostumuksen, annetaan ymmärtää, että sen tekee myös lapsi, kolmetoistavuotias lapsi. En ole kiveä, vaikka olenkin kovia kirjoja pedofiliasta lukenut. Jokin ranskalaisten tavassa kertoa vain lävistää minut kuin tikari. Olen tarinan värisevä uhri nuoren viehättävän naisen äitinä, sillä muistan millaista oli olla nuori ja kuulla yössä huutavien junien kutsut...En voi ohittaa tätä kirjaa läpihuutojuttuna. Tämä on tosi ja satuttavakin tarina.
Luin eilen uutta Anna -lehteä, jossa Kira Poutasen jutussa Oman elämänsä päähenkilö, G:stä aikoja sitten selvinnyt Vanessa Springora kertoo miten hän joutui yli vuoden kestäneeseen seksisuhteeseen 50-vuotiaan kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Gabriel Matzneffin kanssa. Hän kuvailee hengästyttävän tarkasti, miten isän ikävä, äidin ihailu G:tä kohtaan, ajan henki, hänen oma kiinnostuksensa kirjallisuuteen ja tietysti kokemattomuutensa saivat hänet ansaan. Tajuttuaan lopulta mikä G. oli miehiään eli Vanessa ei ollut ainoa: uhreina olivat aina uudet koskemattomat tytöt ja Manilan esipuberteettiset pojat. Vanessa halusi hukata itsensä. Siitä on kirjassa vahva kuvaus, jossa Vanessa kulkee Pariisin kaduilla oltuaan syömättömänä kauan ja alkaen kadottaa itseään psykoosiin, jonne G. oli hänet ajanut. Psykoosi parani ja ehkä sitä hetkeä kuvannee lause:
”Onko kaikki tämä siis totta? Enkö minä olekaan…fiktiivinen?
…mutta hänen sieluaan korjataan kauan. Hänen pitää löytää omat sanansa takaisin, oppia luottamaan ja rakastamaan terveellä tavalla ja haastaa elämänsä unelma eli ryhtyä kirjoittamaan.
Anna -lehden Kira Poutasen haastattelussa Vanessa kertoo:
”Yritin tavallaan piiloutua fiktion taakse ja silti kertoa oman tarinani. Sitten tajusin, että minun on kirjoitettava tapahtuneesta minä-muodossa, suoraan. En vielä tiennyt, mitä tekstillä tekisin, ajattelin vain, että se oli kirjoitettava.”
Vanessa Springora kirjoitti pieniä tekstinpätkiä lähinnä öisin, kun ei saanut unta, ja kun jokin tapahtuma nousi hänen mieleensä. Fragmentaarinen muoto näkyy myös lopullisessa kirjassa, joka on helppolukuinen ja tehokas.
”Kustantaja tarttui tekstiin heti.”
Vuonna 2021 Vanessa Springora on menestyskirjailija sekä Julliard-kustantamon – juuri sen saman, joka vuosia aiemmin julkaisi Matzneffin pedofiliakirjan – kustannusjohtaja. (KP, Anna no 5)
Ranska on omanlaisensa maa ja on huomattava Springoran teon julkaista kaikki tapahtunut todesti, ei G:n värittämänä, olleen todella rohkea teko. G:llä on ihailijajoukkonsa, jonka mielestä vaikeneminen on suostumus. Eräs ihailemani ranskalainen näyttelijä oli jyrkästi vastaan me too-liikettä…
Rangaistuksia annetaan, mutta normi tuntuu olevan, että papit ja taiteilijat ovat lain ulottumattomissa. Voiko uskonnon ja taiteilijuuden varjolla saada kaiken anteeksi? Ei voi ja uhrien äänet ovat vihdoin alkaneet kuulua. Suuri kiitos siitä Vanessa Springoralle, joka uskalsi
laittaa itsensä alttiiksi
kertoa kaiken kuten se meni
pedofilia ei ole rakkautta
kirjoittaa kirjan rikoksesta ja osoittaa syyllistä