Yksinäisyys tuoksui makean tunkkaiselta. Se tuoksui pesemättömiltä lattioilta ja siltä, kun tuli pitäneeksi liian kauan samaa paitaa päällä, koska ei kukaan kuitenkaan tulisi niin lähelle, että huomaisi. Yksinäisyys maistui vetisiltä perunoilta suolan kanssa, kun tuntui, ettei viitsinyt itselleen muuta laittaa.
Yksinäisyys oli sitä, että peiton alla ei ollut muuta kuin villasukkien mukana kulkeutunutta hiekkaa ja neulasia ja tuulettamattomien kankaiden ikävä haju. Se oli sitä, ettei kukaan pitänyt tupaa lämpinä ja sytyttänyt lamppuja odotellessaan Kaarloa kotiin, vaan aina se koti oli pimeä ja kylmä kun sinne töiden jälkeen meni.
Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen (Otava 2019) on hänen esikoisteoksensa. Paperijoutsen liikkuu sotavuosissa, jolloin oli kaikesta kova pula ja todellinen pula elintarvikkeista uhkasi etenkin kaupunkilaisia. Lydian isä kehoittaa tyttöään lähtemään heidän entiseen kotitaloonsa maalle, josta he olivat muuttaneet pois Lydian äidin kuoltua. Lydialla on sukulaisuutta kylän matriarkkaan, suuren tilan Gunhildiin, joten vähän turvaakin olisi.
Otin kirjan lukuun skeptisesti, sillä olen vähän uuvahtanut lukuisiin sota-aikaisiin kotimaisiin teoksiin. Tavallaan kaiken tuon on kuin itse kokenut, kun oma isä on ollut rintamalla ja sai sotavamman. Tosin hän ei muistellut sotaa, ei kertoillut sieltä paljoakaan, mutta minulle, esikoiselleen kertoi pahimman mitä koki, eikä se unohdu ikinä. Olen historian perään, joten useimmiten fakta vetää minua näissä asioissa enemmän, mutta puolustan myös fiktiivisiä kertomuksia jo ihan silläkin perusteella, että nuoremmat lukisivat näistä asioista enemmän. Ainakin sota-ajasta kirjoittavat nuoret ovat joutuneet paneutumaan faktoihin ja kutomaan tarinat niiden ympärille. Sitten taas joku kirja, fiktio, vie lujaa, ja se oliDora, Dora, jonka kirjoittaja Heidi Köngäsyllätti minut täysin. Kolmas valtakunta on minulle kuin harrastus, joten ikinä ei unohdu. Ei myöskäänVieras mies, joka tosin paljastaa kirjoittajan toisen vahvuuden: Taito kirjoittaa eroottisesta latauksesta on lahja sinänsä kirjailijalle! Ensimmäistä kertaa katsoin kirjailijoiden iät ja huomasin, että Heidi on vuoden erolla ikäiseni ja Anna-Kaisa vuoden erolla tyttäreni ikäinen! Näin ymmärrän paremmin tiettyä kesyyttä Linna-Ahon tekstissä. Tarina ei ole huono. Minä en edes tuo huonoja kirjoja blogiini, mutta jollakin tavalla se kantaa nuoruuden kesyä sulokkuutta. Se sallikaamme! Ja arvatkaapa mitä, kirja vain vei, vaikka en intohimoissa kierinytkään eli en olisi kuollut ilman tätä ja montaa muuta fiktiivistä sotatarinaa. Muistan myös, että kyseessä on esikoinen, joten hyvä esikoinen. Vähemmän kesyyttä ja olisin voinut verrata Suvi Vaarlan Westendiin, Noora Vallinkosken Perno Mega Cityyn, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Johanna Laitilan uskomattomaan Lilium Regaleen! Johanna on syntynyt tasan samana vuonna kuin tyttäreni, mutta Johannan Lilium Regalessa ei ole mitään kesyä. Minusta olen kohtuullinen verratessani Anna-Kaisa Linna-Ahoa ikäisiinsä, joiden tasoon Paperijoutsen ei yllä tänään vielä lentämään, mutta huominen on uusi lupaus.
Paperijoutsenen parhaus lepää sota-aikaisen kylän ihmiskuvauksissa. Niissä ei ole mitään liioiteltua ja totta totisesti, persoonat ovat niin vahvoja, että olisinko ikinä jättänyt lukematta Annasta, joka tekisi mitä vain päästäkseen emännöimään Gunhild –rouvan upeaa tilaa. Anna rakastuu Gunhildin suosikkipoikaan, joka kohta joutuu rintamalle. Valdea, nuorempaa veljeä, Anna ei niinkään huomaa – vielä. Ja miten Gunhild halveksiikaan naista, joka vie hänen esikoistaan Ilmaria. Annan taustat ovat tiedossa ja geeneissähän nuo jutut kulkevat, ainakin Gunlhidin kirjoissa. Eikä hän salaa mielipidettään, mutta mitä hän voi aikuiselle esikoiselleen, talon tulevalle isännälle, jos tämä kaunottaresta väärällä taustalla sänkynsä lämmittäjän tekee.
Haluan jatkaa sillä, mikä on Anna-Kaisa Linna-Ahon vahvuus: Ihmiskuvaukset. Kukaan ei voi unohtaa Kaarloa, yksinäistä Kaarloa, ei kukaan. Kaarloa, joka rakastaa salaa Lydiaa. Entäs sitten Annaa, joka on kuin filmitähti, kaikille eläväinen ja iloinen, sudenhetken pelkonsa kätkien. Kaikille hän iloa vain tarkoittaa ja on heikkoutta ymmärtävä. Tässä on tarinan tärkein juonikudelma: Kyösti. Ei ja ei. Hänen nimensä on Ellen.
Valvoin samaa sudenhetkeä Annan kanssa ja mietin tätä kirjaa. Kaunis kansi, joka jäi pois kansikisastani, enkä tiedä miksi, mutta kaunis on kaunis ja kauniiseen palaamme. Mitä on paras verrattuna kauniiseen? Paras on jonkun juoksukilpailun voittaja. Kaunein on joku uskomaton maalaus tai nainen yksin peilin edessä. En voinut saada unta, sillä mieleni kentillä vaelsivat suomalaiset naiskirjailijat. Siellä olivat Aila M. ja Helvi H., Marja-Leena V, ja Eeva J., Riitta J., Heidi K., Eva I., Satu K., Raili M., Marja-Liisa V,... ja sitten kaikki muut heitä paljon nuoremmat. Vaelsin siellä ja puristin sylissäni Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Kirjoitin unen ja valveen rajamailla juttua naiskirjailijoistamme, mutta kun olin pudonnut unen pimeään, en enää herättyä muistanut mikä oli fokus.
Paperijoutsen on kaunis kaikellaan ja erinomaisesti kustannustoimitettu! Sen vain huomaa. Anna-Kaisa Linna-Aho on kasvava kirjailija, jolla on lyyristä vahvuutta ja lisäksi luontaista kykyä erilaisiin ihmismieliin. Kaikkein parasta Paperijoutsenessa, sitä muistiin jäävää, on kuitenkin tarinan kaunis melankolia ja sen vastapainona uskomattomat yllätykset. Mikä finaali!!! Nyt on kuitenkin...
Marraskuu oli hulmauttanut taivaankannen päälle mustan kankaansa. Kylässä oli pimeää kuin mustarastaan vatsassa. Jopa kartano oli pimeänä.
Tien mutkassa, Kaarlon ikkunalla, paloi öljylamppu. Sen liekkitilassa oli halkeama ja kupu oli pölyn peittämä.
Nyt valokehän laidalle ilmestyi käsi kiertämään lampun kiinni. Hetki pimeyttä, ja Kaarlon talon ulko-ovelle ilmestyi pieni tuikku. Se lähti kulkemaan pitkin pihatietä ja kääntyi sitten vasemmalle, Lyydian talolle.
Yksi omituisuus johti toiseen. Ensin nilkutus ja sen takia lyhty. Kukaan muu ei kulkenut lyhdyn kanssa...