Sandra oli kaunis morsian, niin luonnollisen oloinen ja vähään tyytyväinen, ei vaadi mitään, mutta osaa nauttia siitä, minkä saa. Katselin häntä tarkemmin häissä, kun hän oli laittanut hiukset vookille ja kulki kerrankin mustissa, hänellä oli juhlapusero ja...Meidät on kyllä niin eri vesissä pesty, minä olen jo nainen, hän yhä neitonen. Velimiehelle kävi kyllä hyvä tuuri, kun sai Sandran, ihan parhaan sai, kun lauhkean sai.
Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017) vie meidät Suomen kohtalonvuoteen 1918. Se on se järkyttävä vuosi kun veli veljeä vastaan, se on se aika, jonka haluaisi kumittaa pois, mutta ei se lähde: Niin kauan kuin olemme, tuon vuoden tapahtumat muistetaan pitäjissä ja suvuissa. Osataan näyttää mahtitalo, josta lähti poika punaisiin tai tullaan vuosikymmenien jälkeen tuhansien kilometrien päästä katsomaan taloa, jonka perillinen oli ampunut oman isoisän punaisena, kun tämä uskalsi pyytää valkoisilta viljaa punaisten nälkää näkeville lapsille. Sota jossa kummallakin puolella syyllistyttiin hirmutekoihin. Sellaisiin, että sitä ei kestä ajatella...,mutta Sandra Jannensa kanssa eli tuon kaiken.
Alussa oli niin hyvin. Sandra ja Janne saivat toisensa ja lopulta torppansa. Tosin kontrahti oli kova ja sisälsi päätalolle monta mies- ja naistyöpäivää, mutta nuoret laskivat jaksavansa vaikka lapsia alkoikin tulla tasaiseen tahtiin. Yöaikaan oli talkoilla oma pirtti saatu aikaan ja samassa pihapiirissä asuivat myös Jannen vanhemmat Maija ja Mikko. Vielä kuitenkin hyvä aika, sillä ei voitu aavistaakaan, minkä myrskyn Venäjän tapahtumat löisivät Suomeen.
Tarinaa kuljettavat eri kertojat. Ensin Sandran lapsenlapsi Klaara löytää äitinsä kirstusta Isoäitinsä Sandran kirjeet ja sitä myöten hänelle avautuu se, mistä hän on tullut, miksi äiti on jossain kohden sellainen kuin on, miksi äiti on väliin kuin poissa ja lopulta haluaa vielä kerran käydä Lepistössä. Sandran kirjeistä aikaa kuvaavine otsikoineen tulee tarinan runko sen alusta sen loppuun, mutta Jannen sisarta Lyytiä, kuumaveristä, ei kukaan ohita, ei edes Kankaanpään hieno herra Feliks. Lyytin kirja on Lyytin kirja, kun taas Sandra kirjoittaa vaikka Aatamin päivänä joulukuussa 1917. Lyytissä kohtaan sen Köngäksen, joka kirjoitti Vieraan miehen:
Mahdottomuus. Hän oli mahdottomuus minulle ja minä olin mahdottomuus hänelle. Kumminpäin tahansa. Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.
Miten hän saattoi olla niin kipeä, niin hellä, että minusta hävisi kaikki vastus ja olin kuin veneen järven pintaan jättämä jana, joka sulaa pois, menettää ääriviivansa. Minussa oli pieni sokeritopan kärki, jota hän halusi kielellään koittaa ja annoin, kunnes menin kaiken häpeän läpi, ja tulin pinnalle vasta paljon myöhemmin.
Varoitteluista huolimatta Lyyti elää ja kärsii omannäköisensä kohtalon ollen kuitenkin jollakin tavalla raivoisa selviytyjä haavoitettunakin. Säyseä, mutta työteliäs Sandra kirjoittaa puolestaan perheen muutosta Lepistöön Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon vuonna 1910. Lyyti muuttaa perähuoneeseen ja Maija ja Miko asettuvat koppeliin, jossa Sandra ja Mikko asuivat rakennusajan. Sandrakin on huolissaan Lyytistä:
Lyytin piti lähteä palvelukseen jo kesän lopussa, mutta hän ei ole raaskinut lähteä. Feliks lämmittää häntä palavissa hyppysissään, eikä Lyyti tajua, että kaikki sen tietävät ja kohta varmaan myös Kankaanpään Vanha Emäntä puuttuu tilanteeseen. Silloin sille riiaamiselle tulee stoppi.
Helmikuussa, vuonna 1918, ei tiedä enää Sandrakaan päivien lukua. Sisällissota on alkanut. Forssan punaiset vieneet Jannen, nälkä kolkuttaa kovaa ja sydämen alla sykkii uusi elämänalku jälleen. Sandran on mahdotonta tajuta, että sota osui suoraan heidän pihaan, Ylä-Väärin kulmaan, jossa on vain muutama talo toisistaan etäällä.
Vuosi 1918 on kansakuntamme trauma. Omaakin sukua oli kahdella puolen, joten...Julmuutta ja vääryyttä oli puolin jos toisin, mutta lasten nälkä ja kylmä, sitä ei vain oikein kestä ajatellakaan. Koskettavasti, liioittelematta, Köngäs tuo iholle nälän, kivun, pelon, kylmän, unettomat yöt ja senkin lokakuun päivän, jona Sandra ’ei enää muista monesko päivä, hyvä kun jaksan jotain raapustaa’ sillä välin
kun papurokka kypsyy
kun punavankeja aletaan armahtaa
kun koittaa Sallimuksen päivä joulukuussa
kun Siprin päivänä helmikuussa lumikukat ikkunalaseissa