Onko teillä lehdokkeja – täällä kuhisee kaikki kukat ovat tänä vuonna niin suurenmoisia – ja valoisat yöt ja öiden ja päivien peilityyneys, kaikki on niin ihmeellistä. Ja ihmeellisintä kaikesta on, että minä työskententelen kuin jumala – jätän kangas kankaan jälkeen samalla inolla kuin ne aloittaessani.
Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja - olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän auringon hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olet kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua...Otin alas erään Michelangelon seinältäni – minusta se oli huono – kas niin – valmis.
Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017) on niin runsas, pirskahteleva, mutta syväluotaava, että sitä pitäisi lukea ainakin kuukausi ja sitten taas uudelleen. Se on kuin Ellenin maalaukset täynnä värien ja valon kepeyttä ja samalla niiden suunnatonta painoa. Katselija ollen samalla kertaa lukija, yrittää yhdistää Ellenin työt, joista kiitettävän monta kuvaa teoksessa, selvästikin vahvaegoiseen taiteilijaan. Häneen, joka katsoo kohti, kuin miehet. Häneen joka ei kainosti laske katsettaan, kuten naisen odotetaan tekevän, vaan haastaa kaikki, koko elämän. Jos hän ei katso kohti, voit olla varma, että aristokraatti Ellenissä haluaa ignoorata sinut ohikatseellaan.
Et ehkä ole riittävän kaunis. Tai erikoinen. Tai vain kiinnostava. Rahvas ei ole kiinnostavaa ellei siinä ole sitä jotakin. Tässä oli erityistä:
Kaiku, Ellenin debyytti, 1891, on alkukantaisen voimakas työ. Se ravistaa heti sillään. Jo ennen kuin tiedämme, että Kaiku saattoi olla Ellenin tulevaisuuden metafora! Tyttö kuvassa on suorastaan hillitön, vailla rajoja odottaessaan oman huutonsa paluuta...kuin rakastetun vastausta. Sitä vastausta, jota Ellen paljon myöhemmin odotti eräältä mieheltä.
Ellen seurusteli kenen kanssa halusi. Hän valitsi väkensä siinä missä maalaustensa aiheet. Perhe oli parasta. Hän maalasi kuin jumala ja eli kosmopoliitin elämän, mutta vaarallisimmat kujat karttaen. Hän ei ollut Hilda Flodin, joka ryhtyi Rodinin rakastajaksi. Hän ei houkuttanut asusteillaan miehiä, hän ei halunnut miellyttää itsellään. Hän halusi tulla huomatuksi vain töidensä kautta ja hän taiteili vielä pitkään vanhuuteen saakka. Hän oli coloristi, naturisti, futuristi, symbolisti. Hän opiskeli Pariisissa aikana, joka oli vihamielinen naistaiteilijoille. Hänelle ei käynyt kuten kuvanveistäjä Camille Claudelille, joka suljettiin iäksi mielisairaalaan. Naistaiteilija nimettiin helposti hysteeriseksi tai vaikka epäsosiaalista elämää viettäväksi, mutta Ellenillä oli rakastavan perheen tuki. Hänellä oli vanhemmat, kaksi rakasta siskoa ja kaksi rakasta veljeä. Äidiltä tuli solkenaan ohjekirjeitä miten elää, miten maalata, kenen kanssa pitää seuraa. Usein perhe myös matkusti Ellenin mukana ja asui kuukausia ulkomailla. Mukana usein siskoista viehättävin, Thyra, joka herätti miesten päät, missä kulkikaan.
Ellen ei ollut muotokuvamaalari. Siihen hän ei ryhtynyt myöhemminkään, kun rahasta tuli pulaa. Hän maalasi kuitenkin omakuvia ja omaa perhettään mieluusti. Pidän erityisesti tästä Thyran kuvasta, Muotokuva, Thyra Thesleff, 1900, jossa näkyy Ellenin kyky tavoittaa sielu, kuvata sen herkkyys ja lämpö, myös poissaolevuus. Ellenistä olisi ollut muotokuvamaalariksi,mutta ei, Ellen oli oman tiensä kulkija. Hän valitsi paikkansa ja Pariisin lisäksi ne olivat Ruoveden Muroleen kesäpaikka ensin perheen kanssa ja sittemmin uudisrakennus Casa Bianca, jonka Ellen rakennutti Muroleen tontille isänsä kuoltua koko perheen kesäkodiksi. Kuitenkin ennen kaikkea hänen kodikseen tuli Firenze, jonne hän matkusti kerrankin Zürichistä junalla kulkien yhtä kauneinta maisemaa Euroopassa eli Sankt Gotthardin rautietunnelin läpi. Kaikki kaunis ennen sitä 15 kilometrin tunnelia ja sen jälkeen. Yhteys joka oli rakennettu 1882 sujuvoittamaan liikennettä Etelä- ja Keski-Euroopan välillä. Ja sitten Milanon kautta Firenzeen, jossa Ellenistä tuli enemmän italialainen kuin mitä hän tunsi olevansa suomalainen. Kaikki, kaikki alkoi liittyä vuosiin Firenzessä. Siellä hän koki olevansa vapaa. Siellä hänen veitsitekniikkansa rohkaistui ja sivellin jäi. Palettiveitsi, värit ja rohkeus, niillä Ellen maalasi.
Firenzessä Ellen myös kohtasi elämänsä ainoan rakkauden, teatterin uudistaja Gordon Craigin, komean miehen, jolla oli englantilaisen vaimonsa kanssa viisi lasta, takana kuuma suhde sekä lapsi tanssija Isadora Duncanin kanssa ja vielä lisää lapsia maailmalla...jossain.
Gordon oli itsekäs hurmuri rakkaussuhteissaan, mutta ystävänä uskollinen. Ellen halusi enemmän ja kun he olivat erossa hän kirjoitti kirjeitä kuin tulessa, mutta sai vastauksia harvakseltaan. Jossain vaiheessa Ellen poltti suuren osan kirjeenvaihtoa, mutta kirjassa on kiinnostavan paljon sellaista, joka selvästi antaa ymmärtää Ellenin tahdon, jos vain...
...ei, luulen että hajoan...liian villi – mutta mitä voin tehdä...hajoan, se on selvä...silmilleni – katseeni on eloton.
Te tiedätte kaiken. Oletteko huolissanne, mikä minulla on. On yö, mutta minä en nuku. Ja sydämeni palaa kuin tuli. – Minä en rakasta itseäni, mutta tiedän, että rakastan teitä.E.
Ja myöhemmin, ollessaan 64-vuotias köyhä taiteilija Suomessa hän muisteli vuoden 1907 Firenzeä:
Ja tässä hetkessä olin ajassa 26 vuotta taaksepäin, maailmassa, jossa istuin ikkunat auki. Ja kuulin hyvin, kuinka Firenzen Duomon kello löi viisi – ja luonnollisesti silloin oli aika Giacosan, teen ja hiukan teidän. Ja nyt minun kuuluu laulaa kuin pikkulintu ulkona keväällä.
Italialainen maisema, 1906, on kuva, jossa näkyy Ellenin maalauksen liike. Hänelle liike oli värien ja valon ohella kaikki kaikessa. Tämä oli Ellenin italialaista sielukotimaisemaa. Sitä, jossa hän oli silloinkin, kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Suomessa ja arvostelut eivät olleet enää niin kiittäviä.
Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa niin runsaan ja upean kulissin Ellen Thesleffin ympärille, että aurinko häikäisee, huimaa, mutta aina jossain on varjoa. Tuo pinja tuolla on ikävä arvostelu, tuo pinja tuolla on paikka levähtää paahteelta ja tuolla verrataan kaiken aikaa Helene Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä toisiinsa. Ihan suotta. Ja kaikki ne kritiikit, niin kiittävät kuin arvostelevat, ovat vain oman aikansa kuvia. ’Taidesiskot’ ei ollut yhtenäinen ryhmä, mutta heillä oli yhteinen nimittäjä päästä esiin taidemaalareina miesten hallitsemassa maailmassa. Kaikki he tässä kirjassa mainitut monet ja Ellen mukana omaelämäkertansa tähtenä, olivat aikakautensa uranuurtajia, jotka loistivat ja loistavat jälkeen tulevien naistaitelijoiden valona. Taiteen voi valjastaa yhteiskunnalliseksi kannanotoksi suuntaan tai toiseen, mutta Ellen Thesleff oli ennen kaikkea maalari henkeen ja vereen.
*****
