Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siittä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikeasthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisäseen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä. Ja onhan mulla nämä kissat ja koirat...Niitä on helppo ymmärtää, ihmisiä huomattavasti vaikeampi. Ne ei puhu ittestänsä, vaan net kuuntelevat aina kiinnostuhneina mitä mie praataan. Mulla on pohjonen valo seurana ja pirtin lattilankut, jokka natisevat ko kissat ja sessut tassuttelevvat lattian poikki. Kartanolla kattelen taivasta aina äähreen saakka ja sielä minun kanssa kulkevat lintuparvet, pilvet ja tuuli. Mie piän kaikki ovat aina auki. Saapi tulla jos haluaa.
Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on kirja hullusta rakkaudesta, väkivallasta ja Suomen historiasta aikana, jolloin olimme sodassa Saksan kumppanina Neuvostoliittoa vastaan. Yhteinen nimittäjä oli ryssäviha, mutta osa suomalaisista liittyi myös joko julkisesti tai hiljaa natsiaatteen kannattajaksi ja heitä riitti. Olen itsekin tavannut tuota ’vanhaa kaartia’ piskasena likkana ja imenyt muistiini sen mieltä ja tapaamisia. Valitettavasti se ei ole unta...
En ole ennen lukenut Liksomia, mutta olisi pitänyt. Everstinna on monologiromaani, joka takuulla ei ole jättämättä jälkeensä sekä ihailua että rajua tunneskaalaa. Jo pelkästään naisen alistuminen perheväkivallalle on helvetillistä, mutta että sen tekee Everstiä sokeasti ihaileva vahva, mutta miellyttämishaluinen Everstinna, tuo peliin mukaan hullun rakkauden. Eversti oli saksan natsipiirien suosiossa ja yhdessä he Everstinnan kanssa pitivät pohjoisessa hovia, jossa nähtiin nimekkäitä Kolmannen Valtakunnan herroja. Heiltä ei puuttunut kaviaaria eikä samppanjaa, ei liehakoijia, kuin ei myöskään niitä, joita halusivat tuhota ja alentaa. Sokeana Everstinna solahti natsien rotuoppeihin siinä missä Everstin nöyryytyksiin. Kun Everstinnan sekä fyysinen että psyykkinen kantokyky romahtivat, hän näki ainoaksi toivoksi saada kläpin, lapsen, mutta juuri sen Eversti oli ehdottomasti kieltänyt. Samaa matkaa sodan voittajien alkaessa hahmottua myös Everstin raivoisiin aivoihin, häntä alkoi pelottaa miten heidän tulisi käymään häviössä. Jos Vyyteri olikin ollut väärässä...Ja sitten tuli se hetki, kun Everstille tarjotiin Vermahtin univormua ja sopimusta allekirjoitettavaksi ja sanottiin itse Vyyterin, toivovan, että Eversti ryhtyisi rykmentin komentajaksi ja rahalla vielä voideltiin. Nyt jo asioita aavistava Eversti sai raivokohtauksen:
...te saatanan natsisiat tarjoatte mulle soan tässä vaiheessa kenraalin natsoja ja siten laajennettua ittemurhaa ko oletta jo poissa pelistä ja kaiken hävihneet, mithään että tarjohneet silloin ko olitte varmoja voitosta, ette ainuttakhaan killutinta tai nappia, haukuitta meitä suomalasia ali-ihmisiksi, lyhytkalloisiksi monkooleiksi ja tarjositta ja valhmiiksi piljettiä kaasukammihoon ko oletta voittahneet soan, pyyhkikään sopimuksilanna persettä ja tehkää se huolelisesti, koska kohta jokainen teistä roikkuu hirsipuussa, mie en tapa itteäni, koska mie senthään rakastan ommaa sisintäni.
Everstinna on kirjana Katja Ketun Kätilön ja Heidi KöngäksenDora, Doran sisarkirja, joka on kirjoitettu meän kielellä. Yhtään ei murre haitannut lukemista ja varmaan sitä helpotti lopun sanastoa katsottuani se, että ruotsin lainasanoja oli yhtä paljon kuin omassa rannikkolaisessa lapsuudessani. Jos vertaisin näitä kolmea kirjaa mutu-tuntumalla, niin Kätilö on rankka rakkaustarina kastettuna julmuuteen ja eritteisiin, mutta myös Jäämeren kirkkaisiin vesiin. Dora, Dora on hienostunein julmuudessaankin, koska paha on pääosin rivien välissä juuri kuten se Suomessa helpostikin saattoi olla, sillä eivät kaikki myötäjuoksijat meillä halunneet saada natsin leimaa. Toisaalta oli natseja, jotka taas halusivat syvempää kosketusta suomalaisiin ja tämä mitenkään natseja puolustamatta. Everstinna on yhden naisen omanäköisensä kuvaus antautumisesta julmalle miehelle, antaumisesta natsismille ja lopulta siitä hengissä selviämiselle.
Everstinna ei kuitenkaan ole vailla valoa. Kun Everstinna nai Everstissä kaksikymmentäkahdeksan vuotta itseään vanhemman miehen, hän kääntääkin tarinan lopussa asetelman aivan päälaelleen ja ottaa vahingon isosti takaisin. Tätä saa ehkä lukea ranskalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin ikinä muussa länsimaisessa. Rosa Liksomista on uskaltajaksi, tabujen kaatajaksi.
Everstinnan erotiikka on aivan omaa luokkaansa, suopursuerotiikkaa. Niihin lukija uppoaa tuntien suon erityisen tuoksun sekoittuneena päihdyttävään kiimaan. Lopulta koitti sitten Tuomaan kanssa Onnensuo ja silloin Everstinna jo kirjoitti Everstin ja hänen tarinaansa kirjaksi.
Liksomin ote ei kirpoa. Laatu on tasaista ja pohjoinen luonto kulkee kaiken aikaa mukana, mutta tarinaa ylittämättä. Miten upeaa tekstiä, jossa lopulta tuntee raukeaa vapautusta. Sellaista kuin voisi kokea suossa piehtaroituaan. Puhdistuneena menneisyyden varjoista. Everstinna itsetietoisuudessaan ja kokemuksellisuudessaan tiesi kaiken aikaa kuka hän on kuitenkaan osaamatta katua. Hän tarvitsi menneisyytensä väliin pohjoisen luonnon valon, sen ankarat nopeat talvet ja sitten kevään solisevat purot. Ja Tuomaan.
Minun esirippu ei ole laskenu kerthaakaan, sen verran minussa on senthään näyttelijän vikkaa. Osaan sisäletulon ja poislähön.