Syksy pureksii tuhkapensaan lehtiä punaisiksi, äidin kynsissä lakka hilseilee, huumava uni kaakaota ja kardemummaa, lompakossa kukkean baskeripään kuva, Lumikki-muki ja munkinsokeria pöytäliinalla, Porin pikajuna 15.05 ja kuistilla marraskuun viimat, takakenossa frakkimiehet puhkuvat, men varför toi tyttö ostaa joka päivä yhden baakelsin ja sun suus on mansikka vaniljakerman keskellä...
Satu Koskimies herättää uudessa runokokoelmassaan Villiviinitie, Tullinpuomi (Sanasato 2015) henkiin helsinkiläisen kerrostalon ihmiset arjeessan, haaveissaan, siinä missä he olivat 1940-50 luvulla. Suomi toipuu sodasta. Ihmsillä on valtava elämänjano ja luottamus tulevaan: Se maistuu tässä kirjassa ihanasti! Ollaan seuduilla, joilla on asunut julkkiksia, taiteilijoita, kuuluisuuskia, joiden elämästä julkisuus näkee vain yhden puolen. Kokoelman henkilöpotreteissa heistä paljastuu jotain yllättävää, salattua.
Ette te tiedä, härregyyd,
miten tämä krimiturkki painaa,
mutta näettekö, että
tässä, hiljaisella kadulla kävelee nyt joku,
joka on käynyt maailmassa,
valtakuntien vieraana,
kylmiin holveihin minua saattelivat
leijonamiesten hymyt
yhtä priimaa oli etiketti kuin akustiikka
ja ylväs kaiku vastasi
yhtä ylväänä kuin itse olin,
lauluni kohosi korskeaan forteen,
salin pimeydestä tunsin sokean ihailun,
ja härregyyd että minä hengitin,
hengitin kaiken sen, syvään,
aina décolletén uumeniin asti
ja solisluitani kirvelsi
raskas timanttiriipus.
Satu Koskimies on tuottelias kirjailija, johon sain lämpimästi tutustua jo blogini alkutaipaleella hänen kirjansaHurmion tyttäret kautta. Hän innoitti meistä muutamia perustamaan Roihuavat Soihdut ja Katri Valan henki jäi meistä niihinkin, jotka eivät Valaa vielä tunteneet. Sitten tuli Sadun toimittama Tämän runon haluaisin kuulla, jossa on Suomen kansan rakastetuimmat runot. Koskimies oli yhdessä Juha Virkkusen kanssa toimittamassa radiossa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmaa, jossa Satu aloitti Mirjam Polkusen siirtyessä radion teatteripäälliköksi. Runoilijoista rakastetuin oli Eino Leino, Suomen kansan sydänten runoilija! Mutta miltä maistuu mennyt maailma, niin kaukainen ja kuitenkin vielä niin liki, Sadun uudessa runoteoksessa, jossa arki ja juhla limittyvät ja kauppiaan tyttärenä pidän vaikka tästä:
Gudda´, gudda´, frouva
on taas vissin ollu
ute i stora världen,
ute i stora världen,
jahhas, i Stockholm, jasså, joo-o,
mitäs mä nyt laitan sit,
häälimpa siel jo seekärt
tuli ikävä, int´sant´,
ja jesses, kyl mä sanon vaan
et on tääl nyt yks niin fiini doft!
Villiviinitie, Tullinpuomi on saanut kansiaiheekseen eräänlaisen aarteen – Tove Janssonin kadoneen työn. Maalaus Tullinpuomi (vuodelta 1941) koristi aikoinaan Ravintola Tullinpuomin hissin lasiovia. Ovet ja värikäs maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet, ja maalauksesta on olemassa vain yksi mustavalkoinen valokuva, joka oli kansiaiheen pohjana.
Kirja on hurmaava matka eiliseen...Lue ja ihastu!
Entä mitä näkevät ja kuulevat A-rapun tytöt? Mitä ovat sumeat puuhat sulkeutuvien ovien takana? Tyttörunoissa kopsataan laulun sanoja, vaihdetaan salaisuuskirjeitä, uskoudutaan päiväkirjoille, kaihotaan sinne, missä odottavat kielletyt leffat ja unelmien jätskibaari, jossakin Tullinpuomin tuolla puolen...
Tullinpuomin tuolla puolen on
elämän ihanin jätskibaari,
baari juoksee vastaan
asvaltti siivittää askeleet,
valkoiset sandaalit, valkoiset
sunnuntaitytön kengät
kiiltävien ratikkkakiskojen yli
elämä juoksee vastaan
Tullinpuomin tuolla puolen.
Nyt jo melkein perillä, tuolla
baari juoksee vastaan,
huomisen kimallus, huomisen kimallus,
hymy sen yhden ainoan illan
onko tallessa vielä, onko elämä siellä
ikkunapöydässä, lampun alla
Tullinpuomin tuolla puolen.
Vaan miksi lamppuja sammutetaan?
Miksi viimeiset kolikot lasketaan?
Miksei jätskiä tarjoilla enää?
Ikkunapöytä on kylmä ja tyhjä!
Huomisen kimallus, onko se vielä
Tullinpuomin tuolla puolen,
hymyssä, hymyssä, lampun alla
tallessa yhden ainoan illan
Tullinpuomin tuolla puolen...
*****