En saa unta, kieriskelen puolelta toiselle...
Oliko se vuonna 1923 vai 1924, kun asuimme tuossa kulman takana, Rue Victor-Cousinilla, ja Enno osti minulle sen kasakkahatun ja astrakaanijäljitelmäturkin? Siloin juuri otin itselleni nimen SASHA. Kuvittelin, että onneni voisi kääntyä, jos vaihtaisin nimeä. Toikohan se minulle onnea – se että otin nimen Sasha?
Oliko se vuonna 1926 vai 1927?
Sytytän lamppuun valon. Yöpöydällä on pullo Eviania, Luminal-unilääkettä, molemmat kirjat, kapealla hyllyllä tikittävä kello, ikkunassa punaiset verhot...
Jean Rhysin teos Huomenta, keskiyö (Good Morning, Midnight, Otava 2002, suomennos Hanna Tarkka) on tarkkanäköinen ja raakakin kuvaus englantilaisesta naisesta, joka on nuorena viettänyt Pariisissa villiä, levotonta elämää. On ollut vaihtuvia miehiä, valvottuja öitä, nuhjuisia hotellihuoneita, mielialan aallokkoja, nöyryytyksiä, unilääkkeiden ja alkoholin helpotusta. Sitten monien Englannin vuosien jälkeen hänen ystävänsä tarjoaa hänelle rahaa Pariisiin matkustamiseen. Nainen, Sasha, palaa nuoruutensa kaduille, kaupunkiin, jossa oli kokenut nuoruuden huumaa, mutta myös paljon mustaa ja synkkää...oli syntynyt lapsikin. Hän yrittää palata ollakseen sama, nuori vielä ja haluttukin, mutta kohtaa ylenkatsetta hotellleissa, kaupoissa, kaduilla, jopa talot tuntuvat kaatuvan hänen köyhän vanhenemisensa päälle vain koska hän ei ole nuori eikä rikas. Jos vain olisi rahaa kampaajaan, jos vain olisi rahaa parempiin vaatteisiin, jos vain olisi varaa hammaslääkäriin...Sashan kodittomuus on kuin sisäsyntyinen kirous, maa, jossa hänellä ei ole ylpeyttä, ei kasvoja, ei todellisia ystäviä. Hän muistaa, miten usein on päättänyt lopettaa elämänsä, mutta ei ole onnistunut edes siinä. Vain alkoholi saa mielialan hetkellisesti nousemaan ja hän näkee itsensä peilistä naisena, jolla on valtaa miehiin. Humalan haihduttua kuitenkin hän on taas vain
(Ylös autettu, pelastettu, mutta ei enää uuden veroinen...)
mutta on hetkiä, jolloin muistuvat mieleen ajat Ennon kanssa. Joskus oli päiviä, joissa oli mahdollisuuksia, samppanjapullon korkit poksahtelivat, hiukset kiilsivät ja aivan kuin entisinä aikoina saattoi poiketa ostamaan leninkejä, hajuvesiä, sukkia...
Huone? Hyvä huone? Kaunis huone? Kaunis ja oma kylpyhuone? Keinu ylös, keinu alas, keinu eteen ja taakse...Tapahtui näin ja tapahtui niin...
Ja sitten tuli taas se aika jolloin olin yksin.
Olen jo vuosia jostain syystä säilyttänyt Jean Rhysin pientä kuvaa tiedostossani. Se alkoi siitä kun sain lahjaksi blogiystävältä Rhysin kuuluisimman teoksen Siintää Sargassomeri (1966), jonka myötä Rhysin varhemmat teoksetkin löydettiin. Sargassomeri minulla odottaa vieläkin lukemistaan, mutta varmaan se kannattaa, sillä kaikkien hiljaisuuden vuosien jälkeen Rhys sai useita palkintoja ja vuonna 1978 hänelle myönnettiin CBE-kunniamerkki ”palveluksistaan kirjallisuudelle” ja hänen mainittiin kuuluvan vuosisadan hienoimpien englantilaisten kirjailijoiden joukkoon. Huomenta, Keskiyöstä kiinnostuin Ompun jutun kautta ja olen vaikuttunut.
Olen aika paljon kallellaan ranskalaiseen kirjallisuuteen ja jos minulle jotain Rhysin tyylistä tulee mieleen niin Marguerite Durasinraaka, mitään kaihtamaton tyyli. Durasia ovat myös runsaat pilkkuihin päättyvät kesken jääneet lauseet. Huomenta, keskiyö on kirja, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki. Lukija vaeltaa Sashan kanssa Pariisin pimeillä, kylmillä, torjuvilla kaduilla kantaen mukanaan epätoivoa vailla valon toivoa. Kuten Durasin kirjat, tämäkin on kiinnostava, oudolla tavalla musta, mutta ei masentava. Tyylissä on jotain hypnoottista ja kuilun reunalla oloa. On kuin lukijakin olisi jo tajunnut, että näin sen kuuluu mennä ja mitään muuta ei tule kuin hetken huvitus ja humala, sitten taas tunne torjutuksi tulemisesta. Kaksi venäläistä ja keskustelut heidän kanssaan ja sitten yksi gigolo ja...
Minulle rhysiläisyys osui ja upposi niin, että olen jo lukemassa Kvartettia! Rhysiläinen nainen on onneton. hän toistaa paljon samoja sanoja, hän ei saa tartuttua todellisuuten, hän ajelehtii tilanteesta toiseen, hän on kaunainen ja rankaisee muita usein itkullaan, hän pyytää rahaa, hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa. Kaikki ovat hänelle jotain velkaa. Sasha ei miellytä, mutta hän kiinnostaa.
Kirjan huikeat saatesanat ovat Raija Siekkisenja miten upeasti hän valottaakaan Jean Rhysiä vasten kirjailijan kuvaamia naisia. Siekkinen saa lopettaa tekstini kirjasta, joka ei unohdu heti kun kannet on suljettu:
Rhysin maailmaa hallitsee rumuuden estetiikka. Vaikka nainen, Sasha, näkee kauniita , valoisia huoneita, puistoissa leikkiviä lapsia, hän kantaa rumuutta sisällään, ja niin kirjassa on kaikki sen valaisemaa. Kirjan ainoa kauneutta kuvaava jakso ajalta Ennon kanssa nouseekin esiin kuin huikaiseva valonsäde: ”Kaikki on tasaista, pehmeää ja hellää. Lemmiskely. Taulujen värit. Auringonlaskut, Pohjoisen lempeät värit auringon laskiessa – vaaleanpunainen, malva, vihreä ja sininen. Tuuli on raikas ja kolea ja kanaviin heijastuvat valot kuin kultaisia kaalimatoja, ja kaiken aikaa lokit syöksyvät veden yllä.”
*****