Rotubiologian aatteet olivat kuin iljettävän nopeasti lisääntyviä syöpäläisiä, jotka näyttivät rumaa naamatauluaan mitä yllättävimmissä paikoisa. Kouluissa luettiin rotubiologian kirjoja, ja rotuajattelua juurrutettiin kokonaiseen sukupolveen. Lapset oppivat lajittelemaan ja arvioimaan toisiaan jo alaluokilla.
Rotututkijoiden harjoittama jaottelu oli kristallinkirkas. Me ja he. Me onnistuneet ja te epäonnistuneet. Me jalot ja kauniit, te rahvaat ja pahatapaiset. Te, jotka saatte syyttää vain itseänne siitä, ettette kyenneet kouluttautumaan tai saamaan mahaanne täyteen. Toimimaan niin kuin muut. Te liian tummat, liian lyhyet, liian tyhmät, liian sairaat, liian kadotetut. Teidän epäonnistumisenne johtuu geeneistämme, ei meidän luomastamme yhteiskunnasta. Siksi emme halua, että levitätte geenejänne edelleen.
Ruotsalaisen Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys peittää maan (Medan mörkret faller, Atena 2015, suomennos Ulla Lempinen) on kylmää kyytiä ruotsalaiselle kansankodille. Kyseessä on vuosi 1934, jolloin kolmannen valtakunnan rotuhygienia-ajatukset rantautuivat vahvoina etenkin Norjaan ja Ruotsiin, sieltä myöhemmin, mutta onneksi heikompina, sitten myös Suomeen. Olemme ruotsalaisen älymystön keskuudessa. Eletään aikaa kun sterilisaatiolaki nuijitaan läpi, puhtautta vaalitaan kaikessa. Utopia puhtaudesta viedään niin uusiin jätevedenpuhdistamoihin kuin ihmisiin, joten tuntuu kuin luonnolliselta, että johtavat tutkijat katselevat muualta tulleiden silmien väriä, pituutta ja etenkin kallon muotoa tarkkaavaisesti. Kun tähän saumaan löydetään huomattava tutkija julmasti murhattuna Uppsalan Anatomian instituutista, alkaa ajojahti, jossa ainakaan johtava rikoskomisario Carl Hell, ei tunne täyttävänsä rotupuhtauden kriteereitä. Hänen apulaisekseen valitsema alaluokkainen poliisisisar Maria Gustavsson tuskin myöskään täyttäisi kaikkia ylemmän rodun määritelmiä.
Lihammerin kirja on dekkari, mutta se on myös faktaa, josta ehkä nuorimmat lukijat eivät ole aikaisemmin lukeneet. Oli aika, ei niin kovinkaan kauan sitten, jolloin tutkijat ja lääkärit kehittelivät ja toteuttivat menetelmäänsä tehdä tyhmistä ja hankalista henkilöistä mukautuvaisempia ja helpommin käsitelteltäviä katkaisemalla toisen aivolohkon hermon. Menetelmää kutsuttiin lobotomiaksi ja sanalla on nykyään hirvittävä kaiku, siitäkin huolimatta, että ei niin kauankaan aikaa sitten näin johtavan yhdysvaltalaisen lobotomialeikkaajan jälkeläisen miltei puolustavan menetelmää television dokumentissa. Olen myös nähnyt tosipohjaisen elokuvan koskien laulaja Francis Farmeria, elokuvan, jossaJessica Lange tekee järkyttävän uskottavan roolityön Francesina. Lobotomian kehitti alunperin portugalilainen neurologi Moniz skitsofrenian hoitoon ja hän sai työstään Nobelin-palkinnon 1949! Koska hän teki ensimmäisen leikkauksensa 1936, voimme vain arvailla, millaisia olivat kokeelliset menetelmät mukauttaa epätoivotut ainekset yhteiskuntaan: Suurin osa uhreista kuoli kallonporaukseen, mutta kukapa olisi surrut köyhiä, sairaita, tuottamattomia, huonoja geenejä kantavia ihmisiä.
Lihammerin kirja on sekä yhteiskunnallinen varoitusviesti että thrilleri. Kirjan kiinnnostavuus on juuri aiheen todenmukaisuudessa ja myös siinä, että poliisipari on niin epäsuhtainen: Carl on kaikesta huolimatta yläluokkainen ja Maria taas köyhä, tupakkatehdastyöläisen tytär, nuori nainen, jolle nälkä ja puute ovat omakohtaisia kokemuksia. Myös Marian rooli miehisellä alalla ’30-luvulla on vaikea ja naista ei mieluusti nähdä poliisin työssä. Naispoliiseja nimitetäänkin poliisisisariksi ja heille annetaan toisarvoisia tehtäviä, mutta Hell näkee tarkemmin ja hän vaatii Marian parikseen Uppsalaan, jossa tapahtumien vyöry vain kasvaa.
Erittäin kiinnostava on ystäväryhmä, joka on lähtöisin vapaamielisestä Berliinistä. He ovat sijoittuneet yhteiskunnallisesti hyviin asemiin, mutta he kantavat mukanaan vapaamielisen Berliinin tapoja, joissa mikään ei ole outoa. Näin tarinaan saadaan myös saksalaisia tuulia juuri ennen kuin pimeys valtasi Saksan.
Arkeologi Anna Lihammerin rikosromaani valittiin vuonna 2014 Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi, eikä syyttä! Näin Dagens Nyheter:
”Anna Lihammer onnistuu samalla kirjoittamaa sekä mainion dekkaridebyytin että erittäin jännittävän kuvauksen todellisesta historiastamme.”
Lukija pysyy tiukasti jännnityksen hyppysissä. Katsoo valokuvaa ryhmästä kauniita, menestyviä ja iloisia nuoria Berliinissä eikä arvaa kuka on Mefistoles...
Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse, kenenkään elämä ei ole esteitä vailla, Martinilla oli ollut tapana kuiskata hänelle hellästi raivokohtauksensa laannuttua eräänlaisena anteeksipyyntönä pimeistä hetkistään. Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse.
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin Lukuisa
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin Lukuisa
*****