Hän yritti. Hän yritti istua aloillaan. Lounas jatkui ikuisesti, ja Alice ja isä käyttäytyivät kuin lapset: kuiskailivat ja kikattivat.
Lewis kaipasi heidän seuraansa jottei joutuisi koko ajan olemaan yksin, ja sitten hän kaipasi yksinoloa vain päästäkseen heidän luotaan pois.
Hän katseli muiden englantilaisten lasten leikkiä, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten onnistuisi lyöttäytymään mukaan. Lyöttäytyminen oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan oppinut...
Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.
Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu (The Outcast, Otava 2016, suomennos Marianna Kurtto) on niin riipaiseva kertomus pienen pojan suuresta menetyksestä ja sen jälkeisestä tuskallisesta kasvusta mieheksi suuressa yksinäisyydessa ja väärinymmärryksessä, että ensimäisen kerran suosittelen vakavasti ottamaan Kotiinpaluuta lukiessa likelle sekä lohtusuklaata että nenäliinoja: kyynelehtimiseltä ei voi välttyä ja lohdun nälkä kasvaa sivu sivun jälkeen. Tätä en olisi Jonesilta uskonut Ehkä rakkaus oli tottajälkeen, joka oli ensikosketukseni brittikirjailijaan! Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä, todella hyvä, mutta nyt Jones kirjoittaa jo viivastolla, jonka olen pyhittänyt vain idollilleni Ian McEwanille. Nyt kukaan ei voi moittia kustantajaa kanteen painetusta Harper’s Bazaarin lauseesta :”Jos pidit McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.” No, minä rakastan McEwanin teoksia, mutta nyt rakastan myös Sadie Jonesin Kotiinpaluuta eikä mitään mahdollisuutta, etteikö tämä kirja olisi loppuvuoden kuumassa sarjassani.
Kotiinpaluu alkaa eräästä elokuisesta kotiinpaluusta 1957. Nuori Lewis Aldridge palaa kotiin eikä kukaan ole häntä vastassa. Hän on juuri vapautunut vankilasta ja palaa isänsä Gilbertin ja tämän nuoren vaimon Alicen luokse. Hänellä ei ole muuta paikkaa. Hänellä ei ole enää äitiä, jonka luokse palata, sillä Elizabeth, kaunis, vilkas, mutta salaisuutta kantava Elizabeth, ainoa, joka kaikin tavoin osoitti rakkautensa Lewisille, on kuollut traagisessa uimaonnettomuudessa. Kotiinpaluu alkaa kuoria unohtamisen kerroksia ja lukija aikamatkustaa vuoteen 1945, jolloin tapahtui Gilbert -isän kotiinpaluu sodasta. Lukija ei välty tajuamasta, miten Gilbertin myötä seisemänvuotiaan Lewisin elämässä muuttuu jotakin muuta kuin vain tämä:
Lewis oli katsellut vanhempiensa valmistautuvan kirkkoon. Hän oli monta kertaa aiemminkin maannut äitinsä sängylllä tämän pukeutuessa, mutta isä ei pitänyt siitä että hän oli vanhempien makuuhuoneessa, joten isän paluun jälkeisinä kahtena päivänä makuuhuoneen oviaukosta oli tullut hänen välitilansa.
Ja kuin hän olisi vailla mitään yhteyttä kehenkään, vailla tilan oikeutta nyt ja myöhemmin:
Hän oli seitsemänvuotias ja hänet suljettiin tuon huoneen ulkopuolele. Hän oli kymmenenvuotias ja hänet lähetettiin rangaistukseksi yläkertaan. Hän oli kaksitoistavuotias ja istui portailla yrittäen olla hiljaa, ihmetellen missä päin taloa hänen pitäisi olla, kun kaikki paikat tuntuivat vääriltä.
Kotiinpaluu on suuri tarina kohtalokkaasta yksinäisyydestä. Kertomus pienestä pojasta, joka on ilmaa vähemmän ellei hän tee jotain sopimatonta. Lewis kadottaa tajunsa siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hänen pitää osata itse kuvitella sopivuuden rajat vahingoittamalla muita, mutta eniten itseään. Lewis menettää kykynsä puhua normaalisti, hän ei enää osaa kertoa, miten kaikki meni, miltä mikäkin tuntuu. Hän on täydellisen yksin ja eksyksissä. Kaiken päälle armottoman tekopyhän pikkukaupungin normit vielä lyövät häntä päin näköä tavalla, johon Lewisillä ei ollut mitään kykyjä vastata itseään puolustaakseen.
Sadie Jones kirjoittaa kuin puukkoa sydämessä kiertäen. Ympäristön julmuus nuorta miestä kohtaan on vääryyttä, joka kasvattaa piinaa ja saa odottamaan pahinta. Mieleen muistuu Graham Greenin kirja Kiveä kovempi...Yksinäisyys tarttuu lukijaan. Tarinan yllättäjäksi tulee eräällä tavalla aluksi hieman lapsekkaalta vaikuttanut Lewisin äitipuoli Alice, joka lausuu miehelleen kirjan ehkä herättävimmän huomion: ”Aiheutinko minä tämän? Aiemmin syytin itseäni...ja Lewisiä. Mutta ehkä sinä oletkin syypää kaikkeen. Ehkä se olet vain sinä.”
Kotiinpaluu ei ole vain synkkyyttä, sillä elämmehän Linnuntien vuosia: Lontoo on täynnä kiinnostavia klubeja, kaikkialla soi jazz, nuoret ottavat ilon irti sodan jälkeisistä vuosista, autoradiossa soi Blueberry Hill, huulet painuvat kaulan puuterintuoksuun, Kit laittaa levylautaselle Julie Londonin Cry Me A Riverin katsoen vakaasti Lewisiin sanoessaan:
Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.
*****