Yksinäisyys tuntui sitä kouraantuntuvammalta, mitä valoisammaksi vuodenajat kävivät. Työkään ei vienyt hänen ajatuksiaan niin kuin tavallisesti, hänellä oli hädin tuskin mitään tekemistä. Kesäkaudella hänellä oli normaalia enemmän vapaapäiviä. Kokonaisia lomaviikkoja, joita hän ei ollut pyytänyt eikä myöskän tarvinnut. Päiviä, joina ei tapahtunut mitään.
Kaiken lisäksi kesä oli ollut poikkeuksellisen lämmin, ja vaikka hän kävi mielellään rannalla, hän ei saanut yksin aikaiseksi lähteä mihinkään. kuin elämä olisi kaikonnut hänestä. Joinakin päivinä hän tunsi olonsa täysin apaattiseksi, eikä jaksanut tuolloin edes nousta sängystä. Eihän häntä kaivannut kukaan, hän saattoi yhtä hyvin jäädä sängynpohjalle. Mitä jos hän vain sulkisi silmänsä ja lakkaisi hengittämästä?
Mari Jungstedtin dekkari Joka yksin kulkee (Du går inte ensam, Otava 2015, suomennos Emmi Jäkkö) on kuin paluuta hylätyille poluille, sillä hyvästelin noin viisi vuotta sitten kolme pohjoismaista naisdekkaristia, joista olin ennen kovasti pitänyt. Oli vähän kuin pakko, sillä aloin sekoittaa heitä toisiinsa ja tuntui kuin lukisin aina vain samoja kirjoja. Anne Holtiin palasin nopeimmin ja hän olikn paussini aikani petrannut kovasti, silläKuollut kulmaoli tosi hyvä. Mari Jungstedtin uusin sattui silmiini kirjaston uusien esittelyhyllyllä ja sain kirjan vain viikon laina-ajalle, mutta luinkin trillerin illassa. Edelleen pyörimme Gotlannin ah, niin idyllisissä maisemissa, on markkinoita ja jonkun unessa gotlanninponit juoksevat vielä villeinä ja vapaina, mutta nyt ei ole enää niin ruusumuurimaista kuin joskus ja juoni veti melkein Inger Frimanssonin tahtiin. Toivottavasti en ole spoilaaja, jos sanon, että jokin tai joku Jungstedtin uusimmassa dekkarissa Joka yksin kulkee tuo mieleen kirjan Varjo vedessä kera sen edeltäjän Hyvää yötä, rakkaani. Frimansson vain taitaa psykologisen jännityksen tiukemmin, mutta Jungstedt selvästi yrittää kruununprinessaksi.
Muureja nyt ei tietenkään voida täysin välttää Gotlannissa ja niinpä ensimmäinen pieni lapsi katoaa Södra Murgatanilla. Kolmevuotias Vilma katoaa. Äiti tekee töitään kauneusstudiossa ja keskittyy hetken liikaa ystävänsä Katjan iloiseen juoruiluun, mutta se hetki riitti jollekin. Komisario Karin Jacobsson alkaa tutkia tapausta kaivaten samalla esimiestään Anders Knutasia, joka kärsii traumaperäisestä stressistä vaimonsa Linen jätettyä hänet kahdenkymmenen avioliittovoden jälkeen ja kaiken päälle hän tuntee syyllisyyttä eräästä onnettomuudesta, joka tapahtui Gran Canarialla. Toipuminen ei näytä kovin vahvalta, sillä Knutas alkaa kokea outoja asioita...Edes lääkeet eivät auta.
Samanaikaisesti David Forss kokee avioliitossaan yllätyksen, jollaista ei ollut osannut kuvitellakaan. Kunnollinen Anna-vaimo on ihan eri ihminen, mitä hän on kaikki nämä vuodet luullut, ihan vieras ihminen! Anna on kuitenkin Davidin huolista pienimpiä, kun heidän pieni Heidinsä katoaa markkinoiden humussa...
Pienessä Visbyssä katoaa kaksi lasta lyhyellä aikavälillä ja komisario Karin Jacobssonilla on nyt ensimmäistä kertaa vastullaan näin ison tapauksen tutkinnanjohto. Lehdistö painaa päälle ja kadonneiden lasten vanhemmat ovat epätoivoisia. Pahin oli erään tomittajan lehdistötilaisuudessa esittämä kysymys: "Mitä tapahtuu, jos jälleen uusi lapsi katoaa?”
Ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. Mitä jos lisää lapsia katoaisi? Mitä jos tekijä oli jo valinnut seuraavan uhrinsa, seuraavan perheen?
*****