Rannan hiekka oli kosmos ja me sen ainoat jumalat. Kaikki oli mahdollista. Kukaan ei vaatinut meiltä mitään. Aurinko nousi jokainen aamu ja oli sama kuin se, joka laski edellisenä iltana. Siirryimme toiseen aikaan, toiseen tilaan. Mikään ei yhdistänyt meitä menneeseen eikä tulevaan. Ne yksinkertaisesti lakkasivat olemasta. Heräsimme korsia hiuksissamme. Peseydyimme meressä. Unohdimme pukeutua. Paahdoimme simpukoita kolme kertaa päivässä. Kaivoimme hiekasta rommia. Poistuimme rannalta vain varastaaksemme juureksia ja juustoa läheisestä luostarista. Teimme sen yön turvin. Jumala suo, vain houkka jättää korjaamatta. Meistä tuli ruskeita, Mojszen karvoista valkoisia...
Sami Hilvon Pyhä peto (Tammi 2016) räjäytti tajuntani. Milloin olin viimeksi lukenut jotain tällaista? Oliko se silloin teinivuosina, kun Hermann Hessen Arosusi kolahti ja lujaa vai oliko se sinä kuumana kesänä paljon myöhemmin, kun luin Philippe Claudelin Varjojen raportin? En tiedä, en tajua, mutta ehkä ilma, jota kerran join Krakovan illassa avasi kaiken minussa vastaanottamaan kahden nuoren miehen varsovalaistarinan toisen maailmansodan ajalta: ennen ghettoa, sen aikana ja sen jälkeen. Jumalaista maailmankirjallisuutta, jossa mikään ei ole sitä mitä luulet tulevaksi. Kuulet ehkä askeleet Varsovan kaduilla, tunnet savun tuoksun, maistat pelon sumun, mutta Pyhä peto avaakin lukijalle vahvaa tarinaa kirjan viimeiselle sivulle asti nimettömänä pysyvän kertojan pään sisällä. Kuka hän on? Hän joka rakasti juutalaisen lääkärin vaaleahiuksista poikaa Mojsze Warszawskia enemmän kuin mitään ikinä. Rakasti niin, että ei voinut olla ilman. Rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...vai rakastiko? Ja mistä tuli muutto New Yorkiin? Mistä skyscrapersien rakentaminen? Mistä merestä vai verestä, syntyi mies, joka ikänsä kantoi pyhän pedon taakkaa sen painoa tuntematta, mutta ikuisesti ikävöiden?
Kyyhkyn siipien syvissä varjoissa velloi maanosan historian suurin kansainvaellus. Talot, kylät, kaupungit ja jokisuistot vaihtovat uskontoa, omistajaa ja asukkaita. Sota oli ohi, mutta tappaminen jatkui. Täyteen ahdatut laivat pettivät lupauksensa ja veivät syvyyksiin matkustajat, samalla miehistö pelastui kuin ihmeen kaupalla. Ihmislihaa päätyi taas lihapulliksi katukioskeihin. Eurooppa oli astunut rauhaan kuin miinaan ja räjähdyksen sirpaleet sinkoutuivat kauas tulevaisuuteen.
Kyyhky käänsi verenpunaisen katseensa toisaalle ja lensi kyllästyneenä pois.
Pyhä peto ei ole ghettokirja, ei edes keskitysleirikirja. Se on kirja unohtumattomista hajuista, niistä, jotka kantavat muistoja. Hajuja, jotka myös maistuvat. Niitä, joita ei unohdeta. Pyhä peto on kirja siitä, millaiseen ratkaisuun ihminen voi yllättäen päätyä, millaiseksi kasvaa. Vai oliko hän sitä jo silloin, kun söi knöödeleitä tohtori Szymon Warszawskin keittiössä uhmaten isänsä kieltoja? Kasvoiko hänestä se, mikä hänestä tuli perheen taloudenhoitajan houkutellessa häntä knöödeli knöödeliltä, kunnes niitä oli syöty Bertilden mielestä riittävästi, jolloin tämä kuiskasi: ”Komm, mein kleiner Prinz. Komm!”
Pyhän pedon jälkeen alan epäillä, että minut on kirjabloggaajana profiloitu muutamien kustantajien ja ainakin Tammen toimesta, sillä en ikinä olisi tätä kirjaa ymmärtänyt tilata. Tämä ei ole ihan ensimmäinen kerta kun näin käy, joten se kauhistuttava pelkoni, että jotain tällaista kulkee ohitse ilman kohtaamista, saa sydämeni jättämään lyönnin tai kaksi väliin. Tämä teos on se viini, jonka nautin Krakovassa, se yksi illallinen, jolloin katseet, hajut, kosketukset ikivanhassa ravintolassa ja puiston pimeillä kujilla. Se ilta, jolloin tajusin ’Ich hab noch einen Koffer in Krakow...’
Pyhä peto on kirjan nimenä kohtalokas. Ihminen on luomakunnan ainoa peto, tietoisesti paha. Entäs sitten se pedon pyhyys? Kukin päätelköön omista lähtökohdistaan, mutta lukijaa ehkä jää hiertämään nälkä oikeudenmukaisuuteen. Kuka sellaista on luvannut! Maailma pyörii petojen ehdoilla ja vain yksinkertaiset houkat muuta uskovat. Vai?
Kutsun Mojszea. Katselen ympärilleni ja toistan nimeä kaikella sillä hellyydellä ja kaipauksella, mitä minussa on vielä jäljellä. Ei mitään.
Huudan turhaan.
Minä sen sijaan lankean maahan polvilleni kiittäen taivaan tähtiä kirjailijoista, jotka sytyttävät tuleni uudestaan ja uudestaan!
Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.