Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.
Koskettavaa kirjoittaa nyt Sara Kokkosenkirjasta Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain 2015), kun maailma on lumenvalossa ja muutama kirjaan haastatelluista, kuten alun sitaatin kertonut Arja Hyrske, vievät minut takaisin omaan jouluumme, jossa oli juuri noin ja kiireinen kauppiasisäkin ehti lukea. Sitä tunnelmaa ei voi pullottaa, se kyynelehtii nyt poskillani, enkä ikinä, ikinä saa sitä takaisin. Vai saanko kuitenkin? Joka kerta kun luen Montgomeryn Anna–kirjat tavoitan eilisen ja kaikki on taikaa, onpa se hiljaa leijuvia lumihiutaleita ja joulua tai kesää ja tummana päilyvää aallokkoa. Toisinaan myös Kuiskausten kujaa...
Sara Kokkonen on tietokirjailija ja tutkija, jonka edellinen teos Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjatkeskittyi suomalaisiin tyttökirjoihin. Odotin jo silloin tätä, jossa esille tulevat ulkomaiset tyttökirjat tai siis...tietenkin odotin Saran kirjoittavan Annasta, Vihervaarasta, Prinssi Edwardin saaresta ja kaikesta siitä, joka oli oman tyttöaikani kultaisia vuosia. Saran kirja antoi kaiken mitä odotin, myös kyyneleet, mutta sitten se antoi myös yllätyksen, sillä olenhan Annan hengenheimolainen, joten osaan nauttia muustakin kuin kirsikkapuista, jotka henkäilevät tuoksuvaa lunta.
Kapina ja kaipuu esittelee seuraavat kirjailijat: Louisa May Alcottin, Susan Coolidgen, Frances Hodgson Burnettin, Jean Websterin, Lucy Maud Montgomeryn , Laura Ingalls Wilderin, Helen Dore Boylstonin, Carolyn Keenen, Martha Sandwall-Bergströmin ja Ester Rongér-Lundgrenin (Merri Vikin). Koska tarkoitus ei ole kirjoittaa uutta kirjaa tästä omasta intohimoaiheestani, tuon enemmän esiin ne kirjailijat, kirjat ja kirjan esiin herättämät ajatukset, jotka saivat minut nyt kastamaan kynäni kyyneliin, mutta paljastan myös sen musteen, jossa kynä on kastettu seikkailunjanoon ja temperamenttiin.
Ihan tuoreeltaan voin sanoa, että verrattuna Kokkosen aikaisempaan kirjaan, tämä kiinnostaa minua enemmän ’omien kirjailijoideni takia’ ja toisekseen, tässä kirjassa on mukana huomattavan kiinnostavia lukijamielipiteitä. Osa ihan huikeita, sai nauraa ja itkeä: Se on minusta yksi hyvän tekstin yksi tunnus. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo ja sieltä painotan sateenkaaren tuolle puolen kaikkia Anna-faneja: Lukeaa ihmeessä Sisko Ylimartimon teos Anna ja muut ystävämme. L.M.Montgomeryn elämä ja sankarittaretja lukekaa sen jälkeen uudestaan Montgomeryn tuotanto: Koette jotain uutta!
Maailman tyttökirjallisuudesta tuskin voidaan puhua ellei mainitaLouisa May Alcottia (1832-1888) ja minä en tee asiaan poikkeusta: Muistan niin kuin eilisen sen hetken kun lahjapaketista löytyi Pikku Naisia. Olin aina Jo. Kun luin Pikku naisia uudestaan ja uudestaan, en tiennyt mitään kirjailijan erikoisesta elämästä. Louisa syntyi 29. marraskuuta isänsä 33-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1832 Germantownissa Pennsylvaniassa. Hänellä oli useita sisaruksia ja perhe muutti usein. Isä Alcott oli itseoppinut pedagogi ja filosofi, joka kuului transsendentalisteihin. 1800-luvulla vaikuttaneessa filosofisessa liikkeessä oli mukana Uuden Englannin intellektuelleja ja kirjailijoita. Isä kasvatti lapsiaan omaksumillaan arvoilla, joten on helppo arvata, että tämä asia sekä lukuisat muuttamiset vaikuttivat Alcottiin. Aineksia Pikku naisiin Alcott sai hyvin perhepiiristään. Louisa oli erittäin antautunut kirjoittaja: Hän saattoi kirjoittaa nukkumatta ja syömättä, kunnes teksti oli valmis. Eräälle Saran haastattelemista lukijoista,Maikille, Pikku naisia ei ollut Alcottilta mieluisin kirja, vaan Louisan Kun ruusu puhkeaa:
Kuvittelin aina kolmikon juomassa teetä hienoista posliinikupeista, jotka keittiön hyvin tunteva Febe kävisi hakemassa. Tee olisi intialaista, ja se haudutettaisiin kauniissa kannussa (samaa sarjaa kuin kupit, hienostuneisuuden huippu) pannumyssyn alla. Ajatuksissani toivotin ikuiset hyvästit Liptonin teepusseille. Teen kanssa tarjottaisiin skonsseja ja hilloa. En ollut koskaan nähnyt saati syönyt skonsseja, mutta olin kuullut, että sellaisia oli olemassa. Kolmikko istuisi salissa, olisi talvi ja ulkona sataisi suuria lumihiutaleita. Teekutsujen jälkeen Rose lähtisi tanssiaisiin ja Archie hyvästelisi Feben. Febe katselisi ikkunasta valkoisten pitsi-ikkunaverhojen takaa, miten Archie katoaa lumisateeseen.
Maailman tyttökirjojen kirjoittajista konkreettisimmin elämääni on vaikuttanutFrances Hodgson Burnett(1849-1924). Muistaisin, että olen saattanut lukea häneltä Pikku LordinjaPikku Prinsessan, mutta en ikinä unohda sitä, kun luin Salaisen puutarhan!Silloin tiesin haluavani seurata tähteä, jossa minulla on oma salainen puutarha ja nyt se on sitten toteen tehty ja vieläkin, kaikki nämä vuodet, Salainen puutarha on aikuiskirjahyllyssäni...
Lukiessani Salaista puutarhaa, en voinut kuvitellakaan, että vuosikymmeniä myöhemmin katselisin tyttäreni kanssa Salaista puutarhaa elokuvana ja vieläpä kahtena sovituksena, joista toisen tuottajana Francis Ford Coppola. Meri ja minä kuitenkin pidämme edelleen enemmän alkuperäisestä, vanhemmasta filmatisoinnista, sillä siinä on tavoitettu kirjan henki. Montakohan filmatisointia tästä on tehty...Vastaus on, että kolme! Kiitos Meri♥
Saran kirja ei kerro vain kirjailijoiden kirjoista ja lukijoiden lukukokemuksista, vaan mikä tärkentä, ainakin minulle, kirjailijoiden elämästä: Miten heistä tuli he. Burnettin elämä oli kaukana tavanomaisuudesta, sillä siinä sattui ja tapahtui. Hän oli hyvin kuuluisa ja toimittajat kirjoittivat hänen värikkäästä elämästään monella tapaa ja myös paheksuvaan sävyyn.
Francesin ja Swanin avioliitto oli ongelmissa, ja he olivat muuttaneet erilleen asumaan. Frances sairasteli ja kärsi ajoittain masennuksesta. Hänen poikansa asuivat välillä äitinsä ja välillä isänsä luona. Pojat olivat Francesille tärkeitä, mutta hänellä oli hyvin vähän aikaa heille...Hän oli ansainnut paljon rahaa kirjoillaan, mutta kallis ja ylelinen elämäntapa kulutti hänen varojaan. Frances tuhlasi mielellään...1890-luvun puolivälin jälkeen Frances vuokrasi kartanon, Maytham Hallin, englantilaisesta pikkukylästä. Kartanoa ympäröi iso puutarha ja Frances istui unelmoimassa ja kirjoittamassa puutarhassa. Hän innostui puutarhanhoidosta ja siellä hän sai ensimmäisen idean romaaniinsa Salainen puutarha ruokkiessaan pientä punarintaa...
Ja sitten Annan nuoruusvuodet...Siitä alkoi monen suomalaisenkin tytön elämässä mullistus, jonka väreet jatkuvat äidiltä tyttärille. Sain kaikki Anna –kirjat ja sitten onnistuin vielä hankkimaan ne tyttärelleni, jota kiinnostikin enemmän Potter, mutta Meri katsoi kanssani Anna–sarjan televiosiosta ja ihastui. Minusta Anna oli ihan kuten olin hänet kuvitellutkin ja tietysti kyynelehdin, kun Anna sai Gilbertin...
Lucy Maud Montgomery(1874-1942) on ehkä maailman kiinnostavin tyttökirjojen kirjoittaja. Hän syntyi Prinssi Edwardin saarella, jonne nyt virtaa Vihervaaran Annan ja/ tai Uuden Kuun Emilian itsestään löytäneitä naisia ympäri maailman. Suuri kysymys Montgomeryn lukijoilla onkin, kumpi sinä olet, temperamenttinen Anna vai runollinen, tummasävyinen Emilia? En usko yhteen vastaukseen, sillä ainakin minä olin tilanteesta riippuen kumpaakin, mutta lopulta oli pakko myöntää, että Annahan minä. Siinä missä Anna löi rihvelitaulun Gilbertin päähän, minulla oli onnettomuudeksi kädessä ratsupiiska...Anna on kuin sieluntila, jossa tummimpaankin päivään on tähtiin kirjoitettu selviäminen.
Mitä enemmän luen Montgomerysta, sen likemmä hän tulee. Hänen elämästään piirtyy kuva, joka pakenee, likenee, pakenee..., mutta paljon on tiedossa faktaakin:
Opettajavuoden jälkeen hän jatkoi opiskeluaan ja aloitti Englannin kirjallisuuden opinnot Dalhousien yliopistossa Halifaxissa Nova Scotiassa vuonna 1895. Hän nautti korkeakouluajastaan: luennoista, kirjallisuudesta, akateemisesta kilpailusta ja sanailusta. Hän kävi oopperassa, juhlissa ja osallistui kerhotoimintaan. Koko ajan hän myös kirjoitti. Maud oli aikuistuessaan alkanut kärsiä mielialan vaihteluista ja unettomuudesta. Kun hän heräsi eikä pystynyt nukkumaan, niin hän kirjoitti.
Vuoteen 1905 mennessä hän oli julkaissut 168 novellia ja 192 runoa aikakausi- ja sanomalehdissä. Hänen vuositulonsa olivat kohonneet 500 dollariin vuodessa.
Ja sitten Maud alkoi hahmotella kuolematonta tyttösankaritartaan,Vihervaaran Annaa:
Kuvassa Annan huone Vihervaarassa Vappu Kannaksen kuvaamana. Tuonnehan me kaikki haaveilemme pääsevämme käymään...
Maud kirjoitti itseään kaikkiin kirjoihinsa ja etenkin tummasävyisessä Runotyttö-sarjassa on paljon aineksia Maudin omasta elämästä. Mutta Montgomery on itse todennut, että vaikka Emiliassa on paljon hänen vaikeuksiaan, surumielisessä Patissa on eniten häntä.
MinullePat – Vanhan kartanon valtiataron melkein yhtä tärkeä avain Montgomeryyn kuin Ylimartimon Anna ja muut ystävämmetai Anna–sarjan yhdeksäs ja viimeinen osa eli Annan jäähyväiset. Maudin elämästä tihkuu tietoja vieläkin ja niistä voi lukea monenlaista elämänpettymystä, mutta ihan faktaa on äidin suuri pettymys vanhimpaan poikaansa Chesteriin.
Montgomeryn fyysinen ja psyykkinen terveydentila heikkeni, hän kärsi kovista päänsäryistä ja lihaskouristuksista. Kaikesta huolimatta hänen kirjojaan on käännetty yli 30 kielelle ja myyty yli 50 miljoonaa kappaletta!
Montgomery kirjoitti myös aikuiskirjatSininen linnanja Perinnönjakajat. Edellinen on kultaa ja toinen on vähän erilaista Montgomerya.
Mitä lukijat ovat sitten olleet mieltä Montgomeryn kirjoista? Ainakin Jokkesai minut nauramaan:
Anna-kirjojen mieskuvaa hieman ihmettelen. Gilbert Blythe on kuvattu ehjäksi ja vahvaksi mutta nynnyksi, ja minusta viimeisessä kirjassa autoilla pröystäileväksi. Anna sen sijaan kiukuttelee ja nakkelee niskojaan helpommin ja vanhoilla päivillä järjestelee naimakauppoja. Annan periaatteelliset mykkäkoulut, koululakot ja muut tempaukset eivät ole ehkä lähipiirin mielestä kovinkaan mukavia eikä pullakaan tuoksu. Gilbert kesti Annan viiden vuoden mykkäkoulun sekä Annan opiskeluaikojen rakkauden mukisematta ja murjottamatta.
Ja näinMaikki:
Tuntuu hiukan hassulta että mielessäni lisäsin dramatiikkaa juonenkäänteisiin. Niin kuitenkin tein, vaikka Runotyttö-kirjoissa luulisi dramatiikkaa olleen riittävästi. Kuvittelin Emilian ensimmäisen opettajan vielä kauheammaksi kuin hänet kirjassa kuvataan. Laitoin hänet polttamaan Emilian runot (vaihtoehtoisesti nuotit). Emilia yrittäisi pelastaa runoja tulesta, Ilse ja Teddy pitäisivät kaikin voimin kiinni Emiliasta, ettei tämä polttaisi käsiään, runot palaisivat, Emilia pyörtyisi, opettaja ei saisi syntiään koskaan anteeksi...Myöhemin aloin lukea Brontën sisarusten kirjoja. Humisevaan harjuun en joutunut lisääämään yhtään mitään!
Koska olen Anna olen myös seikkailullinen ja niinpä Sara Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu suurin yllätys minulle oli Laura Ingalls Wilder (1867-1957). En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta olen katsonut Pieni talo preerialla sarjan, joka perustuu Wilderin kirjaan. Voisi melkein huudahtaa, että mikään noista sarjan jaksoista ei ole läheskään niin kiinnostava kuin oli kirjailija Wilderin elämä. Luin yöllä Lauran elämästä kuin entisinä aikoinaDumasin seikkailukirjoja ja olisin niin halunnut lukea hänestä vieläkin enemmän! Kaikista hurjista seikkailuista huolimatta tai ehkä kiitos niiden!, Laura eli 90-vuotiaaksi ja sitä ennen lensi 87-vuotiaana ensimmäisen kerran lentokoneella. Kuvassa Laura Ingalls Wilder vuonna 1894.
Annan nyt loppusanat kahdelle samalla kun kiitän Sara Kokkosta kiehtovasta kirjasta:
Kirjoissa luotiin maisema jostain jo kadonneesta maailmasta ja todellisuudesta, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan olemassa tajuan nyt, mutta johon lapsena uskoin sokeasti. Olin varma, että jossain oli saari, missä koko se erilainen, parempi maailma oli tallessa. Maailma, joka ei vielä ollut mennyt pilalle ja johon tosi-minäni kuului. Se maailma puhui minulle ja kosketti sitä osaa lapsen sielussani, jota mikään muu ei ollut vielä koskettanut, mutta jonka olin koko ajan tuntenut olevan siellä. Tavallaan tulin silloin omaksi itsekseni, kun pääsin osaksi tuota maisemaa ja opin että sellainen oli olemassa.
- Vappu Kannas -
Kultarinta näytti hänelle tien. Aurinko paistoi ja korkea, sininen kaarikatto säteili kirkkaana ja pehmeänä. Kaikki oli uutta ja hiljaista, mutta mikään ei ollut pelottavaa eikä yksinäistä.