Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo sodan jälkeistä tarinaa Suomessa viiden naisen, Irenen, Katrin, Veeran, Ailin ja Siirin kautta. Mitään sille ei mahtanut, että kirjan vahvin veto oli Irenessä, kylän kanttorin rouvassa, jonka elämä oli niin pysähtynyt aviomiehen jähmeään tylsyyteen, että jo iltapäivällä teki mieli vaihtaa yövaatteet ylle ja kääriytyä nukkumaan päivästä pois, tapahtumattomuudesta pakoon. Poika Henrik on paennut tätä elävänä kuolemista ja Irene ei keksi enää muuta tekemistä kuin sitoa posliinikukan varsia. Tässä kohtaa muistin Helvi HämäläisenSäädyllisen murhenäytelmän. Oivaltavasti Kinnunen on tavoittanut sen aikaisten rouvien elämän tyhjyyden, sen jota on pakko kestää, kun muuta ei ole tarjolla kunnon naisille. Irenekin on minulle loppuun asti kunnon nainen, mutta kun heille asutetaan saksalainen Hauptsturmführer Henrikin vanhaan huoneeseen, jokin liikahtaa ja se ei ole kunnottomuus, vaan elämänjano.

Jokainen naisista oli kulkeutunut pohjoiseen kuka mistäkin syystä. Vanhin heistä Aili oli sairaanhoitaja ja toki hän hoiti ja huolehti suomalaisten aseveljien parantumisesta kaikin mahdollisin voimin tunteja laskematta. Kukin eli rooliaan saksalaisten joukkojen matkassa luullen tekevänsä isänmaalle palveluksen, kunnes aseveljeys lakkasi ja kaikkien oli paettava Suomen Lapista Norjan puolelle. Tässä vaiheessa naisten oli vaikea enää vaihtaa puolta. Oli monenlaisia sidoksia, joista he heikosti aavistivat voivan olla ikäviä seuraamuksia palaajille. Hyvässä uskossa he luulivat pääsevänsä lähtemään sotilaidensa kanssa laivoilla Saksaan, oli oma komea armas sitten siellä naimisissa tai ei. Mukaan pääsivät vain raskaana olevat, sillä Hitlerin mantra naisten roolista saksalaisen rodun lisääjänä eli miehissä edelleen vahvana ja suomalainen nainen kelpasi tähän asiaan.

Vaikka Irenen suhde Klausiin oli varsin syväkin ja Klaus kohteli häntä aina hyvin, oli miehelläkin rakas vaimo kotimaassa odottamassa, joten Irenestä tuli yksi viidestä vaeltajista. Jalkaisin he alkoivat taivaltaa kohti kotimaataan ymmärtämättä, mikä heitä olisi vastassa. Hyvinkin pian heille valkenee, että heitä ei odota lämmin tervetulotoivotus, vaan he ovat tyskertøs, joilta ajellaan hiukset ja joiden päälle voidaan sylkeä ja pahempaakin. Tämän tajuttuaan naiset valitsevat vaellusreitin, joka kiertää asumukset ja vain suurimman hädän hetkellä pistäytyvät pihapiiriin kuin tunnustelemaan ilmapiiriä: Olisiko saatavana murunen ruokaa tai jopa voisiko nukkua yön yli ja kuivattaa sateessa kastuneet vaatteensa. Tilanteet vaihtelevat rajusti ja viimeistään Rovaniemellä heille selviää todellisuus. Väistämättä he alkavat pohtia, miten ovat kukin tahoillaan auttaneet yllättäen Suomen armeijan vihollista, vaikka alussa kaikki oli toisin. Mistä he olisivat voineet tietää!

Tämän kirjan aihe on ollut minulle odotettu. Kun luin Miriam Gebhardtin teoksen Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisenmaailmansodan voittajien käsissä, aloin miettiä, eikö ole kirjoitettu kirjaa suomalainaisista, jotka useimmat viattomuuttaan, sattumalta tai muista syistä antautuivat entisen aseveliarmeijan sotilaille. Ja ei voi unohtaa syntyvien lasten kohtaloa...

Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin. Neljäntienristeyksessä sain kirjan kysymättä, kun en ymmärtänyt muuten. Miten ollakaan Neljäntienristeys oli ilmestymisvuonnaan 2014 kolmanneksi paras lukemistani ja ennustin jo silloin kirjalle Finlandia –ehdokkuutta, joka sitten kävikin toteen.Lopotti oli ilmestymisvuonnaan kuudenneksi paras kaikista 2016 lukemistani, mutta silloin olikin kova kärki, mm. ykkösenä Riitta JalosenKirkkaus ja toisena Sami HilvonPyhä peto. Nyt en mitenkään malta olla mainitsematta, kun Kirjallisuuden ryhmässä on väännetty nais- ja mieskirjailijoista, että uskallan sanoa naisia lukevien kirjailijoiden, myös kirjoittavan heistä kiinnostavimmin. Suomalaisista kirjailijoista ykköseni on klassikko eli Mika Waltari, mutta jos puhun tämän päivän ’uusista’ kirjailijoistamme, huikeita naiskirjailijoitamme haastavat mm. Tommi Kinnunen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Sami Hilvo, Ben Kalland, Tatu Kokko ja muutama muu. Lisäksi meillä on mahtavia tietokirjailijoita, kuten vaikka Tapio Tamminen Kansankodin pimeämpi puoli ja muitakin. Waltarin saappaat ovat suuret, mutta joku niihin vielä astuu ja kuka ei, hänkin voi olla ihan omia latujaan aukova huippu! Jos kirjoitan mieskirjailijoistamme naistenmiehinä, älkää ymmärtäkö väärin!

Lopotista sen verran, että siinä oleva sokean Helenan, pärjääjän, epäonnistuminen raitiotiekiskojen kohdalla, sellainen, jossa kiskoja menee monet ristikkäin jäi minuun. Vielä samana vuonna taisin olla samassa kohdassa ja pakahtuen kumarruin tunnustelemaan kohtaa...Mieheni on Helsingistä ja hän arvuutteli, että aika kohdilleen oltiin ja nappasi minut nopeasti pois etsimästä Helenan kokemusta, joka on tullut uniinikin.

Naiset jatkavat pitkää, syrjäistä vaellustaan kohti kotejaan. Muistelevat teiden risteyksiä, useimmiten nukkuvat taivasalla metsissä sinirinnat seuranaan, kuukkelit pyytämässä muruja, joita heillä ei ollut. Avautuvat ja sulkeutuvat toisilleen ja toisiltaan. Ailin jalat voivat todella huonosti ja kaikkien voimat alkavat hiipua.Osansa tunnelmiin on epävarmuus tulevasta. Lopulta samaan kylään ovat matkalla enää Veera ja Irene, kun muut ovat poikenneet omiinsa. Siinä Veera, yksi kylän vähäisimmistä ja Irene, kanttorin rouva, kulkevat ripirinnan kohti kotejaan. Finaali on odottamattoman huikea. Irene klanittunakin, halveksittuna, on kuin oman elämänsä kapellimestari, joka miettii, mihin melodiaan asettuu, minkä tahtiin kulkee siitä hetkestä, kun Veerasta erkaantuu.