Suihkussa hän kohotti kasvonsa kohti ryöppyävää vettä ja päätti, että toimisi ammattimaisesti. Jos hän vain toimisi ammattimaisesti, kaikki sujuisi hyvin. Eikö niin? Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa ja jatkaa elämää. Unohtaa kylän, talon, juhlat, Bettyn valon ja pimeän. Joskus hän melkein tunsi onnistuneensa, mutta ajan mittaan hän oli oppinut, että tunne oli väliaikainen, että helpompaa jaksoa seurasi aina vaikeampi, että milloin tahansa muistot saattoivat yllättää ja heittää hänet takaisin siihen paikkaan, siihen yöhön.
Lina Bengtsdotterin esikoisdekkari Annabelle (Annabelle, Otava 2018, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) kantaa kaikkia skanditrillerin perinteitä sanan parhaassa merkityksessä. On pieni taajama, josta jokainen nuori haaveilee pääsevänsä pois, sillä kuka haluaa jäädä Gullspångin Jantelaan. Sinne missä on huonoimmin hoidetut hampaat, nuorimmat äidit ja alhaisin koulutus. Kuka haluaa jäädä sinne, missä sinut leimataan jo sukusi ulkonäöstä, sillä jokainen tuntee jokaisen taustoineen päivineen. Harvan juna vain kulkee Gullspångista pois, mutta joskus tapahtuu jotain sellaistakin, mikä pakottaa paossaan onnistuneen alkuasukkaan takaisin. Rikostutkija Charlie (Charline) Lager joutuu helteisenä kesänä palaamaan juurilleen yhdessä työparinsa Anders Bartin kanssa, sillä seitsemäntoistavuotias Annabelle on kadonnut ja Tukholmasta tarvitaan apua. Charlie on varma, että hänen tukholmalaisaksenttinsa sekä menneet vuodet ovat hänen naamionsa ja henkisesti hän on päättänyt kestää vaikka juuri hänen mielensä tasapainottomuus on hänen heikoin kohtansa. Charlie turvautuu itselääkintään, kuten hänen terapeuttinsa hänelle turhaan toistaa, liiankin usein. Menee alkoholia, mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia, joiden seurauksena muuten erittäin pätevä tutkija sekoilee miesten kanssa vaarallisesti.
Aivan eri maata on Charlien etsiväpari Anders Bart, joka on yläluokkainen, avioliitossa, turhia riskejä kaihtamaton, mutta lopulta kiitettävästi tarinan myötä Charlieta tukeva. Aina hänkään ei pysty pariaan miellyttämään, sillä jo matka Gullspångeniin on yhtä tuskaa:
”Voitko yrittää olla ajamatta niin saakelin nykivästi?” Charlie sanoi.
”Mitä tarkoitat?” Anders katsoi häntä ihmeissään.
”Tarkoitan, että sinä kaasuttelet ja jarruttelet sen sijaan että ajaisit tasaisesti.”
”Minähän vain mukaudun liikenteen rytmiin.”
”Paskat mukaudut. Ajat yhtä nykivästi silloinkin kun ei ole liikennettä. Sen takia ajan mieluiten itse.”
”Siinä tapauksessa”. Anders sanoin, ”kannattaisi pysytellä öisin selvin päin.”
Niinpä...Charlie on niin jumalattomassa krapulassa joutuessaan palaamaan kotikaupunkiinsa, että pakolliset vatsantyhjenyspysähdyksetkin ovat tarpeen. Eikä meno mitenkään parane kotipitäjässä, jonka hotellin baarissa voi jatkaa pikkutunneille. Nyt vain juomiin sekoittuvat muistot, ne käsittämättömät... ja avaimet niihin, sillä samaa vauhtia rikoksen ratkaisun kanssa alkaa aueta Charlien rankka lapsuus ja nuoruus. Paljon sellaista tulee esiin, mistä hän ei ollut tiennyt mitään, mutta nyt kollataan ylimmätkin vintit piiloarkkuineen ja mitä kaikkea sieltä löytyykään...
Miksi tulet nyt, Charline? Miksi tulet nyt, kun kaikki on jo liian myöhäistä?
Kauniin Annabellen katoaminen nuorisobileistä kesäyöhön avautuu hyvin mystisesti. Mukaan mahtuu eriäviä mielipiteitä Annabellestä, hänen äitinsä Noran pakkomielteisyyttä, kirjallisia viitteitä ja myös kaikkea sellaista, jota ulkopuolisen, mutta ei Charlien, on vaikea nähdä kaupungissa olevan ihan pinnan alla, kun sitä vain vähän jaksaa raaputtaa. Kaikki ovat epäiltyjä, mutta vain yksi oli Annabellelle Kotiopettajattaren romaanin Rochester ja sitä henkilöä hän ei ollut paljastanut edes parhaalle ystävälleen. Hyvin Twin Peaks–tyylisissä tunnelmissa mennään, vaikka Wallanderkin mielessä käväisee. Pikkukaupungitko muka tylsiä? Eivät ikinä. Vesi virtaa kaupungin läpi, pato avautuu ja sulkeutuu, nuoret leikkivät kiellettyjä leikkejään ja aikuiset ovat muuten vain hulluja. Tervetuloa Janteen!
Minä lapsi olin ja laps oli hän/ - meren äärellä, maassa kuninkaan! -/ mut rakkauttakin enemmän/ oli rakkaus minun ja Annabel Leen./ Ja joukossa taivaan enkelien/ sitä meiltä himoittiin. (Edgar Allan Poe, suom. Yrjö Jylhä)