Joyce Carol Oates: Blondi

Hän oli miesten märkä uni ja tahroja lakanoilla. Hän oli ihailtu, halveksittu, haluttu. Hän keräsi miehiä peräänsä kuin kärpäsiä ja yksikään heistä ei ollut aidosti pyyteetön. Häntä pidettiin tyhmänä vaikka kamera herätti hänet loistoonsa. Häntä halveksittiin hänen olemattoman koulutuksensa takia sekä siksi, että hän oli kasvanut orpo- ja sijaiskodeissa. Hänen äitinsä opetti hänet rakastamaan elokuvaa. Hänen äitinsä oli suurimman osan elämästään mielisairaalassa. Lihavat filmipomot raapivat karvaisia vatsojaan pelotellen ja huoritellen häntä, vaikka Jean-Paul Sartre sanoi hänen olevan upein elossa oleva näyttelijä. Hän halusi kehittää itseään ja luki paljon kirjoja, vaikka hänellä oli dysleksia. Ei silloin tiedetty sellaisesta. Silti hän kantoi mukanaan kirjoja, vaikka filmipomot häntä niistä pilkkasivatkin. Hän luki Rilkeä, Dostojevskia, Tšehovia, Faulkneria, Steinbeckiä...Hän opiskeli renesanssiajan runoutta. Hän kirjoitti runoja. Hän uskoi, että maailma on miesten ja naisten asia on miellyttää. Hän uskoi oman hintansa olevan milloin viisikymmentä dollaria milloin tuhatviisisataa tai vähän enemmän tai ei mitään. Elokuvayhtiöt tienasivat hänellä miljoonia. Hänellä ei ollut itseluottamusta ja uskallusta hypätä tuhon kyydistä. Hän uskoi, että työpäivän jälkeen piti tehdä vielä yötöitä julkisuuden eteen. Hän antoi monien koskea itseensä rumasti ja haavoittaen. Hän käytti liian pieniä korkokenkiä, koska niin määrättiin. Häntä sattui usein ja paljon. Hänestä tuli kuitenkin ikimuistoinen, sillä kamera rakasti häntä. Hänen nimensä oli Norma Jeane Baker, mutta maailma tuntee hänet Marilyn Monroena. Kun hän filmasi, hän otti roolinsa omakseen kadottaen itsensä. Kova elämä vaati kovat lääkkeet ja niitä oli paljon sekä piristymiseen ja nukkumiseen kuin kaikkeen tältä väliltä. Pohjimmiltaan hän oli kuitenkin sporttinen nuori nainen, joka oli hyvin notkea ja hänen vahvat säärensä halusivat juoksemaan jo aamuvarhain. Hän oli mysteeri, josta on kirjoitettu kuusikymmentä täyspitkää elämäkertaa ja lukuisia tutkielmia, tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita. Hänestä on tehty yli neljäkymmentä elämäkerrallista dokumenttielokuvaa, kaksikymmentä näytelmää ja useita romaaneja, kaksi akateemista tutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti ja ooppera. Hänelle, hänelle Elton John lauloi Candle in the Wind.

Joyce Carol Oatesin teos Blondi (Blonde, Otava 2001, suomennos Kristiina Drews) sisältää suurimman osan siitä, mitä Marilyn Monroeen on liitetty, mutta tietenkään tämä ei riitä yhdelle parhaimmista kirjailijoista ikinä: Oates kirjoittaa fiktiivisesti lukijan suoraan Marilynin sieluun, vaalean ihon alle, verisuoniin...Veri kiehuu, henkeä salpaa, kun äiti Gladys haluaa kerta kerran jälkeen ’puhdistaa’ Marilynin tulikuumassa kylvyssä tai kun Marilynin pitää ensimmäisen oikean filmiroolin saadakseen tehdä vaihtokauppa eli vakuuttaa miespääosan esittäjä, Richard Widmark,  kyvyistään. Draama hotellissa naisrooli maksoi Marilynille nöyryytystä, outoa tunnetta kurkussa, silmätkin rähmivät, mutta tie niihin tähtiin, joita Gladys-äiti oli ihaillut, aukeni nyt. Mikään ei voinut enää pidätellä naista, vaaleaverikköä, joka hohti ja jonka katse oli niin utuinen, että se oli melkein jo lupa miehen tulla sisään. Kuulusia elokuvia. Piukat paikat, Bussipysäkki, Kesäleski, Herrat pitävät vaaleaverisistä, Niagara, Sopeutumattomat...Välähdyksiä, sirpaleita. Kaiken aikaa miehiä, salamoiden läiskettä, samppanjaa, ilkeitä lehtikirjoituksia, abortteja, aplodeja, unettomuutta. Oates kirjoittaa Monreon pintahengityksen tahtiin, sillä puvut oli ommeltu ylle ja niissä ei voinut hengittää täysillä. Oates kirjoittaa ’vittusuu’ ja teksti sykkii Rosen himon tahtiin. Miehet haluavat olla Marilynin reisien pitsipöksyt, mikäli tähdellä oli pikkuhousuja ollenkaan. Maailma sekoaa ja kukaan ei muista, että Marilyn onkin Norma, jota sattuu ja jolla on aitoa kunnianhimoa.

Sanomattakin selvää, että minä Joyce Carol Oates –fanina hukuin hänen tekstiinsä. Hän kykenee pysäyttämään sydämeni, vaikka tämänkin kirjan alussa erityisesti painottaa miten fiktiivistä teksti on. Niin oli Haudankaivajan tytärkin, Kosto: Rakkaustarina ja  Sisareni, rakkaani. Yksi ja sama, minä googlasin ja minä muistin, mitä olin ennen lukenut Norma Jeanesta, minä tiedän ja kohta hengitys pysähtyy. Paitsi että. Nyt alkaa se kirjan kohta, joka on minusta kaikkein kiinnostavin, sillä siitä voisi hyvällä tuurilla löytää vähän valoa ja merta. Juoda pisaran onnea. No, sitä oli aluksi. Onhan siinä kuvassakin valoa ja naurua, mikä minulla on Normasta ja Kirjailijasta. He nauroivat yhdessä. Kirjailija osasi ja halusi nähdä vaimonsa sieluun, joka lopultakin auttoi myös Normaa tuntemaan nautintoa läheisyydestä.