Rouva Ketonen unohti hetkeksi huolensa, hoitamattoman pihan, kadonneen Nallen. Hän alkoi kävellä, liikutella käsiään ja kallistella päätän kuin olisi jonkun tarkkailtavana, kuin hänen taas pitäisi poseerata, tulla joksikin muuksi, joksikin lisää. Se ei ollut hiukkaakaan raskasta, sehän oli hänen tapansa elää.
Hän näytteli muille, hän näytteli itselleen. Ja hänen näytelmänsä nimi oli koko elämä.
Eeva Joenpellon romaani Elämän rouva, rouva Glad (WSOY 1982) palasi uudelleen lukuun monen kymmenen vuoden jälkeen. Hyvä näin, sillä kun kirjan lukee eri-ikäisenä, sen myös voi kokea ihan eri painotuksilla kuin aikaisemmilla kerroilla. Muistin rouva Gladin selviytyjänä, upeana naisena, joka teki mitä tahtoi ja uskalsi mitä vain, enkä mitenkään muistanut hänen pimeitä kauhujaan. Tosin rouva Glad itse on hyvä mustat muistonsa ensimmäisenä unohtamaan, mutta aina silloin tällöin hän koki hetkiä, jolloin itsekin ihmetteli omaa käytöstään:
Mutta Allin päässä olivat asialliset aivot. Ne olivat selkeämmätkin kuin hänellä itsellään, hänellä, jonka tekoja pyrki joskus riivaamaan jokin hänelle itselleenkin selkiintymätön syy. Kuin hänen olisi aina vain ja yhä edelleen näytettävä jollekin olevansa mitä oli. Tai enemmän kuin oli. Kenelle jollekin? Kaikkihan olivat jo kuolleet, eikö vain?
Kaikki, jotka muistivat rouva Gladin elämän heikon alun, eivät todellakaan olleet kuolleet, mutta niitä Saara hyvin harvoin ehti muistella, sillä ensimmäisen todella epäonnisen avioliittonsa myötä, siis kun kartanonpoika Åke Nygren katosi ja Saara itse möhläsi pahemman kerran, hän oli keskimmäisen aviomiehensä urakoitsija Viljami Gladin opastamana kehittynyt vauraaksi ja osaavaksi liikenaiseksi. Suoraryhtisenä hän Viljamin kuolemasta toivuttuaan hoiteli miehisessä liike-elämässä asioita, pani rahan poikimaan samalla kun pöyhi hiuksiaan, keinutti lannettaan ja viiletti paikasta toiseen toimeliaana kallis hajuvesi tuoksuen. Hän tunsi oman merkityksensä ja voimansa. Mikäli rahavirrat uhkasivat ehtyä, hän sai ne taas virtamaan kuin kevättulvissa vaahtoavat joet. Harvoin rouva Glad muisti enää aikaa, kun hän oli ollut mitätön neiti Heinonen ja vaikka yhdestä aviomiehestä tuli skandaaliero, kaksi muuta olivat kuolleet ja etenkin Viljamia Saara halusi muistaa ja joskus muistella. Tosin siihenkään harvoin oli aikaa, sillä uusi nimismies Järvinen oli harvinaisen kiinnostava herra. Ei mitään hapanta ukonhajua, vaan tarmokkuutta ja jämptiyttä, isänmaallisuutta ja mitä ilmeisimmin liikeälyä, koska autokin oli kalliimmasta luokasta. Mutta mitä kummaa ne kylillä puhuivat Järvisestä, ukkomiehestä ja siitä isoon taloon adoptoidusta lukiolaistytöstä?
Elämän rouva, rouva Glad on hyvin monisäikeinen kertomus naisesta, joka eli köyhän ja huomaamattoman lapsuuden menestyvän veljensä varjossa. Saara oli aina kuin hän olisi ollut vähän yksinkertainen. Hän ei saanut näytettyä itseään sellaisena kuin hän oli. Toisaalta, oliko hän kuitenkin ollutkin hieman penaalin kynistä tylsin vai pelkästään alisuoriutumiseen kasvatettu ja painostettu.Jossain mielessä rouva Gladin tarina on kuin sairaskertomus, vaikka se ei sitä olekaan. Sen sijaan se on kertomus siitä, miten ei voi kukoistaa, jos siihen ei anneta mitään mahdollisuutta. Tällainen syrjitty, mutta jollakin tavalla kuitenkin sisunsa aavistava nainen, sortuu tietysti nuorena ensimmäiseen kosijaansa, joka sattui olemaan menestyvän, lääketiedettä opiskelevan Martti-veljen ystävä, kartanonpoika Åke Nygren.
Kirjassa Saaran avioliitot käydään läpi takautuvasti ja täytyy sanoa, että nuorena kartanonemäntänä Saara koki kovimpansa, joka sitten ajoi hänet elämänsä rajalle. Nygrenin perhe nieli vaivoin Åken valinnan ja koko sen ajan kun Saara asui kartanossa, Åken äiti puhutteli Saaraa piikapersoonassa eli kolmannessa:
Minä niin toivoisin, että Saara istuttaisi tai kylväisi mieleisiään kukkasia. Pitääkö Saara resedoista?
Saaran kyvyttömyys vallata omaa tilaansa kartanossa, ryhtyä mihinkään, vaikuttaa lukijasta masennukselta tai jopa tyhmyydeltä, mutta onko jälleen kyseessä vain se latistava ilmapiiri, jossa Saara on aina tuntenut olevansa näkymätön. Kartanossa hänestä tuli todellakin näkymättömin, sillä ystävällisyys oli vain näennäistä piruilua ja vähättelyä ja tärkeät asiat perhe puhui suljetuin ovin ilman Saaraa. Niin tai näin, nyt tapahtuu suurin pudotus pimeään ja kun Saara sieltä nousee, hän on valmis elämän rouva Gladiksi.
Saaran tarinan myötä lukija näkee, miten Saarasta kehkeytyy vahva, jopa kova, mutta ennen kaikkea loistava näyttelijä. Kuin häntä ei mikään hetkauttaisi ja heikko polvikin on vain viehättävä notkahdus, ei mikään heikkous.
Olen iloinen, että valitsin juuri tämän Eeva Joenpellon kirjan Tuijatan haasteseen, sillä Lohja-sarjan olen lukenut niin monta kertaa, että siihen taidan tarvita vielä välimatkaa. Kuten tavallista Joenpellon kynä on kuin neula: Tarkan julmana se ei kahda paljastamasta ihmisluonteen heikkouksia, joskin niitä myös osin ymmärtää. Rouva Gladista olin unohtanut todella, todella paljon. Senkin olin unohtanut, että eihän Saara mitenkään voinut jättää menneisyyttä täysin taakseen. Sinne oli mentävä, missä häntä oli eniten loukattu. Sinne piti änkeä, vaikka kartanoa nykysin hallitsi tytär Lilli, joka kopealla äänellä tervehti:”Miksi minun pitäisi sinut tuntea? Mitä tuntemista sinussa on?” Sinne Saaran oli nyt itsensä ängettävä ja kuljettava kartanon huoneesta toiseen ja piinattava itseään. Miksi hän ei kiusannut itseään eräällä toisella muistolla, sillä, jossa hän teki paljon pahemmin, miksi juuri kartanoon...