Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen. Tällä metsäisellä seudulla, jossa elämä soljui verkkaiseen tahtiin, lapsen yllättävä katoaminen oli järkytys, ja monet asukkaista pitivät sitä jopa ennusmerkkinä tulevista katastrofeista.
Pierre Lemaitren Silmukka (Trois jours et une vie, Minerva 2017, suomennos Susanna Hirvikorpi) on kirja joka suorastaan huusi ottamaan alun sitaaksi tarinan alun. Olen lukenut ranskalaiselta Pierre Lemaitrelta tätä ennen vain loistavan romaanin, huomisen klassikon,Näkemiin taivaassa, mutta en hänen dekkareitaan. Näkemiin taivaassa, palkittu romaani, vakuutti minut heti Lemaitren kertojan taidoista. Kirjoittaa kirja ei ole todistus tarinankerronnan taitavuudesta. Tarinankertojat ovat oma luokkansa: He tuoksuvat nuotitulilta, savulta, metsältä, pihkalta, maalta, salaisuuksilta, mutta ennen kaikkea kikkailemattomalta kerronnolta, josta puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja laskelmointi. Silmukka on ensimmäinen dekkarini Lemaitrelta ja olen myyty.
En spoilaa mitään kertomalla saman, mikä kerrotaan jo kirjan takakansitekstissä eli kirjan murhaaja on kaksitoistavuotias Antoine, joka hetken raivokohtauksessa iskee kuoliaaksi tarkoittamattaan naapurin kuusivuotiaan Rémin. Sen sijaan vasta kirjan luettuaan voi aavistaa, ehkä jopa tietää, miksi hyväkäytöksinen Antoine ajautui tuohon tekoon. Mitä hänelle, vaalivan äidin ainokaiselle, oli tapahtunut sellaista, että hän ryhtyi kammottavaan iskuunsa sitä yhtään tarkoittamatta? Kuka tai mikä oli tehnyt häneen särön, josta salamaraivo iski ulos?
Heti kirjan alussa ollaan tilassa, joka on minusta dekkareissa kiehtovin eli rikollisen pään sisällä. Erityisen kiinnostunut olen Antoinesta, joka on suunnilleen epätodellisin murhaaja mitä voi olla. Kiinnostusta vain lisää se, miten Antoine, vain kaksitoistavuotias, onnistuu kaihtamaan paljastumista ja miten hän yleensä jaksaa kantaa tekonsa, koska Rémin perhe on niin tuttu. Muutenkin jokainen kaupunkilainen alkaa ahdistaa liian likeisenä, miten kestää nähdä Rémin perhettä? Heidän katkeruuttaan? Heidän alistumista surulleen? Tapahtuu jotain aivan odottamatonta, jonka takia Rémin etsinnät keskeytyvät ja Antoine voi hetken huoahtaa peloltaan, mutta ei mene kauaakaan, kun silmukka taas kiristyy, löystyy, kiristyy...vuosia.
Silmukan tempo on kaukana niistä toimintadekkareista, joissa kiihdytetään tarinaa, kuin peläten ettei se pidä muuten lukijaa koukussa. Liian halpa kikka minulle! Nyt mennään mielten kauhussa, sillä on muitakin piinattuja Antoinen sitä ymmärtämättä. Hän ei ole ainoa, joka tuntee tukehtuvansa kaupunkiin ja sen uutisiin. Toinen on Antoinen äiti, vahva nainen ja päättänyt selvitä sekä itsensä takia, että pelastaakseen poikansa:
Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta.
Aivan kuin ranskalainen rouva Courtin, Antoinen äiti, olisi toteuttanut maamiehensä, kirjailija Alexandre Dumasin Monte-Criston kreiviin kirjoittamaa ohjetta: ”Vaaraa vastaan on vain kaksi vahvaa miekkaa, aika ja hiljaisuus.” Lemaitrella on itsetunnollista ja oivaltavaa vahvuutta jättää lukijan päätettäväksi, paljonko äiti todellisudessa tiesi. Turha kirjoittaa tarinaa puhki, vaan tehokkaampaa jättää pohdittavaa nuotion hiilloksellekin.
Pierre Lemaitren loistavan jännitysromaanin Silmukan julkaisupäivä Suomessa on 28.9. Tällöin pääsette lukemaan miestä, josta Suomen Dekkariseura toteaa näin:”Hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat genren teoksista perin tuttuja - - mutta löytää niihin persoonallisen, kuluneita kaavoja kaihtavan lähestymistavan.” Ehdottomasti näin, mutta voin lisätä, että Lemaitre ei myöskään paisuta jännitysromaania ähkyyn, ei kirjoita ennelta-arvattavaa, ei kikkaile kaatamalla joukkoon tragikomiikkaa. Hän on tyylipuhdas kertoja, jota en osaa verrata oikein kehenkään, mutta ehkä lähimmät olisivat Håkan Nesser ja Colin Dexter. Vain sillä erolla, että ranskalaisuudessa on sitä jotakin. Olen tämän trillerin laatutakuu eli vakuutan kympillä Silmukan olevan psykologisen dekkarin aatelia!
Kaksitoista vuotta oli kulunut rikoksesta, jonka hän oli tehnyt kaksitoistavuotiaana, ja viimeinen näytös oli ehkä nyt alkanut murhenäytelmässä, johon hän oli syössyt itsensä sinä joulukuun päivänä vuonna 1999.
Ilta pimeni yöksi.
*****