Se oli viimeinen Bellevue-kesämme. Emme edes kovin montaa kertaa käyneet siellä sinä kesänä, koska minä olin töissä kirjapainossa ja Carola tavaratalon myyjänä ja Ellen harjoitteli säestäjän kanssa Sibelius-viulukilpailua varten. Sofia ja äiti ja isä kävivät mökillä useammin.
Silloin pidimme huolta toisistamme. Olimme vielä kokonainen perhe, jota ulkopuoliset eivät pystyneet rikkomaan.
Vuoden sisällä kuvanottohetkestä elämämme oli muuttunut lopullisesti. Perheemme oli hajonnut ja olimme lakanneet puhumasta toisillemme.
Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin (Atena 2017) on kaikkea sitä, mitä kustantaja kirjan takakansitekstissä lupaa ja vielä enemmänkin. Ehdottomasti se on Ellenin kesytön viulukonsertto, jonka tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Se soi crescendo ja fortissimo, sillä onhan kyseessä perheen liekki, ihastuttava, huippulahjakas Ellen, liekkisydän, kunnes...Vien sinut kotiin kosii jo nimellään. Minulle tuli siitä mielleyhtymä Manfred Kargen ja Toni Edelmannin Petäjäveden Kristoforos kantaattiin Tuo hänet yli vesien. Sama surumielisyys. Sama haikeus. Muu eri. Kallandin tarina kertoo huippulahjakkuudesta, vallanhimosta, perheen sisäisestä rakkaudesta kuin myös uskonnollisesta yhteisöstä, joka katsoo olevansa paitsi maan lakien yläpuolella, olevansa lisäksi oikeutettu rikkomaan perhesiteet. Kirja on kertomus sivullisuudesta, jonka kokee ainakin yksi perheen tyttäristä, Carola, konreettisesti ja näkyvästi. Tarinan kertoja, perheen poika, Markus, kuitenkin selvästi kokee uhriuttavaa sivullisuutta katsoen olevansa syrjästäkatsoja, tapahtumien todistaja. Markus ei ole minulle luotettava kertoja, onhan hän elänyt uskonnollisen yhteisön tiukassa otteessa koko ikänsä ja hän myös kohoaa tarinassa Yhdysvalloista johdetun järjestön johtoportaaseen, mutta hänen kunniakseen on sanottava sisarten puolustaminen niissäkin olosuhteissa kun yhteisö sen kielsi. Vaan hän ei väittänyt vastaan kun Ellenin raiskattu ystävä erotettiin yhteistöstä! kun uhrista tehtiin rikollinen! kun asiaa ei viety poliisille!
Keskiviikon palvelukokouksessa veli Lassila piti ”Naisen valvollisuus pysyä puhtaana” –erottamispuheen.
”Nainen, jolla on provakatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali.”
”Raiskaajakin on ihminen. Epäilemättä jotkin hänen elinolosuhteensa ovat vaikuttaneet hänen käytökseensä. Naisen tulisi kohdella raiskaajaa ymmärtäväisesti, niin kuin toista ihmistä.”
Kautta kirjan käy ilmi, että nainen on alistettu ja hänen on sitä oltava. Hänestä ei ole opettamaan kuin lapsia ja on hänen vikansa, jos miehestä kasvaa raiskaaja. Jos nainen masentuu, kuten Markuksen äiti, silloin ei haeta apua lääkäristä, vaan tarjotaan uskonvahvistusta.
Ellen ottaa ystävänsä Barbaran erottamisen raskaasti, mutta hän pitää tähän salaa yhteyttä ja veljensä Markuksen tieten. Markus jatkaa kuitenkin nousujohteista uraansa Yhdysvalloissa uskonnollisen yhteisön kotimaassa. Hän on mukana järjestössä, jossa on 1 177 sääntöä sekä yhteisön vanhimmille annettu Laumakirja, joka määrittää kaikkea mahdollista oikeuskomiteoista ja erottamisista sekä sallituista ja kielletyistä seksuaalisista tavoista. Voi vain ihmetellä miten Markus saattoi katsoa Elleniä silmiin ja tuntea rakastavansa tätä, samalla kun omaksui järjestön opin ja levitti sitä eteenpäin. Markuksen kahtiajakoisuus voi vaivata lukijaa, mutta toisaalta se tuo myös kiinnostavuutta. Juuri hän kertoo tarinan, josta tulee Ellenin kautta unohtumatonta musiikkia.Tarina tragediasta kuin myös hajonneesta perheestä. Markus on sekä lempeä veli että patriarkaalisen uskonnollisen ryhmän uhri, mutta mihin mahtuu puhtaus silloin, kun naisista sanotaan, että ’Helsingin tarjonta oli keskinkertaista. Joitakin nuorekkaina säilyneitä viisikymppisiä, sellaisia, jotka vielä jaksoivat...’ Mikä ihmeen tarjonta? Lihan vai kalan? Onko lihatiskissä jotain vikaa? Ja pitää huomata, että Markus on avioliitossa. Tietenkin miehille suodaan, mikä naisille on kuolemansyntiäkin pahempaa. Pääasia, että kulissit näyttävät hyviltä. Onko Markus kuitenkin häntäheikki, Laumakirjan oppiesimerkki miehestä?
Niin hämäävältä kuin se näiden muutamien erääseen järjestöön liittyvien ulostulojeni yhteydessä kuulostaa, Vien sinut kotiin on aivan loistava esikoisteos! Kun Helsingin Sanomat laittaa loppuvuodesta esikoiset kisaan, minusta tämän kirjan on oltava siellä mukana. Tarinan kiehtovuus on sekä siinä, miten paljon kirjoittaja yrittää välttää sen olemista uskonnon uhrin tai uhrien elämäkerta ja miten paljon se kuitenkin sitä on. Kiehtovuus soi myös järkyttävässä tragediassa, jolla kirja alkaa. Olen niin yllytyshullu, että se olisi voinut tapahtua minulle tai jollekin muulle nuorelle ja kilpailuhenkiselle. Vaarasta nauttivalle. Täydellinen aloitus! Sitten syyllisyys, joka kulkee matkassa äänettömänä kumppanina.Yhtä hyvin kuin tässä korostetaan perheen keskeistä rakkautta, voitaisiin ihmetellä sen säikeen heikkoutta, kun sen voi katkaista joku perheen ulkopuolinen. Paljon kiehtovaa psykologista perheen sisäistä dynamiikkaa ja vallanhimoa! Kirjan kulisseina Helsinki, suomalainen saaristo, Yhdysvallat sekä syrjästäkatsojan mielen hämärät kentät. Totuus on suhteellinen käsite. Riippuu mistä katsoo, kuka katsoo. Kalland kuitenkin vie lukijansa mukanaan katsomaan kohti.
Toisaalta
Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.
Vien sinut kotiin soi Elleniä. Miten voin ikinä unohtaa hänet kylpyhuoneen peilin edessä halaamassa itseään ja suutelemassa peiliä. Miten voin unohtaa hänet soittamassa The Gypsy Girl’s Dream –kappaletta, jonka hän oppi jo nelivuotiaana. Ellen joka kantoi viulukoteloa siinä missä muut lapset pehmolelua. Ellen joka soittaessaan tuli yhdeksi viulunsa kanssa. Ellen joka...
”Kerro minulle minusta”, hän sanoi niin kuin pienenä.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata/kulttuuripohdintoja ja Katja/Lumiomena
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata/kulttuuripohdintoja ja Katja/Lumiomena