Oli marraskuun yö. Lilka havahtui unestaan Pawelin itkuun. Lapsi ei rauhoittunut rinnasta, ei liekuttamisesta eikä kantamisesta, itku yltyi, ikkunalasit alkoivat helistä, ja Brunon kristallimaljakko paukahti rikki.
Vaikka Lilka siivosi sirpaleet huolella, yksi jäi odottamaan lattialautojen rakoon, se oli kuin tähden sakara. Pawel säästyisi siltä mutta Lilka ei, hän saisi lasinsirun jalkaansa ja olisi tietämättään merkitty.
Sinä yönä joku nosteli kaupunkeja suuren kämmenensä sisään kaikkialla Saksan hallitsemilla alueilla. Berliini, Wien tai Königsberg olivat nyt vain matkamuistoina myytäviä lasisia lumipyrypalloja. Joku puristi niitä liian lujaa eikä halunnut nähdä kauneutta ja lumihiutaleiden hidasta leijumista, ainoastaan sirpaleita.
Katja Kaukosen teos Lumikadun kertoja (WSOY 2017) vie meidät toukokuussa 1937 puolalaiseen pikkukaupunkiin Gwiazdaan, jonka Lumikadulla eletään vielä sitä hyvää elämää, joka pitää ruoassa, votkaryypyissä, polttopuissa, kirsikoissa, laulussa, tanssissa ja vapaudessa kulkea kaduilla vuorokauden ajoista riippumatta. Saavumme Lumikadulle nimettömän kertojan mukana, mutta ei mene kauaakaan, kun vilkkaat lumikatulaiset nimeävät saapujan, tapahtumien kertojaksi määrätyn, Bajekiksi. Hänen, kuten meidänkin, piti pysyä ulkopuolisina tarkkailijoina, mutta miten vastustaa naurua, kyyneleitä, vastasyntyneen vauvan, Pawelin ihoa, miten vain kirjata, kun vieressä virtaavat elämät kohti tuhoaan mistään tietämättöminä. Kaikkihan on vielä hyvin, Olgan leipomosta leijuu tuoreiden leipien tuoksu, kottaraiset istuvat puissa, ikkunoista lankeaa valoa ja iltakaduilta kuuluu nauru ja laulu, rannekorut helähtävät. Äiti Hopea pysyy nurkassaan, isä Yö katsoo kaukaa, kun lumikatulaiset elävät 1939 helteessä läähättävää suveaan. Bajek näkee tahtomattaan näkyjään tulevasta, alkaa leipoa kummipoikaansa Paweliin Lumikadun tuntua, sen makua, ääniä, tuoksuja, sen ihmisten muotoista elämää. Syyskesästä helle saa Marekin juomaan liikaa, Olgan äyskimään ja muut unettomiksi. Kuuma pakottaa niityille poimimaan kantarelleja, etsimään puiden viileyttä, kaipaamaan kirsikkakakkua, levähtämään ruiskaunokeilla, poimimaan päivänkakkaroita
”Kocha, nie kocha.... Kocha! Rakastaa, ei rakasta... Rakastaa!
Lilkan päässä on Brunon tekemä kukkaseppele ja
”Kuningatar Berenike, kaunis Radda”, hän sanoi.
Vanhukset ja sairaat vie helle. Lilkan työ on saattaa heitä matkaan, Felix kaivaa haudat. Kuiva maa antaa periksi vain tuskalla, suurten puiden juuret eivät halua irrottaa otettaan, kuten ei Paha, joka ryömii äänettömänä pitkin kuumia katukiviä kynsien likemmäs ja likemmäs.
Syyskuussa Saksa hyökkäsi Puolaan. Kristallien yö oli ollut vain julman näytöksen alkusoitto. Äiti Puola oli miehitetty, sen lapsista piti tuleman alempirotuista orjatyövoimaa. Juutalaiset, mustalaiset ja mielenvikaiset sekä raajarikot saivat kadota. Millä voimalla Lumikatu jatkoikaan elämäänsä, vaikka leivänpala oli jo unelmaa, tuberkuloosi levisi, pakkanen kohmetti, taivaalta tippui pommeja siinä missä kohmeisia kottaraisia, mutta lumikatulaiset olivat Puolan laavaa, jonka sisällä paloi ikiaikaisten sortojen ja ylikäymisten synnyttämä tuli.
Katja Kaukosen huikea Lumikadun kertoja on kuin Krakovasta ostamani verenpunainen meripihka, se kyyneleen muotoinen. Valoa vasten se loistaa punaista unikon hehkuaan kuin iloa, mutta jossain hetkessä se on kuin verikyynel. Rakastan sen tarinoita, rakastan tätä kirjaa, joka kantaa historiaa, rakkautta, hellettä ja pakkasta. Rakastan Bajekia, joka antaa Lumikadun viedä. Hurmaannuin kirjan rinnakkaisista todellisuuksista, tämä hetki tässä versus Bajekin ennenäyt. Hetki voitti, sillä oltiinhan Puolassa ja Lumikadulla. Mitä siitä jos kuolema tulee, onhan eletty kerta, onhan ryypätty ja rakastettu.
Lilka avaa nutturunsa, hänen märät hiuksensa putoavat kiharoina olkapäille. Voi kuningatar Berenike, saanko luvan? Minä haluan pyörittää sinua, Radda! Lilka ojentaa kätensä, maisema alkaa huojua. Mikä huikaiseva kirkkaus! Tuolla kulkevat Bruno ja Feliks, Cibor juoksee hevosten perässä...
Kaukosen tyyli on pettämätön. Kertaakaan ei notkahda kertojan ääni. Tarina kantaa kaikki kirjan vuodet, jokainen henkilö on kuin läheinen, mutta tarinan jatko ennalta-arvaamaton, sillä maaginen realismi ei paljasta käärmeitään ennen kuin...Kirjailija kertoo toisen maailmansodan jalkoihin jäävien ihmisten iloista ja suruista, toiveista ja peloista, kertoo niistä jotka eivät kestäneet, niistä jotka hyppäsivät tai vietiin. Kaiken aikaa kuitenkin kuulasta valoa. Ihmettä, jota ei selitellä puhki. Tähtipölyä.