Meillä kaikilla on mielipiteemme hänestä. Näimme häntä valtiovierailujen uutisissa, näimme häntä linnan juhlissa, näimme hänen haastattelujaan naistenlehdissä, kuulimme juoruja hänen suhteistaan poikiensa vaimoihin, näimme hänet kaikkialla, Maan Äidin, puolisonsa, silloisen presidenttimme varjossa. Hän oli kuin haavoitettu linnunpoikanen, vähän hauras ja aristava, mutta kohosiko hento niska hetkeksi ylemmäs, tuliko silmiin tiukka ilme, kiristyikö leuan kaari, kun kerta toisensa jälkeen hänen miehensä haki tanssiin, ei häntä, vaimoaan, vaan punaisessa leningissä hulmuavan naisen, jonka jaloissa tanssittajan ostamat samettikengät. Miksi edes ihmettelimme hauraan naisen ottamaa etäisyyttä? Sitä, että hän ei ollut halaileva Alli, vaan pidättyväinen Sylvi. Sanoivat kylmäkiskoiseksi ja karkottivat kirjallisista tilaisuuksista, koska kukaan ei silloin uskalla puhua avoimesti. Hyvänen aika sentään, kuka ei tajua ja mitä ei tajua: Kultainen häkki, kadotettu oma ääni, ikuinen kuuntelijan rooli, vaikka pää täynnä mielipiteitä ja vain punaiset helmat hulmahtavat ohi, kun nivelkivuista kärsivä maan ensimmäinen nainen urheasti kantaa rooliaan – valittamatta.
Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) kertoo Sylvi Kekkosesta, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. On aika hänen saada äänensä kuuluviin vailla roolinsa kahleita. Nyt on aika hänen tokaista ’ei mitään häpyä’, nyt on aika hänen kaivata kotiin Metsäpirttiin ja ennen kaikkea Katerman mökille Suomusjärvelle, jossa hän kirjoittaa päiväkirjaansa kaikkea sellaista, mitä ei voinut kenellekään sanoa. Tai ehkä yhdelle. Kirjailija Marja-Liisa Vartio on Sylvin luottoystävä, jonka kanssa hän peilaa ajatuksiaan kaikesta. Marja-Liisa ei kahda olla sanomatta vastaan, mutta hän myös tukee ystäväänsä ja antaa omanlaisiaan neuvoja vaikka siitä, miten miestä tulee käsitellä. Katerman mökillä Sylvi viihtyy pitkiäkin aikoja yksin Isa koiran kanssa. Ui järven laheassa vedessä ja antaa veden kannatella ja hyväillä, kun kukaan muu ei enää. Hän tuntee olevansa kuivuva erämaa, joka ei kelpaa. Miten nivelsairas ja hauras voisi kelvata niin suurelle ja voimakkaalle kuin hänen miehensä, mutta kerran kelpasi. Tapahtui ”Creutz-kadun murhenäytelmä” Edla-tädin mukaan hänen ollessaan matkoilla.
”Minä en pysty sitä tyttöä pitelemään, eikä minulla ole silmiä selässä”, juorusi Edla-täti äidille puhelimessa, kun oli huomannut Kekkosen olleen ihan yötä.
Sylvi: ”kaikki maailmassa tanssi ja soi ja säkenöi ja kimalsi, kun kädet liukuivat hameen alle, kuivat, kuumat, karheat kädet...”
Sylville Kekkosen valinta presidentiksi ei ollut helppoa eikä mieluisaa ja kun se toistui ja toistui. Tottuuko kultaiseen häkkiin koskaan, vai tuleeko niin vaikeaksi olo, että edes kuvanveistäjä Essi Renwall ei saa tehtyä Sylvistä päätä, mutta hän piirtää Sylvin ja se kuva kaikellaan on Venhon kirjassa paperikannen alla. Juuri kuvan tavoittamaton katse, kahtaalle kohdistuva, leuan vahva suhde posken pehmeyteen, se kertoo enemmän Sylvi Uinosta, joka oli kotipappilassa saanut luvan puhua siinä missä pojatkin. Joku vaiensi lintusen, mutta olihan hänellä kynä ja mieli, kaikki mitä tohtii paperille laittaa, mutta julkaista ei voi kuin Urhon asemalle sopivaa ja silti sanovat kustannetuistakin: Julkaistiin, kun on Kekkosen rouva!
Pettymys ihmisiin Urhon valinnan jälkeen, kun tuli kaikenmaailman koketeeraajia. Sitten pettymys poikien vaimoihin, Tanelin ja Matin nirppanokiin. Se otti lujille. Niin lujille, että oli ihan pakko käyttäytyä hullusti ja änkeä Matin ja Marjan häämatkalle kokkaamaan Katermaan, vaikka Urhokin yritti vastustella.
Julkinen häpeä, kun lehdet julkaisivat Urhon naisjuttuja, etenkin sen...
Alakulo, jota Urho ei koskaan huomannut, Isa koiruus senkin edestä.'Isa, kuka tämän kirjoitti, ajattelin: alakulo on kaipauksen rampa, siivetön kaksoissisar, oman osattomuutensa uuvuttama.'
Sitten tuli kuitenkin niitä pahoja päiviä sirpaleita täynnä. Ei saanut henkeä, happi loppui, oli paettava oman huoneen rauhaan, kunnes kohtaus oli ohi, kunnes henki kulki.
Sylvi ei ollut kesy. Kaikkea muuta, mutta hän kantoi taakkaansa vaieten. Joskus lipesi yli ja sen saivat kokea lähimmät ystävät: Marja-Liisa Vartio ja Essi Renwall. Essi etenkin oli vahvasti sitä mieltä, että kuvan poskista tuli liian pehmeät, koska Sylvi jos kuka osasi sivaltaa, sanoa ilkeästi. Sylvi Uino oli hengissä!
Ylpeäkin hän oli. ’Kukaan ei rankaisematta loukkaa minua. Se oli typerää, hävettää muistaa.’
Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin. Tosiaankin, kirjassa on kaksi kantta: Uskomattoman kaunis paperinen, joka on Satu Konttisen taidonnäyte sekä sen alla Essi Renwallin piirros ystävästään Sylvistä.
Johanna Venho:
Sylville, Marja-Liisalle ja Essille, kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.
Katseet syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.
Yksinäisyys: Missä sinä olet, kuiskasin, enkä tiedä kenelle puhuin. ...olin soitin jota kukaan ei soittanut.
*****
