Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.
Pirkko Soinisen Ellen (WSOY 2018) on taiteilija Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen –päiväkirja niiltä vuosilta kun taiteilija asui rakastamassaan kaupungissa. Kaupungissa, jossa valo räjäytti hänen värinsä ja viivansa rytmin. Vuodet ovat1894-1939. Kaupungissa joka oli hänen rakastettunsa melkein puolen vuosisadan ajan.
Koska olin jokunen aika sitten lukenut Hanna-Reetta Schreckin taiteilijaelämäkerranMinä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide, antoisan, mutta kaiken tarjoavan tietokirjan Ellenin elämästä ja työstä, Pirkon kirja oli kuin solahdus kevätpuroon: Helppo kohtsillään, omaa hengitystäni. Koin ääretöntä nautintoa niistä nyansseista, joista olinkin halunnut tietää enemmän ja jotka sitten tietysti myös kuvittelin mielessäni.Ihan vähäisin ei kiinnostukseni ollut Ellenin hullaantuminen tai suorastaan rakastuminen brittiläiseen teatteritaiteilijaan Gordon Craigiin. Naisjumala oli kohdannut miesjumalansa! Ellen joka viis oli veisannut vastakkaisesta sukupuolesta tai omastaankaan sen koommin, ei sukupuoleltaan odotetusta käytöksestä, ei mistään, mitä muut asettivat normeiksi, löysi voittajansa ja taiteilija oli sulaa laavaa. Helppoa se ei ollut, sillä Gordon Craig oli tehnyt paljon lapsia eri naisten kanssa, joiden äideistä yksi oli Ellenin ihailema tanssija Isadora Duncan. Eikä siinä kaikki ollenkaan, vaan voidakseen saada edes palasen Gordonista, joka Ellenin tavoin vähät välitti muiden odotuksista, Ellenin oli oman itsensä kuuman huudon vaatimuksesta hyväksyttävä itsensä kaltainen tekoineen kaikkineen.
Soiniselta oli tosi tyyylikäs veto ottaa kohteeksi vain Italian vuodet, lähestyä Elleniä kuumuuteen läkähtyvänä naisena, joka viruttelee jalkojaan suihkulähteessä, juo silloin tällöin eli aika useinkin pullon viiniä tuosta vain sekä kävelee, kävelee kaikkialle ja rohkeasti yksin. Muroleessa vietetyt kuukaudet kuitataan vain ohimennen, jolloin lukijakin kuin asettuu syvemmin Firenzeen ja Italiaan sen hyvine ja huonoine puolineen. Ellen on minua vahvempi, sillä me lähdimme Italiasta kieltäytyen eräästä tarjouksesta kirous Veronassa tapahtuneen, mutta Ellen raivosi ja jäi. Sokaistut, raukkamaisten metsästäjien houkutuslinnut saivat hänet raivoihinsa, mutta mitä hän muuta voi kuin ostaa niistä yhden sokaistun satakieliparan itselleen. Tämän jälkeen vielä toukokuussa mamman syntymäpäivät ja koko perhe tilaa lintupaistin taloon tapaan saaden eteensä ryytilehtien päälle asetellun kasan satakieliä, leivosia, sirkkuja ja peipposia paistettuina pienine nokkineen ja jalkoneen. Ellen oksentaa ja raivoaa sekä lukee kokille lakia, miten Pohjolassa oli Topeliuksen ansiosta laadittu Italian kuningatar Margheritalle adressi’vaikuttamaan siihen, etteivät muuttolinnut päätyisi Italiassa ruokapöytiin.’ Vain mamma ja Gerda saivat Ellenin purkamaan matkalaukkunsa, sillä ei Italiasta lähteminen pelastaisi yhtään pikkulintua. Ihminen on pedoista pahin, mutta Ellen tuli minua nyt likemmäs. Hän ei välittänyt ainakaan näkyvästi rahvaan kärsimyksistä, hän ei halunnut valjastaa taidettaan yhteiskunnallisten asioiden ajamiselle, hän ei ollut fennomaani, jos ei svennomaanikaan, mutta oliko hän mikään ’maani’, vaan ennen kaikkea hän itse ja taiteilija, viivansa taitaja. Kuitenkin, kuitenkin, hänessä asui kiintymys eläimiin, omaan perheeseen, taiteeseen ja hänestä sukeutui vielä kuuluisan miehen rakastajakin!
Mihin vertaisin Pirkon Elleniä? Aina ei ole pakko verrata, mutta rakkauteni kuvataiteisiin liekehtii ja pakottaa. Pidin paljon Mila Teräksen kirjasta Jäljet, jossa fiktiivisesti kerrotaan kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä. Kuinka paljon pidin, ei aina näy vuoden lopulla kun julkaisen lukuvuoteni parhaat, sillä riippuu aivan siitä, mitä muuta kultaista olen ehtinyt lukea. Mutta näkyy ja kuuluu siinä, mitä olen kirjasta kirjoittanut! Pirkko Soininen on minulle runoilija, mutta ilokseni voin nyt sanoa, että Pirkosta tuli minulle myös prosaisti. Tekee mieli paljastaa yksi sisäinen lauseeni ja se on: Runoilijat kirjoittavat tarinat parhaiten! Perustelen: En pidä liiasta luonto- ja kaunomaalailusta, mutta nautin, jos tarina on kerrottu rouhean kauniisti. Soinisen Ellenissä on myös kultainen tasapaino: Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Parhaat prosaistit kykenevät siihen, mutta runoilijat useimmiten, sillä he ymmärtävät tiivistyksen tehon. Poissa ovat sivukauppojen puuduttavat luontokuvailut ja tilalla on vaikka vain tämä:
14. toukokuuta 1913
Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.
Siinä se on! Kaikkeus: Asia ja kauneus.
Päivien hetketkään eivät ole siskoja keskenään. Muodot ja värit pakenevat, ei löydy rytmiä, tulppaanitkin nuokkuvat maljakossaan, mutta sitten:
Terälehdet väpähtävät, liikahtavat, pullistuvat, kaartuvat ulospäin. Täynnä pidäkkeetöntä riemua, kuin pikkuinen Yvonne, kun ensilumi satoi.
Ja sitten 1939 jää hyvästi Firenze:
Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.